lauantai 16. syyskuuta 2017

"How I got to know Harry Dean"


May 9, 1988 - as 1st Sgt. Jim Ballard in Private Benjamin (Howard Zieff, 1980)  -VHS-
Oct 18, 1989 - as Brett in Alien (Ridley Scott, 1979) -VHS-
Jan 8, 1990 - as Bud in Repo Man (Alex Cox, 1984)  -VHS-
Mar 15, 1991 - as Jack Walsh in Pretty in Pink (Howard Deutch, 1986) -VHS-
Jun 24-25, 1991 - as the old man in Fool for Love (Robert Altman, 1985) -VHS-
Sep 6, 1992 - as police officer in In the Heat of the Night (Norman Jewison, 1967) -tv-
Sep 24, 1992 - as Luke in Pat Garrett & Billy the Kid (Sam Peckinpah, 1973) -VHS-
Oct 3, 1992 - as Johnnie Farragut in Wild at Heart (David Lynch, 1990) -VHS-
Jan 2, 1993 - as Carl Rodd in Twin Peaks: Fire Walk with Me (David Lynch, 1992) -35mm-
Nov 28, 1994 - as Cal in The Missouri Breaks (Arthur Penn, 1976) -35mm-
Oct 20, 1996 - as Travis Henderson in Paris, Texas (Wim Wenders, 1984) -35mm-
Apr 1, 1998 - as Tony "Shorty" Russo in She's So Lovely (Nick Cassavetes, 1997) -35mm-
May 15, 1999 - as Elton "Grin" Pinneman in The Mighty (Peter Chelsom, 1998) -35mm-
Jul 28-29, 1999 - as the judge in Fear in Loathing in Las Vegas (Terry Gilliam, 1998) -35mm-
Sep 19, 1999 - as Lyle Straight in The Straight Story (David Lynch, 1999) -35mm-
Apr 12, 2000 - as Toot-Toot in The Green Mile (Frank Darabont, 1999) -35mm-
Nov 27, 2000 - as Asa Hawks in Wise Blood (John Huston, 1979) -35mm-
Aug 2, 2001 - as the hunter in The Animal (Luke Greenfield, 2001) -35mm-
Oct 25, 2001 - as Floyd Cage in The Pledge (Sean Penn, 2001) -35mm-
May 27, 2003 - as the blind man in Anger Management (Peter Segal, 2003) -35mm-
Mar 30, 2004 - as Felix Perlman in The Man Who Cried (Sally Potter, 2000) -VHS-
Apr 18, 2004 - as Vincent Ferriman in La mort en direct (Bertrand Tavernier, 1979) -tv-
Mar 2, 2005 - as himself in Dig! (Ondi Timoner, 2004) -VHS-
Apr 19, 2007 - as Freddie Howard in Inland Empire (David Lynch, 2006) -35mm-
May ?, 2007 - as Jerry Schue in Straight Time (Ulu Grosbard, 1978) -DVD-
Feb 23, 2008 - as the Oklahoma hitchhiker in Two-Lane Blacktop (Monte Hellman, 1971) -35mm
Jul 7, 2009 - as Harold "Brain" Hellman in Escape from New York (John Carpenter, 1981) -35mm-
Jan 1, 2010 - as tramp in Cool Hand Luke (Stuart Rosenberg, 1967) -35mm-
Oct 4-5, 2010 - as detective Billy Rolfe in Farewell, My Lovely (Dick Richards, 1975) -VHS-
Mar 10, 2011 - as Balthazar in Rango (Gore Verbinski, 2011) -35mm-
Dec 21, 2011 - as Robert Plath in This Must Be the Place (Paolo Sorrentino, 2011)  -35mm-
May 9, 2012 - as Tom Eckert in Red Dawn (John Milius, 1984) -35mm-
Jul 29, 2012 - as Loomis Gage in Stars and Bars (Pat O'Connor, 1988) -tv-
Jan 19, 2013 - as Department of Corrections employee in The Wrong Man (Alfred Hitchcock, 1956) -35mm-
Jun 19, 2014 - as detective Rudolph "Rudy" Junkins in Christine (John Carpenter, 1983) -35mm-
Dec 15, 2016 - as Jesse Dupre in Cisco Pike (Bill L. Norton, 1972) -35mm-
Dec 19, 2016 - as Blind Dick in Ride in the Whirlwind (Monte Hellman, 1966) -35mm-
Dec 22, 2016 - as Randolph Halverson in The Rebel Rousers (Martin B. Cohen, 1970) -35mm-



lauantai 29. heinäkuuta 2017

Hans Sundström 1950 - 2017


Tänään on viisi vuotta Chris Markerin, elokuvahistorian ehkäpä mysteerisimpänä persoonana säilyneen ohjaajan kuolemasta. Tänä Internetin ja eri sosiaalisten medioiden syöttämän valokuvatulvan aikana Marker on jo kätevästi ja nopeasti tunnistettavissa, mutta toisin oli vielä 10-20 vuotta sitten.

Taisi olla joskus 1990-luvun lopulla, kun ensi kertaa kuulin tarinan siitä, että Marker olisi ollut jo pitkään Sodankylän elokuvajuhlien vuotuinen vakiovieras. Välittämättä siitä, oliko tarina totta vai legendaa, aloin tietysti kuumeisesti miettiä festivaalilta mieleen jääneitä, mutta itselleni tuntemattomiksi jääneitä vakiokasvoja. Mieleeni tuli aika nopeasti lyhyehkö, aina harmaaseen pikkutakkiin pukeutuva ja olkalaukkua kantava, usein savuketta tuprutteleva mies, joka oli jonain vuonna kävellyt miltei samaa matkaa Kitisen toiselta puolen festivaalialueelle. En ollut koskaan kuullut hänen puhuvan kenellekään. Miehen usein hymyilevistä kasvoista paistoi jotenkin epäsuomalaiselta vaikuttanut intellektuelli uteliaisuus.

Aloin pitää miestä Markerina. Tätä kesti varmaan muutaman vuoden, sillä en sinäkään aikana koskaan kuullut hänen avaavan suutaan.

Sittemmin, kun aloin käydä entistä aktiivisemmin Helsingin lehdistönäytöksissä ja Orionissa, tämä sisäinen päätelmäni alkoi varsin nopeasti menettää nuorelle filmihullulle ominaista romanttista pohjaansa. Pikku hiljaa tajusin, että Markeriksi luulemani mies onkin Hufvudstadsbladetin elokuvakriitikko Hans Sundström.

Se ei ollut mikään pettymys. "Auringonlaskun kadun" vuonna 1950 syntynyttä Sundströmiähän kiinnosti yhtä lailla elokuvan vuosisadan alku- ja loppupuolisko, ja se näkyi johdonmukaisesti hänen kritiikkiensä taustalla.

Kuulin Sundströmin kuolemasta lauantaina 6.5. Orionin vahtimestarilta Ray Rummukaiselta, kun ojensin tälle lippuni mennessäni katsomaan Ronald Neamen elokuvaa Miss Jean Brodien parhaat vuodet (1969). Hätkähdykseni oli melkoinen, sillä ihan samassa kohdassa viimeisen kerran juttelin Sundströmin kanssa. Se oli keskiviikkona 22.2, kun Orionissa esitettiin Gustaf Edgrenin vahva ahvenanmaalaisdraama Katrina (1943). Hiljattain törmäsin Sally Salmisen alkuteokseen Rikhardinkadun kirjaston kierrätyspisteessä, ja päätin ottaa sen mukaani - ehkä osin jonkinlaiseksi muistoksi.

Enpä voi sanoa tutustuneeni Sundströmiin koskaan kovin hyvin, mutta usein vaihdoimme kommentteja uusista elokuvista presseissä (tästäkin on jo aikaa) ja vanhoista elokuvista Orionissa. Itse asiassa ensimmäisen tässä blogissa käsitellyn elokuvan, Samuel Fullerin China Gaten (1957), näytöksestä marraskuussa 2010 kantautuu Sundströmiin liittyvä muisto. Olin tulossa kiinalaisesta ravintolasta, kun näin hänen rientävän jo edelläni kantapaikastaan Angleterresta. Orionin aulassa vaihdoimme ennen elokuvaa muutaman sanan Angie Dickinsonista. Voi olla, että tuo lyhyt kollegiaalinen kohtaaminen jopa olennaiselta osaltaan kannusti ja innoitti silloin kirjoittamaan tätä blogia - työssäni en päässyt juuri kirjoittamaan ensi-iltatarjontaa vanhemmista elokuvista. Sundströmin ystävällisyyttä nuorempia kollegoita kohtaan ovat muistelleet muutkin.

Angleterressa, Orionista parin kulman takana sijaitsevassa klassisessa brittipubissa, Sundströmiä näki aikanaan usein. Se aina lämmitti mieltä todistaessaan, että oli muitakin Orion-kävijöitä, jotka eivät näytöksen jälkeen istahtaneet automaattisesti Coronaan. Viimeinen muistoni on tammikuulta 2013, kun vaihdoimme mallashanojen laskiessa pari sanaa Spielbergin Lincolnista. Koska en ole oikein baaritiskillä sujuvasti istuvaa tyyppiä, en koskaan lyöttäytynyt istumaan tiskin vasemman pään vallanneeseen Sundströmin seurueeseen. Nyt tuota (käsittääkseni muistakin toimittajista koostunutta) seurueta ei ole enää vuosiin näkynyt - kuten ei myöskään kadun mainosvitriinissä varmaan jo pubin avajaisvuodesta 1976 alkaen pitkillä oluillaan istuneita vahaukkoja.

Peter von Baghin kuoltua 2014 Sundström kirjoitti Filmihulluun hienon tekstin yhdestä von Baghin suosikkielokuvista, Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin A Canterbury Talesta (1944) ja sen mysteereistä. Hän ikään kuin kirjoitti teosten merkityksestä von Baghille, mutta mitä ilmeisemmin myös itselleen. Vanhan maailman arvoitusten ja uuden ajan ilmiöiden yhteiselosta riittäisi ikuisesti ammennettavaa - vaikkakin vain niin kauan kuin niiden välistä säiettä ei tietoisesti ryhdytä katkomaan.

*

Hans Sundströmin suosikit 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen elokuvista löytää täältä.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Joulukuun lopussa 2015 katsottuja

27.12. Dr. T and the Women (Tohtori T ja naiset) ****
Robert Altman, 2000
Ak: jokin to.2.2001

Altmanin näennäispinnallinen, pohjimmiltaan hyvinkin lämmin ja koskettava sekoilu lääkäri- ja naiselokuvan lajeissa. Gynekologin harharetkien hurtisti apokalyptinen loppu on sarkastinen kommentti nuorempien trendiohjaajien tuolloisesta eli millennium-aikaisesta katharsis-viehtymyksestä, mutta samalla terävä muistutus itse kunkin työetiikasta, jota ei voi paeta. Richard Gere osoittaa pääosassa olevansa yksi sukupolvensa vähätellyimmistä tähtinäyttelijöistä. Elokuva esitettiin Gosford Parkin tilalla.

28.12. Les voleurs (Varkaat) ****
André Téchiné, 1996
Ak: 6.8.1999

Elokuvan 120-vuotispäivälle osui sopivasti ranskalainen elokuva. Téchinén työ on harvinaisen sujuva kartoitus elämänpiiristä, joka ulottuu pimeästä autokaupasta ja poliisiasemilta akateemiseen maailmaan ja oopperaan. Rikollisperheen musta lammas on poliisi, joka ei pysty luomaan omaa yksityiselämäänsä, koska on oppinut vihaamaan sitä. Kohtaukset hänen asunnossaan ja sen parvekkeella ovat unohtumattomia. Miltei uhmakasta tylyyttä, ehkä siksi pari katsojaa lähti kesken pois. Elokuva, jonka todellisuuskuva on niin ehdoton ja osoittelematon, että se jää aidosti vaivaamaan mieltä.

29.12. Dancer in the Dark **½
Lars von Trier, 2000
Ak: 6.9.2000

Kärsimysnäytelmän ja tehdasmusikaalin sekoitus karulla videotekniikalla, joka nyt digiajalla nähtynä tuntuu dystopiselta. Äärimmäisen traagiset henkilöhahmot ja kokonaisuuden rakennetta kannattelevat olennaiset kohtaukset (väkivallanteko ja kuolemantuomio) ovat kiusallisen manipuloivasti rakennettuja. Catherine Deneuve työläisnaisena tuntuu juuri siltä miltä kuulostaakin - pelkältä epäsovinnaiselta idealta.

29.12. Carmen (Bizet'n Carmen) *****
Francesco Rosi, 1984
Ak: 4.8.2007 (Yle Teema)

En ole nähnyt yhtään heikkoa Carmen-elokuvaa. Lubitsch, Saura, Godard ovat kaikki onnistuneet omista lähtökohdistaan. Rosin tulkinta on odotetusti maanläheisin ja kokonaisuutena ehkä lähimpänä puhdasta oopperaelokuvaa. Tomuisan jumalaista taiteiden ja tunteiden juhlaa.

30.12. L'umanoide (Humanoidi) **
Aldo Lado, 1979

Tulin tähän näytökseen viime tingassa ja juuri herättyäni, ja se meni vähän ohi, ehkei kiinnostanutkaan ihan tarpeeksi. Ennio Morriconen Bach-vaikutteinen musiikki jäi mieleen.

torstai 31. joulukuuta 2015

The Secret Garden

Salainen puutarha. 1993, Yhdysvallat. O: Agnieszka Holland. * * ½. Su 27.12.2015 klo 16.00, Orion (Satujen maassa). 35 mm. KAVI-kopio: ++++. Olosuhteet: 5/5. Suom. tekst. Timo Porri, ruots. tekst. A-L Holmqvist. Paikka: permanto, rivi 9, penkki 8. Katsojia silmämääräisesti: 60-70 (muutama myöhästynyt).

Usein kun ahdistaa, eli melkein aina, yritän palata mielessäni elokuun alun päiviin 1989. Olen lapsuudenperheeni kanssa kesämökillä, mummunikin on siellä vielä. Kaikki on ihmeellisen hyvin, harmonista, ehjää. Ahmin kirjastosta lainattuja kirjoja ja mummun mökistä löytyviä vanhoja lehtiä ja sarjakuvia. Daphne du Maurierin Linnuista siirryn Frances Hodgson Burnettin Salaiseen puutarhaan (1910/1911), joka on jäävä lapsuuteni viimeisiin suuriin lukukokemuksiin. Kirjan kiehtova ja salaperäinen luontoyhteys saa äitini synnyinpaikan, sen syreenit, lähdepolun, tuuheat marjapensaat sokkeloineen, valtavat, synkeästi suojaavat kuuset, kaikki menneisyyden elinehdoista muistuttavat tavarat, aina lukitun ala-aitan, kosteen tummentaman puhelinpylvään, heinikkoon kätkeytyvän kissan hautakiven, tuulen huojunan, isoisoisältä jääneen kävelykepin ja sankat metsät ympärillä tuntumaan entistäkin merkityksemmältä. Tunnen kuuluvani tähän ympäristöön. Teen yksin pitkän kävelyretken syvälle metsään kartalle merkityn rauhoitetun puuvanhuksen luo. Viimeiselle sivulle ehdin juuri viimeisenä, taivaan tummentamana vähän melankolisena iltana ennen kuin palataan kaupunkiin muutamia päiviä ennen koulujen alkua. Hinkuankin jo kaupunkiin, arkeen, kouluun, kulttuuriin, elokuviin, isomman television pariin, yhteiselle kotikadulle kirjan päähenkilön kanssa yhtä kirjainta vaille samannimisen tytön kanssa, mutta samalla tunnen tarvetta vielä palata oman sukuni arvoituksen keskelle.

Kun Salaisen puutarhan uusin elokuvaversio tuli teattereihin pääsiäisenä 1994, se sai melko heikot arvostelut, enkä ollut halukas sitä näkemään, koska romaanista ja sen lukukokemuksesta oli jäänyt niin rakas, kihelmöivä muistikuva. Nytkin epäilin, haluanko palata jo utuiseksi muuttuneeseen muistikuvaan kirjaan tapahtumista, koska sukupaikkani henki on miltei kokonaan kadonnut ja tuska siitä, etten pystynyt sitä puolustamaan, vain kasvaa vuosi vuodelta. Olin jo lähdössä viikkoa aiempaan näytökseen, mutta jämähdin viime hetkellä eteisen vaatenaulakolle. Joulun aikana kuitenkin kypsyi ajatus nähdä elokuva, sillä onhan Orionkin tavallaan melkoinen salainen puutarha - kun sen kerran löytää, mielii sinne varmasti takaisin.

Kirjan tapahtumat palautuivat varsin elävästi mieleen. Puolalaiselle Agnieszka Hollandille suotu ohjaus tavoittaa alkupuolella hyvin Mary Lennoxin (Kate Maberly) kokemuksen hänen ensin menettäessään seurapiirielämään keskittyneet vanhempansa pommituksessa Intiassa ja sitten muuttaessaan setänsä kartanoon Yorkshireen. Kartanon kolkkous ja hemmotellun Maryn vihainen yksinäisyys on kuvattu varsin lumovoimaisesti ja samalla realistisesti Roger Deakinsin ja Jerzy Zielinskin toimesta. Sairaalloisen, vuoteeseensa naulitun serkun löytyminen kartanon pimeyksistä on taitava kohtaus.

Loppu kuitenkin lässähtää. Itse villiintynyt puutarha on antikliimaksi. Vaikka temaattisesti tarinassa onkin kyse lapsenkatseisen mysteerin katoamisesta tässä tapauksessa positiiviseksi silmien avautumiseksi, Holland ei saa tästä siirtymästä teennäistä auvoisuutta kummoisempaa tehoa irti. Zbigniew Preisnerin alkupuolella erittäin komea musiikkikin vaipuu puutarhan portin avautuessa lähes kiusallisimmalle new age -tasolle.

Hämmentää myös elokuvan tietty luokkayhteiskunnallinen naiivius. Piiat ja rengit ovat iloisia ja avuliaita, tavalla, joka ei juurikaan lähde heidän keskinäisistä suhteistaan vaan palvellen yläluokkaa ja sen ongelmien ratkaisua. En muista, miten tämä oli esitetty kirjassa, mutta muistan odottaneeni terveen, mutta köyhän ja sairaan, mutta rikkaan pojan ja heitä yhdistävän rikkaan tytön välillä kehkeytyvän pinnanalaisen jännitteen jotenkin ratkeavan. Elokuvassahan tätä jännitettä ei käsitellä edes pinnanalaisesti vaan ohitetaan täysin tekemällä Duckonista kylläkin tarmokas, mutta oudon tahdoton, luontoon lähes mytologisesti eriytyvä hahmo.

Kun perienglantilaisen lastenkirjaklassikon tuotanto on yhdysvaltalainen ja ohjaaja puolalainen, on siinä ehkä ollut kasvustoa vähän liiankin leveäksi rikaksi asti. American Zoetropen tuottamassa amerikkalaiselokuvassa näkyy 1990-luvun alun Kieslowski-kuume. Preisnerin musiikin lisäksi mukana on Irène Jacob, joka näyttelee Maryn lähinnä valokuvissa esiintyvää, puutarhassa kuollutta tätiä.

Yleisesti ottaen lapsinäyttelijät ovat vähän parempia kuin aikuiset, etenkin Maberly. Hänen tulkitsemaan Marysta tuli oudosti mieleeni eräs omapäinen goottityttö, jonka kerran tunsin - voisin kuvitella hänen olleen lapsena hyvin samankaltainen.

Yleisö oli rauhallista ja naisvoittoista.

[Kirjoitettu 5.2.2016 klo 23.01.]

Nashville

1975, Yhdysvallat. O: Robert Altman. * * * * * . La 26.12.2015 klo 18.00, Orion (Robert Altman). 35 mm. Suom. ja ruots. tekst. KAVI-kopio: ++++. Paikka: permanto, 3. rivi, keskellä. Aiemmat katselut: 1) ma 22.3.1999 klo 20.45, Niagara, Tre, SEA:n näytös, 35-mm, edestä, 2) ma 9.3.2015 klo 19.00, Orion, 35 mm, permanto, rivi 9, penkki 8, 3) la 14.3.2015 klo 18.00, Orion, 35 mm, parvi, 2. rivi, keskellä.

"Does Christmas smell like oranges to you?" (Hal Phillip Walkerin presidentinvaalikampanjasta).

Joskus 1990-luvun alussa, olisiko ollut syksyllä 1993, oli juustosämpylä juuttua kurkkuuni kun luin perjantain Aamulehdestä elokuvakarttaa. Lähiöteatteri Cinolassa meni Nashville. Tavallisesti siellä meni vain pikauusintoja normaaliohjelmiston elokuvista. Kumma juttu, etten kuitenkaan lähtenyt Hervantaan, jonne ei muuten juuri ollut asiaa. Olisikohan tämä ollut jo sen jälkeen, kun olin jo testannut Cinolan eräässä yönäytöksessä ja siellä oltiin mölytty Vuokralaisen aikana? Hämäräksi on jäänyt sekin, mistä kopio oikein oli peräisin - esimerkiksi kerholevityksessä Nashville ei muistaakseni enää tuolloin ollut.

Näin Nashvillen 17 vuotta sitten, mutta viime keväänä se vasta kolahti oikein kunnolla - katsoin sen kaksi kertaa Orionissa. Nyt taas tapaninpäivänä. Enpä muista, että kovin monta elokuvaa olisi tullut katsottua kalenterivuoden kuluessa kolmesti elokuvateatterissa - äkkiseltään tulee mieleen vain India Song, samalta valmistusvuodelta.

Kymmenisen Altmanin elokuvista on itseltäni näkemättä, mutta tiedän kaksi, joissa hän eri tavoin ylittää itsensä - ensimmäinen niistä on Nashville. Yhdysvaltain 200-vuotisjuhliin valmistunut teos on ainutlaatuinen hahmotus kansakunnan tilasta Vietnamin sodan päätyttyä ja videokulttuurin kynnyksellä. Tällaisten suurisuuntaisten kokokuvien aika oli yhdysvaltalaisessa elokuvassa viimeksi 1970-luvulla. 1990-luvun "human interest" -näkökulma toi Forrest Gumpin.

Nashvillen päivänpolttavuus on säilynyt kuumeisen kipeänä, ehkä siksi, että sillä ei ole tilinteon vaan diagnoosin luonne. Kulttuuri, bisnes ja politiikka käyvät käsi kädessä, keräten hyödyn paitsi toisistaan myös siitä, miten yhteisöt ovat hajonneet ja ihmisiä joskus toisiinsa sitoneet arvot ja perinteet karanneet käsistä. Elokuva on kuin keskeltä elettävää historiaa tallentuva, kiistatonta voimattomuutta herättävä, mutta ymmärrystä lisäävä näky rikki revitystä kansakunnasta, kuin lahjomattomalta taiteilijalta epäröimättänä aikana tilattu fresko sivilisaation kaaoksesta. Väärästä sodasta, kierosta presidentistä tai unelmien kääntymisestä rappioksi ei koskaan puhuta suoraan, mutta niiden vaikutuksen aistii joka liikkeestä. Altmanin tyylillinen tavaramerkki, jota voisi ehkä kutsua eräänlaiseksi vasemman käden perfektionismiksi, on Nashvillessa tihentyneimmillään ja huimaavimmillaan.

Monet Nashvillen hahmoista joko ovat keskenään kilpailevia tähtiä, haluavat sellaiseksi tai kuvittelevat olevansa heidän kavereita, autonkuljettaja Normania (David Arkin) myöten. Hän tarjoutuu näyttämään BBC:n radiotoimittajalle Opalille (Geraldine Chaplin) Nashvillen salatumpaa puolta, mutta tämä pamauttaa, ettei koskaan seurustele henkilökunnan kanssa. Itsetietoinen toimittaja on aiemmin rynnännyt haastattelemaan itsenään esiintyvää Elliott Gouldia kuin vanhaa kaveriaan Cannesista.

Elokuvan yksityistä kokemusta ja julkista sirkusta risteyttävä tematiikka on ehkä kiteytyneimmillään elokuvan vanhimman henkilön, toisessa maailmansodassa poikansa menettäneen Mr. Greenin (Keenan Wynn) kohtauksissa. Hänen vaimonsa makaa sairaalassa. Koko elokuvan ajan hän yrittää saada Los Angelesista lentänyttä sukulaistyttöään Marthaa (hurmaava Shelley Duvall), joka on muuttanut nimensä LA Joaniksi, käymään katsomassa vaimoaan, mutta tämä alati karkailee muusikkomiesten perään. Kirkonpenkillä Green itsekin kertoo vierustoverilleen jonkin verran ylpeänä, että samassa sairaalassa on potilaana myös kantritähti Barbara Jean (Ronee Blakley). Vierustoveri on Barbara Jeanin pakkomielteinen fani (Scott Glenn), joka nähdäänkin vauhkoamassa vieressä idolinsa toipumista, kun Mr. Green saa suru-uutisen tylysti sairaalan neuvontatiskillä.

Nashvillen henkilöistä läheisimpiä itselleni on gospellaulaja Linnea Reese (Lily Tomlin läpimurtoolissaan), kahden kuuron pojan äiti, jolla on keskustelematon, Walkerin kampanjaan keskittyvä aviomies (Ned Beatty) ja johon naisia kaatava kantritähti (Keith Carradine) kiinnittää hetkeksi huomionsa. Linnea on varmaankin helpoimmin rakastettava hahmo koko Altmanin tuotannossa.

Näyttelijöiden itsensä tekemä ja esittämä kantrimusiikki on milloin ironista, milloin koskettavaa, milloin naurettavaa, milloin järkyttävää, milloin kaikkea tätä. Lopussa, kun presidentinvaalikampanjan juhlatilaisuus on keskeytyä väkivaltaisesta välikohtauksesta, lauletaan yhdessä "you may say that i ain't free but it don't worry me".

Ollakseen niinkin maineikas elokuva ja monesti Altmanin pääteokseksi nostettu elokuva, Nashvillen lavea laajakangaskuvaus on säilynyt Suomessa varsin palkitsevasti valkokankaan omaisuutena. Tv-esityksiä ja kotitallennejulkaisuja ei ole tiedossa. Siksi jokainen Nashvillen esitys on tapaus.

Näytöksen aikana oli tullut kunnon ensilumi, joten kävin perinteideni mukaisesti ensilumioluella. Paikaksi valitsin Mendocinon, joka oli Orionin lähibaareista hengeltään ehkä lähimpänä Nashvillen tematiikkaa.

[Kirjoitettu 28.1.2016 klo 14.23.]

Prêt-à-porter

Pret-a-porter. 1994, Yhdysvallat. O: Robert Altman. * * * . Pe 25.12.2015 klo 18.00, Orion (Robert Altman). 35 mm. KAVI-kopio: Vg. Suom. ja ruots. tekst. Paikka: parvi, toinen rivi, keskellä. Katsojia parvella: 2. Aiemmat katselut: 1) pe 5.5.1995, alkuillan näytös, Nordia 1 (Tre), 35 mm, * * * .

Täytyy nostaa KAVI:lle hattua kantista, että se oli valinnut joulupäiväksi Altmania ja vieläpä Pret-a-porterin, hänen ehkäpä pahamaineisimman elokuvansa. Useinhan jouluisin on esitetty hyvinkin syvällistä tai rakastettua, joskus jopa ylevää elokuvaa, ja kannatan sitä perinnettä, mutta välillä on hyvä myös käydä pohjalla. Ja näinhän tässä Pariisin muotiviikoille sijoittuvassa elokuvassa juuri käy, sillä henkilöt tuppaavat astumaan koiranpaskaan.

Se tuo toistuvana visuaalisena vitsinä odottamatonta syvyyttä näyttävään tyhjyyteen, mutta sille tasolle Altmanin satiiri oikeastaan jääkin. Tuntuu, ettei hän oikein ole päättänyt, miten suhtautua koko aiheeseensa. Lopputuloksessa on kuitenkin kiinnostavia aikatasojen kohtaamisia. Muoti-, musiikki-, media- ja elokuvamaailman tähtien parveilu tuo mieleen pikemminkin monet 1960-luvun vastaavanlaiset isot, runsaslukuisella näyttelijäkaartilla varustetut kosmopoliittiset viihde-elokuvat kuin ne Altmanin monet 70-luvun työt, jotka olivat tavallaan edellisten viistoa jalostusta. Elokuva alkaa merkkivaateputiikista Punaiselle torille vievällä kamera-ajolla ja venäjänkielisellä alkutekstihuiputuksella, siis neronleimauksen ja huonon vitsin kohtaamisena, mikä tuntuu viittavan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiseen kapitalismin maailmanvaltaan ja indikoivan, että 90-luvun tuuli on kuljettanut toiselle navalle nyt myös erään vastarannankiisken. Fellinin tenho näkyy Altmanin tuotannossa korkeimmillaan, mutta samalla myös laiskimmillaan. Sophia Loren uusintaa strippauksensa Marcello Mastroiannille de Sican Eilen, tänään, huomenna -elokuvasta (1963) paljon lupaavassa kohtauksessa, mutta tämä nukahtaa. Toisessa hotellihuoneessa nuoret toimittajat Tim Robbins ja Julia Roberts kuhertelevat eivätkä jaksa poistua raportoimaan muotihässäkästä. Faxit ovat vaihtumassa sähköposteihin. Pret-a-porter taisi olla ensimmäinen elokuva, jossa kuulin mainittavan tuon uuden kommunikaation muodon.

Sytyttävistä aineksista syntyy puolivillainen kokonaisuus. Jos Altman oli amerikkalaisista elokuvaohjaajiista eurooppalaisimpia, onkin melkoinen paradoksi, että hän teki Euroopassa yhden epäonnisimmista elokuvistaan.

En kuulu kuitenkaan siihen enimmäismassaan, joka pitää elokuvaa katselukelvottomana. Sitä katselee ihan sujuvasti ja mielikseen, Robbinsin ja Robertsin välillä on veikeää kemiaa, eikä muotinäytöksiä ole ehkä koskaan kuvattu yhtä näyttävästi ja taidokkaasti. The Cranberrieseineen ynnä muine ajan nimineen jo nostalginen soundtrack tuli Orionin parvelle juhlallisesti. Voi olla, että Pret-a-porter on juuri se elokuva, joka teki Altmanin nimeä eniten tunnetuksi myös elokuvakulttuurin ulkopuolella. Tekijänsä oloinen elokuva se onneksi on, mutta yhtä kaikki sillisalaatti ja tolkuton pettymys Altmanin renessanssista viitteitä antaneen Short Cutsin (1993) jälkeen.

Pret-a-porterin ensi-illan hetkellä olin vähän kyllästynyt elokuviin yleensäkin, eikä suosikkini uutuus tilannetta paljon helpottanut. Elokuvan ensikatselusta Tampereen Nordiassa on säilynyt kuitenkin jäänyt kaunis kevätiltainen muisto, sillä näytöksen jälkeen kävelin Hämeenkadun ja Kuninkaankadun risteyksessä olevaan puhelinkoppiin ja pyysin erästä kultakutrista taidelukion tyttöä kävelylle.

[Kirjoitettu 23.1.2016 klo 01.42.]

The Player

The Player - pelimies. 1992, Yhdysvallat. O: Robert Altman. * * * * . Ti 23.12.2015 klo 20.15, Orion (Robert Altman). 35 mm. Suom. tekst. T. Porri, ruots. tekst. E. Udd. KAVI-kopio: ++++. Katsojia silmämääräisesti: 49 (9 myöhästynyttä, 1 keskeyttänyt). Olosuhteet: 3/5. Istumapaikka: permanto, rivi 9, penkki 8. Aiemmat katselut: 1) pe 9.10.1992, Nordia 1 (Tre), 35 mm, * * * * *, seurana T. Moisio, 2) ti 22.8. - ke 23.8.1995 klo 22.30 - 00.45, MTV3.

The Player täytyi aikanaan mennä katsomaan heti ensimmäisenä päivänä - Tampereen ensi-ilta oli kuukauden Helsingin jälkeen. Altman-intoiluni oli tuolloin sillä tasolla, että oli täytynyt käydä lainaamassa naapurista videot, että sain kopioitua jossain Ylen kulttuuriohjelmassa olleen pätkän Altmanin Cannes-päivistä, joka oli jäänyt huonoon kohtaan nauhalle - oli lama-aika, eikä nauhoja ollut tuhlattavaksi.

Altmanin comebackina tuolloin pidetty elokuva oli mielenkiintoista nähdä nyt Orionin retrossa, jossa ei ollut yhtään hänen 1980-luvun elokuvistaan (niistä muuten vain kaksi oli saanut Suomen ensi-illan). 14 vuoden siirtymä A Weddingistä tuntui suurelta harppaukselta. Välissä Altman oli joutunut myymään oman tuotantoyhtiönsä Lion's Gate Filmsin vaille kunnon levitystä jääneiden taloudellisten floppien suman jälkeen. Yksityiskohtiin keskittynyt widescreen-maalari oli pakotettu siirtymään kengännauhabudjetteihin ja palaamaan tv-töihin. Tuottajan rooli oli myös 1980-luvun mittaan noussut amerikkalaisessa elokuvassa ohjaajan edelle - 70-luvun suurista nimistä omalakinen Altman oli 90-luvun alussa eniten katveeseen jäänyt tekijä siinä missä joitain Scorsesea ja Allenia palvottiin yhä suurina aikalaisina, Coppolaakin vielä, mutta laskusuuntaisesti.

Siitä huolimatta tuolloisissa haastatteluissa Altman korosti, ettei koskaan ollut lähtenyt pois kuvioista. Pikemminkin olikin niin, että The Playerissa hänet vain löydettiin uudelleen, juuri 80-luvulla uuden voimansa popcornviihteellä ja jatko-osilla palauttaneen eskapistisen liukuhihna-Hollywoodin satiirikkona. Alati sivuuttamaltaan taiteellisesti kunnianhimoiselta käsikirjoittajalta tappouhkauksia saavan studiopomon (Tim Robbins) vajoaminen veritekoon käsitellään nurinkurisella tavalla, jossa odottamaton henkirikos, kuopatulta käsikirjoitukselta vaikuttamaan alkava todellisuus ja sen synnyttämä painajaismainen vainoharha kaiken saavutetun menettämisestä ei lopultakaan estä vaan pikemminkin edistää periamerikkalaisen unelman täydentymistä.

Vaikka The Playerin kuuluisa, liki kahdeksanminuuttinen avausotos on paljonpuhuva näyte siitä, ettei Altman ollut kadottanut otettaan, on elokuva yhtä paljon tai ehkä enemmänkin käsikirjoittajansa Michael Tolkinin elokuva, ja takana onkin Tolkinin samanniminen romaani Die Hard -vuodelta 1988. Satiiri on lopulta hiukan enemmän kiinni tekstissä ja tarinassa kuin visuaalisuudessa. Ulkoisesti The Player näyttää oikeastaan kuin miltä tahansa 1990-luvun alun Hollywood-elokuvalta. Varsinainen moite tämä ei ole - 1980-luvun Reaganin politiikalle kumartelevat huh helpotusta -tyylisesti päättyvät nuhteettomien menestyjien painajaiset saavat Altmanilta pisteliään kylkiäisensä omalle muotokielellleen. The Playerin katkera käsikirjoittaja on lähtökohtaisena pelimerkkinä vähän kuin 90-luvun alun tyypillisten ydinperhetrillereiden psykopaatti, mutta todellinen psykopatia piileekin unelmatehteen rakenteissa.

Perinteisiltä, aikanaan vallankumouksellisilta kerrontatekniikoiltaan Altman ei ole enää niin epämukavasti viiltävä ja ilkeä kuin 1970-luvulla, hän on ehkä monien uransa taloudellisten takapakkienkin takia tullut maltillisemmaksi. Paljon vaikuttaa myös se, että The Player ei ole laajakangaselokuva - koko ajan miettii, että sen kuuluisi olla.

Väkivallan ja seksin ylikorostusta ja glooriaa Altman riisui amerikkalaisesta elokuvasta 70-luvulla ehkä uskollisemmin kuin kukaan. Seksi on Altmanin elokuvissa yleensä aina ollut johdonmukaisen epätyydyttävää - The Playerissa onkin Altmanin uralle harvinaisen eroottinen seksikohtaus, jonka posketon pirullisuus paljastuu kuitenkin siitä, että hekuma huipentuu veriteon tunnustamisesta. Yhdessä kohtauksessa risteytyy oikeastaan kaikki se, mistä Hollywoodin markkina-arvoissa ja niiden uusiutumiskyvyissä pohjimmiltaan on kysymys. Studiopomo (raha) on torjunut painajaisen ja taannut selustansa päästämällä hengiltä jalansijaa hamuavan käsikirjoittajan (taide) ja vienyt tältä vielä naisenkin (rakkaus). Altmanin 1970-luvun tarkkanäköinen kulttuurintutkimus on palannut 1980-luvun varjoista kaupallisen elokuvan salonkeihin sen omaa turvallista muotokieltä käyttävänä symboliikkana, mestarista on tullut olosuhteiden pakosta ensiluokkainen pelimies.

[Kirjoitettu 21.1.2016 klo 21.04.]

Une histoire immortelle / The Immortal Story

Kuolematon tarina. 1968, Ranska. Ohjaus Orson Welles. *****. Ke 23.12.2015 klo 19.00, Orion (Orson Welles). 35 mm. KAVI-kopio: ++++. Suom. ja ruots. tekst. Katsojia silmämääräisesti: hyvin. Istumapaikka: permanto, rivi 9, penkki 8. Olosuhteet: 4/5.

Alun perin televisiolle tehty Kuolematon tarina on Orson Wellesin ehkäpä herkin elokuva. Siinä hänen tummanpuhuva elokuvallinen herruutensa ei hallitse koko estetiikkaa vaan lymyää taustalla toimien kuin surumielisenä silhuettina ajan kerrostumien hiljaiselle todellisuudelle ja läsnäolon aistillisemmille hetkille ja kosketuksille. Vanhuuden ja nuoruuden, katumuksen ja toivon vanavedessä kuin vuosirenkaina iholla verestävän keskimittaisen kauppamiestarinan pohjana on Karen Blixenin romaani ja naispääosassa Jeanne Moreau. 

Vaikka Louis Malle oli käyttänyt Erik Satien Gnossienne no. 1:ä jo innovatiivisella tavalla Virvatulessaan (1963), Wellesin taiturimaisuus myös ääniraidalla on säilynyt hämmentävän tuoreena siitäkin huolimatta että teos on soinut niin monesti jo tahattomaksi tyylirikoksi muuttuneena tyylittelynä monissa elokuvissa 2010-luvulle mennessä.

Näin elokuvan ensi kertaa, enkä pysty siitä jostain syystä kirjoittamaan juuri mitään. Sen jälkeen ei olisi pitänyt katsoa mitään, mutta en toiminut niin.

"Mestariteos", kuiskasi joku elokuvan päätyttyä tiivistäen tunnelman yhdellä sanalla ja äänen voimakkuudella.

[Kirjoitettu 14.1.2016 klo 22.46.]

Kuisma ja Helinä

1932, Suomi. O: Kalle Kaarna. Ke 23.12.2015 klo 17.00, Orion (Kultakauden naistekijät). 35 mm. ***½.
Kopio: +++. Olosuhteet: 4/5. Paikka: permanto, rivi 3, keskellä. Katsojia silmämääräisesti: muutama. Aiemmat katselut: 1) ke 1.4.2015 klo 17.00, Orion, 35 mm, Indie-Suomi.

Larin-Kyöstin 30 vuotta vanha runoelma toimi pohjana tuotantoyhtiö Sarastuksen viimeiseksi jääneeelle elokuvalle. Päällisin puolin ripiltä päässeen tytön (Iris Knape-Jäderholm) ja kasakkaosaston päällikön (Tauno Brännäs, myöh. Palo) rakkaustarina ja renkipojan (Kaarlo Kytö) myötä kolmiodraama 1800-luvun lopulla. Kiinnostavin henkilö on yllättäen Kuisman pohjalle vajonnut kasakkatoveri Micha (koskettava Hannes Närhi), jolta hän on aiemmin vienyt naisen. Takaumassa Micha saapuu yllätyksekseen näiden häihin, yrittää teeskennellä iloa, mutta vetäytyy kuitenkin yksin arolle suremaan. Kuisma on hurmuri, joka jatkaa kulkuaan. Kakkoseksi jääneet miehet tarttuvat pulloon ja tuupertuvat tantereelle kanojen tasolle, naiset tulevat hulluiksi ja heittäytyvät koskeen. Luonnon kuvaajana Kaarna edustaa puukuoren päheintä pihkaa. Rakkaudeton ratsumies laajalla tasangolla, näköpiirissään ei mitään. 1930-luvun parhaita, realistisimpia kotimaisia. Sylva Rossin tanssia olisi voinut katsoa luuppina läpi joulun.

Kuismaa ja Helinää ei ole esitetty koskaan televisiossa - siksi erityisen kummallista, että väki ei tunnu löytävän Orionin kotimaisia harvinaisuuksia. Kansallisfilmografian mukaan elokuvaa mainostettiin aikanaan kaduilla ratsastavalla kasakalla - olisikohan vanha konsti auttanut Eerikinkadulla nyt, kun monia Orionin esityksiäkin on alettu brändätä toden teolla?

[Kirjoitettu 7.1.2016 klo 16.15.]

Cookie's Fortune

Cookien perintö. 1999, Yhdysvallat. * * * * . Ti 22.12.2015 klo 21.05, Orion (Robert Altman). 35 mm. Suom. tekst. Marko Hartama, ruots. tekst. Saliven Gustavsson. KAVI-kopio: +++++. Istumapaikka: permanto, rivi 9, paikka 8. Katsojia silmämääräisesti: 17 (yksi myöhästynyt). Olosuhteet: 4/5. Aiemmat katselut: 1) ke 16.6.1999 n. klo 16.00, Sodankylän elokuvajuhlat, Lapinsuu, 35-mm, ei tekstejä. * * * * .

Itsemurhan tabuluonne toimi voimakkaana taustatekijänä Altmanin läpimurtoelokuvalle M.A.S.H. (1970), jonka poleeminen teemalaulu Suicide Is Painless säesti Viimeinen ehtoollisen irvikuvaa. Pitkien jäähyväisten (1973) yksi keskeisimmistä kohtauksista on itsemurha meren aalloissa.

Monia vuosia myöhemmin Cookien perinnössä Altman on kaikkein lähimpänä teemaa. Mississippiläisen Holly Springsin pikkukaupungin hitusen dementoitunut rouva Cookie (Patricia Neal) kaipaa niin edesmennyttä miestään, että avaa tämän asekaapin ja päättää päivänsä. Näytelmiä kirjoitteleva hössö sukulaisnainen Camile (Glenn Close) löytää ruumiin yhdessä alistuvan siskonsa Coran (Julianne Moore) kanssa. Sosiaalisen häpeän ja putoamisen säikähdyksessään he yrittävät lavastaa tilanteen murtovarkaudeksi ja murhaksi. Löytyy pääepäilty Willis (Charles S. Dutton), Cookien lempeä apumies, jolle menetys on suurin.

Altmanin myöhäistuotannossa vähälle huomiolle jäänyt Cookien perintö on kirkastunut paluu neljännesvuosisata aiemman Varkaita kuten me -teoksen (jota ei jostain syystä ole nähty Orionin retrossa) maisemiin. Ottaen huomion teeman raskauden, se on inspiroituneinta ja rennointa Altmania. Myös kypsintä - M.A.S.H:n poikamaisuus on kaukana takana. Hänen satiiriinsa kohdistuu nyt ennen kaikkea tekopyhään tapaan siivota vaikea asia näkyvistä, mikä tekee tilaa rodullisille ennakkoluuloille.

Jos katsoo puhtaasti elokuvallisen koherenssin näkökulmasta, tässä piilee kuitenkin myös teoksen ongelma. Camillen hahmo jää karikatyyriksi ja ikään kuin koko sekalaisen seurakunnan ainoaksi ikäväksi hahmoksi, tunkiksi tohvelissa.

Kyse on kuitenkin silmänkääntötempusta. Altman vitsailee näytelmäkerhon esityksellä, Wilden Salomella, jota elokuvan kuluessa harjoitellaan. Camillen korkealle tähtäävästä kaunotaiteellisesta visiosta voi olla monta mieltä, mutta ainakin se liihottelee kaukana. Todellinen näytelmä pyörii ympärillä, ja tavassa, jolla elokuva soljuu, on tietynlaista kesäteatterikipaleen henkeä. Näyttelijät pikemmin hengailevat kuin tekevät töitä. Homma toimii.

David A. Stewartin jazz- ja blueshenkinen musiikki on nautittavaa ja kytkeytyy osuvasti altmanilaisuuden ytimeen. Alussa on Ruby Wilsonin komea laulunumero.

Cookien perintö valmistui 1998 ja sai ensi-iltansa amerikkalaisen elokuvan yhtenä hulluna vuonna 1999, jolloin mm. Altmanin opetuslapseksi tunnustautuneelta PT Andersonilta nähtiin Magnolia. Pienimuotoinen Cookien perintö hukkui uuden sukupolven tarjousten sekaan. Luulen, että Altmanin teos osoittaa kestävyytensä ajan juoksussa. Cookien perintö on valmis kulttielokuvaksi.

*

Cookien perintö oli aikanaan ensimmäinen elokuva, jonka katsoin festivaalille akkreditoituneena toimittajana. Se oli stressaamattomuudessaan mitä oivallisin Sodankylän 1999 avauselokuva. Short Cutsin (1993) jälkeisistä Altmanin elokuvista olin siitä eniten innoissani ensi-illan kohdalla. Tampereen mahdollinen ensi-ilta meni itseltäni kuitenkin ohi.

Elokuvasta on vielä toinen näytös Orionissa torstaina 7.1. klo 20.45.

[Kirjoitettu 5.1.2016 klo 18.38.]