lauantai 21. huhtikuuta 2018

Muutama syy, miksi Orion on niin täydellinen teatteri elokuva-arkistolle


Listasin vähän eri juttuja ja seikkoja, joiden parissa Orionissa olen erityisesti nauttinut.

Filmi

Elokuva on optisin laittein syntyvää valoa ja ääntä, ja vaikka Orionin esitysarsenaali on monialainen, mikään keskeinen seikka ei Orionissa sodi tätä yhä taianomaista alkutotuutta vastaan.

1.85:1 -kuvasuhde

Toisin kuin on väitetty Kavinkin puolelta, Orionin nykyinen valkokangas on kaikkein ihanteellisin 1.85:1 -kuvasuhteessa valmistuneille elokuville. Se on ollut yleisin ja keskeisin elokuvien kuvasuhde ainakin 1960-luvulta alkaen, ja epäilemättä valtaosa elokuva-arkiston kokoelmasta edustaa tätä kuvasuhdetta.

Varhainen elokuva

Nykyisin ei aina välttämättä muisteta, että elokuvia nähtiin aluksi ja aika pitkään kiertävissä teattereissa ennen kuin ilmiö ja ilmaisu salonkikelpostuivat. Kun Orionin kaltaisessa seitsemännen taiteen arvotilassa näkee vaikkapa Lumièren veljeksiä tai Mélièsiä 1890-luvulta, vaikutelma on järisyttävä: kuin elokuva olisi todellakin syntynyt vasta "edellisellä vuosisadalla", vaivainen sukupolvi sitten, tosin ensimmäistä maailmanpaloa ennen!

Mykkäelokuva

Vuonna 1927 mykkäelokuva oli kehittynyt siihen huippuunsa, jollaisena se nykyisin parhaiten muistetaan, eikä äänielokuvan voittoon vielä uskottu. Arkkitehtonisesti Orion on mykkäelokuvateatteri ja vakituisesti siellä järjestetyt mykkänäytökset ja kinokonsertit ovat kokonaiselämyksinä jo eurooppalaisittainkin harvinaislaatuisia. Ulkomaalaiset kävijät ovat aina ymmällään ilosta, että tällainen on vielä mahdollista.


Klassinen elokuva

Orion on tilana sisäänsä sulkeva ja ainutlaatuista kokemusta korostava, mihin eheä klassinen muoto ja selvä draaman kaari sopivat erityisen hyvin. Klassinen elokuva hioutui ehkä huippuunsa 1940- ja 1950-luvuilla, mutta se ei ole sinänsä kadonnut mihinkään. Yhä moni 2000-luvun arvostetuimmista elokuvistakin noudattaa klassisen kerronnan arvoja ja logiikkaa (Clint Eastwood, James Gray, Mike Leigh, Michael Mann ynnä muut).

Hollywoodin kultakausi 1920-luvulta 1950-60-luvuille

Tähtijärjestelmä ja lajityyppien aarteisto saivat parhaimman kipinänsä mestariohjaajista, jotka tiesivät elokuviansa esitettävän Orionin kaltaisissa pyhätöissä. Ennen kaikkea kuitenkin kyse oli unohtumattomista kasvoista ja läpitunkevasta karismasta: Greta Garbo, Humphrey Bogart, James Stewart, Marilyn Monroe - he ja monet muut kuuluvat Orioniin.

Film noir

Jos pitäisi valita yksi tyylilaji, joka sopii erityisen hyvin Orioniin, se on tietysti film noir, 1940- ja 1950-lukujen musta elokuva. Kun yksinäisten ja epäonnisten sankarien kohtalon kiemurat tihentyvät jonain myöhäisenä sunnuntai-iltana, Orion on yhtä todellinen kuin epätodellinen paratiisi. Tunnelmaa ei voi kruunata mikään täydellisemmin kuin jos ulos tullessa Eerikinkadun alajuoksulle on pimeää ja sataa.

Kamarielokuva

Oli kyse sitten monista hienoista Tšehov-filmatisoinneista, Ingmar Bergmanin mestaroimasta kasvokuvien ja pimeiden huoneiden Syyssonaatista, John Hustonin viimeiseksi jääneestä, yhtä lämpimästä, hartaasta kuin satuttavastakin elokuvasta Muistot, on Orionin rauhallinen, hiljaisuudelle altis tunnelma omiaan ihmiselämän olennaisimpiin kysymyksiin pureutuville henkilökeskeisille kamaridraamoille. Orionissa voi kuulla sen hiljaisuuden, joka valkokankaalla voi vallita kuva-alalla tai sen ulkopuolella.


Historiallinen elokuva

Elokuva on yli 120-vuotias, mutta valkokankaalla on lennetty ajassa taaksepäin rajattomin elkein. Käsityksemme maailman ja ihmiskunnan historiasta on ylipäätään muokkaantunut Orionin kaltaisissa paikoissa, Italian ja Hollywoodin antiikkisista spektaakkeleista Tavernierin tai Kubrickin tarkkanäköiseen, yhteiskunnallisesti sisäistettyyn realismiin.


Rikoselokuva, jännityselokuva, kauhu ja psykodraama

Pimeä puoli kuuluu erottamattomasti elämään, taiteeseen ja elokuvaan - ilman sen ymmärtämistä tulee ongelmia. Orionin jännittävän vaiheikkaasti alaspäin viettävä kokonaisuus (joka alkaa jo Eerikinkadun alamäestä) on omiaan viemään juuri sellaisiin mielen pohjamuhuihin, joiden silmästä silmään kohtaamisen varassa jaksaa taas nousta rappuset arjen tasolle.

"On valittava joko valhe tai kuolema"

Ranska on elokuvamaista suurimpia, ja sen runsaista valikoimista on myös elokuva-arkistolla mittavat kokoelmat. Keskeisinä ydinjuttuina 30-luvun runollinen realismi Vigon, Renoirin, Clairin ja Carnén tyyliin, Cocteaun mitään rajoja tuntemattomat taikatemput sekä Melvillen ja Chabrolin pessimistiset tai pirulliset rikostarinat ovat juurtuneet Orioniin yhtä lailla kuin seinäreliefit.


Italialainen elokuva

Yksi maa on ehkä kaikkein eniten uskonut elokuvallisen tunneilmaisun kaikkivoipaisuuteen: italialainen elokuva jos mikä edustaa "elämää suurempaa", ja kuin ihmeen kautta se on myös hämmästyttävän vahvasti kiinni konkreettisessa elämässä. Mestareiden luettelo olisi pitkä, mutta mainittakoon Fellini, Antonioni ja Visconti...


Pohjoinen valo

Ruotsalainen saaristo, pohjoinen keskiyön aurinko, Kainuun korvet... Pohjoinen maailmankolkka loistaa Orionin arvokkaissa art deco -puitteissa ylpeästi ja vilvoittavasti ihmeellistä luonnonvaloaan.

Aikamatkat

Jostain olemme tulossa ja jonnekin menossa. Orionissa ollaan monien edellisten katsojasukupolvien viitoittamalla tukevalla ja puhuttelevalla maaperällä, kun vaikkapa. Resnais'n Viimeinen kirja, Kubrickin 2001 tai Malickin The Tree of Life vyöryvät kankaalle.

Metafyysinen, spirituaalinen, mytologinen ja eksistentiaalinen elokuva

Jälkimodernin ajan ihminen ihmettelee ja hahmottaa paikkaansa siinä missä edellisetkin sukupolvet. Tarkovski, Antonioni, Pasolini, Kieślowski tai Wenders tarjoavat hänelle vastauksia ja uusia kysymyksiä Orionin suurinta elokuvataidetta arvostavissa puitteissa.


Uuden aallon elokuva

Suomessa elokuva-arkisto perustettiin 24.4.1957 eli miltei samaan aikaan, kun uuden aallon elokuva alkoi puhjeta täyteen kukkaansa. Ranskalaisilla nouvelle vague -ohjaajilla Godardilla, Truffaut'lla, Resnais'lla, Rohmerilla, Vardalla, Demyllä ja muilla on Orionissakin pitkät ja ansaitut, syystäkin kuin kalustoon kuuluvat perinteet.

Kokeellinen elokuva

Toisin kuin voisi ehkä luulla, myös kokeellinen elokuva sopii Orioniin erityisen hyvin. Tämä on todistettu esimerkiksi Avanto-festivaalilla ja DocPointin Pakopiste-näytöksissä. Kokeelliseksi luonnehdittu elokuva purkaa usein elokuvan koko luonnetta alkutekijöihinsä, ja siksi vaikutelma Orionin kaltaisessa pyhätössä on aivan poikkeuksellisemmalla tavalla syventävä kuin vaikkapa nykyaikaisessa auditoriossa tai museossa.

"Illumination"

Huikeimmillaan elokuvan lumovoima vie jonnekin aivan muualle, maailmoihin, joita on muualta turha etsiä. Orionissa, jossa valkokangasta katsellaan kuin ikiaikaisissa temppeleisissä päät ihmetyksestä ja palvonnasta ylöspäin, on tallella juuri sellaista kiehtovaa palvontamenon salaperäisyyttä, johon Mélièsin, von Sternbergin, Powellin & Pressburgerin, Trnkan, Fellinin, Laughtonin,  Lynchin ja muiden mestareiden uskomattomat visiot uppoutuvat kuin Graalin maljaansa.


Rakkaustarinat ja romanttiset elokuvat

Orion on liioittelematta ollut yksi syy sille, miksi Helsinki voi olla myös rakastavaisten kaupunki. Helsinkin on hiljainen heinäkuisin ja niin ollen myös romanttisimmillaan. Mikäpä olisikaan sykähdyttävämpi elämys kuin mennä mahdollisen armaansa kanssa Orioniin katsomaan vaikkapa King Kongia, Sumujen siltaa, Cherbourgin sateenvarjoja, New York New Yorkia tai Intohimojen valtakuntaa?

Musikaalit, konsertti- ja oopperaelokuvat

Näin se on nähtävä: Orionin nautittava interiööri sopii erityisen hyvin kaikenlaisille huolettomille tai dramaattisille, yksinkertaisille tai ylenpalttisille estradielokuville aina Minnellin musikaaleista (The Band Wagon!) Stop Making Sensen tapaisten kulttijuttujen kautta Loseyn Don Giovanniin.

Perhe- ja sukutarinat

Parhaimmillaan yksi elokuva ja yksi ilta voivat yhdistää sukupolvia. Vaikkapa Ozun Tokyo Storya voivat mennä katsomaan nuoret ja vanhukset yhdessä, ja kokemus Orionin historiallisessa patinassa on kaikin tavoin koskettava ja yhteinen.

Musta elokuva

Tummasävyinen elokuva ei elä nykyaikana, sillä digikuva ei ole kunnolla mustaa. Sen huomaa yhä paremmin Orionissa, kun näkee kunnon filmillistä mustaa. Orionin leijuva hämäryys ja tilan vuosisatainen arvoituksellisuus luovat pikimustille hetkille oivan yhteyden. Tämän huomasin taas kerran vaikkapa Claude Chabrolin "Mustapukuisen naisen arvoituksessa".


Aarteet

Kun kauan kadoksissa ollut tai arkistossa pantattu elokuva, unohdettu tai joskus hyvin maineikaskin elokuva, vyörähtää jopa ensimmäistä kertaa tai vuosikausien, sukupolvien jälkeen Orionin kankaalle, tiedämme todistavamme jotain merkittävää ja unohtumatonta.

Digitaalinen elokuva

Aluksi vierastin digitaalisen elokuvan esittämistä Orionissa, enkä vieläkään surisi, jos kyseinen projektori vietäisiin pois, mutta nykyisin katselen satunnaisesti digiäkin, jos se on elokuvan alkuperäinen formaatti. Parhaimmillaan kokemukset ovat olleet mykistäviä, esim. Georg Grotenfeltin "Merkintöjä valkeastta kaupungista".

1970-, 1980- ja 1990-lukujen elokuva

Henkilökohtaisesti ottaen tuon ajan elokuva on tietysti kiinnostavaa, koska silloin synnyin ja aloin käydä elokuvissa. Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä. Tämä oli aikaa, jolloin Orionin kaltaiset yksisaliset teatterit enemmän tai vähemmän hallitsivat vielä elokuvateatterikenttää. Se näkyi myös elokuvissa, joita tehtiin ja nähtiin.. Laaja-alainen elokuvakulttuuri oli vielä arvossaan. Orion on viimeinen aito saareke tälle ajalle.


1900-luvun elokuva

Elokuva oli viime vuosisadan keskeinen taidemuoto, ja sen vaikutukset ovat olleet jo suunnattomat ja varmaankin vielä kokonaisuutena aika tuntemattomat. Moniin muihin taiteisiin verrattuna se on yhä hämmentävän nuori. Elokuva-arkiston teatterina Orion on todellakin viimeinen paikka, jossa elokuvan kehitystä ja historiaa voi luontevasti ja täysipainoisesti juhlistaa.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Tampere 1993


25 vuotta sitten tulin pitäneeksi huoneessani omaa festivaalitoimistoa. Klassikkojen vuosi selvästi, nyt sen kai voi jo sanoa. Tosin Kuusen hienoa Tuliaista ei ole esitetty vuosiin.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Naistenpäivän (8.3.) kunniaksi listailin.

Naisohjaajien elokuvia Orionin kevätkaudella:

9.3. Lynne Ramsay: Morvern Callar (2002)
10.3. Lynne Ramsay: Poikani Kevin (2011)
22.3. ja 24.3. Agnès Varda: Cléo viidestä seitsemään (1962)
6.4. Moufida Tlatli: Palatsin hiljaisuus (1994)
9.4. Patricia Rozema: Kun yö saapuu (1995)
15.4. Jane Campion: Piano (1993)
16.4. Lone Scherfig: Italiaa aloittelijoille (2000)
28.4. Mary Lambert: Uinu, uinu lemmikkini 2 (1992)

+ naisia keskeisissä rooleissa valkokankaalla:

9.3. Brigitte Fossey (Kielletyt leikit, 1952)
9.3. Samantha Morton (Morvern Callar, 2002)
9.3. Kathleen Turner (Huuma, 1981)
10.3. Anita Ekberg (Huoleton härkätaistelija, 1956)
10.3. Tilda Swinton (Poikani Kevin, 2011)
11.3. Jeanne Moreau (Älkää koskeko, 1954)
12.3. ja 1.4. Sean Young & Daryk Hannah (Blade Runner, 1982)
13.3. Judith O'Dea (Night of the Living Dead, 1968)
14.3. ja 16.3. Sigourney Weaver, Carrie Henn & Jenette Goldstein (Aliens, 1986)
15.3. Romy Schneider (Katherine Mortenhoen ostettu kuolema, 1979)
18.3. ja 17.4. Marina Vlady (Juhla voi alkaa, 1975)
19.3. Silvia Planas (Byrokraatin kuolema, 1966)
20.3. Leonie Benesch (Valkoinen nauha, 2009)
20.3.  ja 24.3. Susan Sarandon & Dana Delany (Light Sleeper, 1992)
21.3. Susú Pecoraro (Etelän kaipuu, 1988)
22.3. ja 24.3. Corinne Marchand (Cléo viidestä seitsemään, 1962)
22.3. ja 25.3. Lily Tomlin (Viimeinen näytös, 1977)
23.3. Michèle Morgan & Sonia Dresdel (Valheitten talo, 1948)
27.3. ja 29.3. Ann-Marie Gyllenspetz (Uddarbon pappi, 1957)
28.3. Isabelle Huppert & Stéphane Audran (Auringonpimennys, 1981)
28.3. Antonina Jeremejeva (Päällysviitta, 1926)
29.3. Lonette McKee, Gabrielle Haker, Sandra Reeves-Phillips (Round Midnight - keskiyön soundi, 1986)
29.3. Wendy Lyon (Prom Night II - verijuhlat, 1987)
30.3. ja 1.4. Margherita Caruso & Susanna Pasolini (Matteuksen evankeliumi, 1964)
31.3. Helen Traubel & Kathleen Freeman (Jerry naisten miehenä, 1961)
3.4. Anastasia Zujeva (Kuolleet sielut, 1960)
3.4. ja 6.4. Kim Basinger (L.A. Confidential, 1997)
4.4. Sabine Azéma (Sunnuntai maalla, 1984)
4.4. ja 7.4. Phoebe Cates (Gremlins 2 - uusi pesue, 1990)
5.4. Agnes Moorehead (Jerry - myyntipäällikön kauhu, 1963)
5.4. ja 7.4. Myriam Boyer (Piru perii omansa, 1979)
6.4. Amel Hedhili & Hend Sabri (Palatsin hiljaisuus, 1994)
9.4. Pascale Bussières & Rachael Ctawford (Kun yö saapuu, 1995)
10.4. ja 13.4. Olga Obolenskaja & Lidija Tridenskaja (Jouluaatto, 1913)
11.4. Julie Delpy (Intohimojen keskiaika, 1987)
11.4. Barbara Steele (Paholaisen naamio, 1960)
12.4. Ina Balin (The Patsy, 1964)
12.4. ja 15.4. Regina Blanchi (Päivät ovat luetut, 1962)
13.4. Courtney Love (Man on the Moon, 1999)
14.4. Natalja Varlei (Velho, 1968)
14.4. Jane Birkin (Daddy Nostalgie, 1990)
14.4. Kim Myers (Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto, 1985)
15.4. Holly Hunter & Anna Paquin (Piano, 1993)
16.4. Anette Støvelbæk & Ann Eleonora Jørgensen (Italiaa aloittelijoille, 2000)
17.4. ja 20.4. Joan O'Brien (Rahaa kuin roskaa, 1962)
18.4. Fabienne Dali (Ilmiantaja, 1962)
19.4. ja 21.4. Irene Papas (Mafian merkitsemä, 1966)
20.4. ja 25.4. Sibel Kekilli & Catrin Striebeck (Suoraan seinään, 2004)
21.4. Sandra Milo (Rikolliset, 1960)
23.4. Assumpta Serna (Matador, 1986)
24.4. ja 29.4. Florinda Bolkan (Epäilyksen yläpuolella, 1969)
24.4. Marie Gillain (Syötti, 1995)
24.4. ja 28.4. Kim Greist & Joan Allen (Psykopaatin jäljillä, 1986)
26.4. ja 29.4. Diahnne Abbott & Sandra Bernhard (Koomikkojen kuningas, 1982)
28.4. Maria Pitarresi & Nadia Kaci (Tänään se alkaa, 1999)

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Ten best films

True Heart Susie (Griffith, 1919)
L'Atalante (Vigo, 1934)
A Canterbury Tale (Powell & Pressburger, 1944)
La strada (Fellini, 1954)
Pather Panchali (Ray, 1955)
Vertigo (Hitchcock, 1958)
Jules et Jim (Truffaut, 1962)
2001: A Space Odyssey (Kubrick, 1968)
Zerkalo (Tarkovsky, 1975)
Fanny och Alexander (Bergman, 1982)

maanantai 25. joulukuuta 2017

Elokuvahistorian huutoja ja kuiskauksia



Matti Salon (1933 - 2017) elokuvatuntemus ulottui paljon laajemmalle kuin vain amerikkalaiseen kulttuuriin ja rikos- ja jännityselokuviin, jotka olivat hänen intohimonsa ja erikoisalansa.

Ensimmäisenä tulee mieleen SEA-esite Ingmar Bergmanin "Kuiskauksista ja huudoista" (Viskningar och rop, 1972). Salon tapauksessa kyseessä oli tietysti punnittu essee, joka oli häikäisevyydessään aivan samalla tasolla mestariteoksen ekspressiivisen värimaailman kanssa.

Huomionarvoista on, että gangsterielokuviin, film noiriin, keikkakuvauksiin ja psykotrillereihin syventyessään Salon näkemys oli aina avoimesti humaani ja moraalinen.

Elokuvilla oli vastuunsa; ne eivät leiki irrallaan muusta maailmasta -  esimerkiksi väkivallan kuvaamisen oli syytä pysyä johdonmukaisena ja psykologisesti ja yhteiskunnallisesti uskottavana.

Jo yksin sen sisäistämisessä piisaa haastetta usein alhaistenkin trendien ja viettien innoittamalle nykykritiikille ja -tutkimukselle.

Erãs kommentti on jäänyt mieleeni Orionista syyskuulta 2011. Meneillään oli eräs uuden elokuvan festivaali, mutta arkistolla oli vielä samaan aikaan myös omia näytöksiä. Alkamaisillaan oli Alf Sjöbergin "Elämä panoksena" (Med livet som insats, 1940), kun kuulin Salon ja Peter von Baghin keskustelevan penkkiriviltä toiselle. Salo kyseli, oliko von Bagh jo ehtinyt nähdä Lars von Trierin Melancholian [ei ollut], minkä jälkeen hän totesi elokuvasta tuohtuneella äänensävyllä: "se ei välitä ihmisistä paskan vertaa!"

Tyhjentävämpää ja inhimillisempää analyysiä en ole kyseisestä teoksesta kuullut.

Minulle Salon teksteihin ja listoihin tutustuminen merkitsi aikanaan 17-vuotiaana jonkinlaista elokuvataiteen vuosisataista, elämään ja erityisesti ihmiselämään itseensä kiinnittyvän merkityksen uutta, entistä kriittisempää oivaltamista ja elokuvahistorian lopullista kutsua. Kirjoitan siitä ehkä tarkemmin joskus toiste.

Tämän rikollisen lyhyen jouluisen muistokirjoituksen päätteeksi totean vain: niin paljon sanomatta jää.

---

"The last week in December, the rains came. A great big package of rain. Oversized. Like everything else in California." (Joe Gillis in Sunset Blvd., 1950)

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Täydellinen elokuvapäivä



Kuluvan vuoden yksi hienoimmista elokuvapäivistä osui torstaille 9.11.

Tarkoituksenani oli katsoa Orionissa ainakin Clarence Brownin A Woman of Affairs ("Kohtalokas nainen", 1928), jota en ollut aiemmin nähnyt ja josta oli vain yksi näytös.

Todennãköisesti katsoisin myös myöhemmin illalla Pedro Almodóvarin "Salaisuuteni kukan" (1995), jota en ollut nähnyt valkokankaalta sitten sen ensi-iltakierroksen.

François Truffaut'n "Julesin ja Jimin" (1962), yhden suurimmista suosikeistani, olin hiukan ajatellut jättää sunnuntaille.

Perillã Orionissa tulin kuitenkin selvemmille vesille - katsoisin kaikki kolme. Oivalsin nimittäin, ettã elokuvien valmistusaikojen vãlit olivat miltei tismalleen samat. Tarjolla olisi siis huima aikamatka ainutlaatuisessa ympäristössä.

Klo 17 alkoi A Woman of Affairs (1928), klo 19 Jules et Jim (1962) ja klo 21 Salaisuuteni kukka (1995). Mykkäelokuvan aikakaudelta uuden aallon kautta art house -elokuvaan! Jotain taikaa oli siinäkin, että Orion oli suunniteltu ja avattu juuri mykkäelokuvan aikakaudella.

A Woman of Affairs sai ensi-iltansa 15.12.1928, Jules et Jim 23.1.1962 ja Le flor de mi secreto 22.9.1995. 33 vuoden välimatkat! Myös A Woman of Affairsista takaperin elokuvan syntyyn.

Elokuva-arkiston perinteikäs kolmen näytöksen iltaohjelma suo oivallisen mahdollisuuden tällaiseen aikamatkailuun elokuvahistoriassa.

Ja näytökset vieläpä alkoivat selvin tasatunnein niin kuin Orionissa vanhoina hyvinä aikoina oli tapana.

Viehättävintä koko huimassa sattumassa oli, että elokuvat sopivat toistensa seuraan herkän runollisesti. Kaikissa olennaista olivat rakkaus ja kuolema, nuo elämän ja taiteen mahdeista suurimmat.

A Woman of Affairs paljastui huimaavan jännitteiseksi rakkauden ja rikkauden analyysiksi, mestariteokseksi, jossa Greta Garbo loisti (häntä näkee itse asiassa yllättävän harvoin) parhaimmillaan.

Julesin ja Jimin nuorekasta, mutta kypsää, yhtä hurmaavaa kuin kylmäävää ilmaisun ja elon vimmaa katsoi nyt jo huomattavasti kaihoisammin silmin, kun Jeanne Moreau ei ole enää elävien kirjoissa.

"Salaisuuteni kukan" näin ensi kerran kunnolliselta valkokankaalta, ja se todellakin on Almodóvarin tuotannon salaisimmin aukeava kukinto, jonka rauhallinen viehätys vain paranee vanhetessaan.

Orionissa on vietetty Teatterimuseon näyttelyyn kytkeytyvää rakkauden teemavuotta, ja sille oli oma yleisöäänestyksen muodostama erikoispäivänsäkin helmikuussa. Torstai 9.11. oli kuitenkin minulle vielä suurempi päivä teeman saralla!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Mainostoimisto menestyi, navetta tuoksui


eli lyhyesti siitä, miltä näytti Suomi presidentti Koiviston aikaisilla valkokankailla


Ilmakameraotos etenee hyistä Suomenlahtea ja käy Helsingin kantakaupungin kattojen ylle sinfoniseksi rockiksi sovitetun Finlandian säestämänä.

Näin aseistariisuvasti alkaa Mika Kaurismäen ohjaama Arvottomat (1982). Se oli valkokankaiden lopullinen lähtölaukaus 1980-luvun Suomeen, pitkästä komentounesta heränneeseen aikakauteen ja uuteen elokuvaan, joka vaistomaisesti alkoi kysellä, eletäänkö tässä enää sittenkään ihan tosissaan siinä YYA-Suomessa, johon olemme porukalla ajautuneet, syntyneet ja kasvaneet. Arvottomien ensi-illasta tuli tänään kuluneeksi 35 vuotta.

Suomalainen elokuva oli uudistumassa samaan tahtiin kuin korkein valtiovaltakin. Lokakuussa 1981 neljännesvuosisadan kestänyt Urho Kekkosen presidenttikausi oli päättynyt ja tammikuussa 1982 tilalle oli astunut Mauno Koivisto.

Arvottomien legendaarinen aloitus kuvattiin pian sen jälkeen helmi-maaliskuussa. Ensimmäinen Koiviston presidenttikauden aikana nähty kotimainen elokuva taas pyöri jo teattereissa. Se oli Mikko Niskasen Ajolähtö, joka sai ensi-iltansa 5.2.1982.

Kun Kekkosen viimeinen presidenttikausi vuodesta 1978 alkaen oli ollut jo hiljaista varautumista uuteen aikaan, samassa jamassa oli ollut kotimainen elokuva. Alan keskeisen vaikuttajan ja tekijän, humanismistaan ylistetyn Risto Jarvan kuoltua liikenneonnettomuudessa joulukuussa 1977 alkoi muutaman vuoden etsikkoaika, jolle on jälkikäteenkin vaikea löytää selvää keskeistä voimatekijää.

Vaikka Kaurismäen veljekset pitkälti tulivat määrittämään kotimaisen elokuvan uutta ilmettä, paljon muutakin merkittävää Koiviston valkokankailla tapahtui.

Maalaisliitosta ponnistaneen Kekkosen ehkäpä läheisin elokuvallinen hengenheimolainen oli juurikin Niskanen, sisäsuomalaisen ihmisen ja elinpiirin tilasta henkeen ja vereen huolestunut elokuvataiteilija, joka tuli ohjaamaan 1980-luvulla viimeiset elokuvansa.

Siinä missä Arvottomissa nuoret irtonaiset alamaailman sankarit matkaavat halki katoavan Suomen ja päätyvät lopulta Pariisiin, Ajolähdössä maaseudun kouluttamattomat nuorukaiset jättävät arneijan jälkeen juurensa ja lähtevät koettamaan siipiään Göteborgin työelämään, osa jopa Stavangerin öljynporauslautalle.

Molemmat ovat tekijöidensä parhaita töitä, mutta tyylilajiltaan ja näkemyksiltään hyvin erilaisia. Kun Ajolähtöä ja Arvottomia tarkastelee rinnakkain, karkeasti ottaen siinä kohtaavat toisensa Moskovan elokuvakoulun opit ja amerikkalaisen road movien ihanteet.

Myös jo 1940-luvulla uransa aloittanut
Edvin Laine ohjasi viimeiset elokuvansa Koiviston ensimmäisellä presidenttikaudella. Akaton mies (1983) ja Akallinen mies (1986) olivat koko perheen komedioita, joissa vanhan suomifilmin aito lupsakkuus ja rehellinen navetantuoksu jättivät lopullisia jäähyväisiään. Akaton mies on muistoissani ensimmäinen elokuva, jota menin katsomaan koko lapsuudenperheeni voimin. Markku Pölösen läpimurto Onnen maa (1993) turvautui jo nostalgiaan.

Ensimmäisen filmiversion (1955) Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ohjannut Laine pääsi seuraamaan myös, kuinka jakautuneesti Rauni Mollbergin naturalistinen käsivarakameratulkinta (1985) otettiin vastaan.

Kovin miesvaltaista kotimaisen elokuvan ohjaajakenttä kumpanakin Koiviston kautena vielä oli. Ehkä keskeisin naisohjaaja oli Tuija-Maija Niskanen, jonka Jäähyväiset (1982) ammensi kenties Ingmar Bergmanilta kurkottaessaan harvinaisen syvälle seksuaali-identiteettiin suomenruotsalaisuus taustanaan. Suuri lupaus oli Kaisa Rastimo, jonka puolipitkä perhekuvaus Lauran huone (1988) kiinnittyi raivoisana rataksena aikansa postmoderniin rajojen rikkomiseen.

Postmoderni oli juurikin avainsana ajan taidekäsitykseen ja -keskusteluun. Elokuvan saralla keskeisiä ohjaajia siinä olivat maan- tai tienläheisempien Kaurismäkien ohella esimerkiksi Janne Kuusi ja Jaakko Pyhälä, jotka annostelivat tyylitteleviin töihinsä vielä sumeilemattomammin esimerkiksi poptaiteen ja sarjakuvan vaikutteita.

Kioskiviihteen ja korkeakulttuurin välistä rimaa oltiin elokuvan maailmassakin ehkä laskevinaan, vaikkakin Koiviston lailla länsirannikkolaisen Visa Mäkisen halpiksia kilvan paheksuttiin ja vaikkapa Kari Paljakan oopperan maailmaan perhedraaman kautta tunkeutuva Äidin tyttö (1993) vaiettiin kuoliaaksi.

Erityisen kiitetty 1980-luvun ilmiö oli satsaus lastenelokuvaan. 1960- ja 1970-luvuilla lapsiyleisö oli ohitettu miltei täysin. Vaikkapa Päivi Hartzellin ja Liisa Helmisen Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982), Hannu Peltomaan Taikapeli (1984) ja nyt jo 88-vuotiaan tv-konkari Raili Ruston esikoisohjaus Uppo-nalle (1991) kasvattivat uutta elokuvissakävijäpolvea ennen Rölli-franchisea. Anssi Mänttärin miellyttävän arkinen Anni tahtoo äidin (1989) oli taasen viimeinen kotimainen elokuva, jonka kävin katsomassa koko lapsuudenperheeni voimin.

Lapsikatsojien huomioiminen oli ilmiönä hyvin linjassa Koiviston turvallisen mediaimagon kanssa. Antoihan hän Pikku Kakkosen Ransullekin haastattelun Kultarannassa kesällä 1987 - eli vain vähän ennen kuin tuli valituksi toiselle kaudelleen. Mahtuminen samaan kuvaan tv-koiran kanssa ja keskustelu käsinuken kanssa luonnistuivat  joviaalisti Koivistolta, jolla ei ollut silminnähden minkäänlaisia estoja taipua myös lasten presidentiksi.

Koivistoa uskallettiin heti myös lähestyä huumorilla, imitaatiollakin. Näyttelijä Ismo Kallio tuli varsin pian tutuksi televisioviihteen Vara-Manuna, jonka pohja oli jo 1960-luvulla. Rooli ikuistui myös valkokankaalle Ere Kokkosen elokuvassa Uuno Turhapuro Suomen tasavallan herra presidentti (1992).


Vaikka Koivisto nähtiin puolisonsa Tellervon kanssa astumassa Helsingin tuomiokirkkoon mielenosoittajan huutaessa heidän peräänsä Lasse Naukkarisen dokumentissa No Comments (1985), aikansa arkitodellisuuden olennaisessa kiteytyksessä, alkoi hänen edeltäjänsä varjo silti vain pidetä valkokankaalla.

Kekkosen kuoltua elokuussa 1986 ei kestänyt kuin muutama kuukausi, kun nähtiin - nyt jo 93-vuotiaan - Matti Kassilan tiukka trilleri Jäähyväiset presidentille (1987), jossa psykopaatin saalistama nimihenkilö on aivan kuin Kekkosen kaksoisolento. Heijastuipa elokuvaan eittämättä myös tuore Olof Palmen salamurha, joka oli järkyttävä ensioire kansankodin murenemisesta länsinaapurissa ja herätti pohtimaan kansallisia ja poliittisia turvallisuusuhkia meilläkin.

Vähäeleisemmät hyvästit kasvuvuosiensa valtionpäämiehelle jätti Aki Kaurismäki elokuvassaan Ariel (1988). Siinä koditon, pohjoisesta saapunut päähenkilö varastaa kaupungintalolta Kekkosen kuvan ja ripustaa sen asuntolassa sänkynsä yläpuolelle.

Kaurismäkiläinen kaiho kadonneesta maasta ja alati yltyvää kansainvälistäkin kiinnostusta herättänyt kekkoslovakia-kuvasto syntyivät Suomen ensimmäisen vasemmistolaisen predidentin valtakautena.

Maailmallisia ilmiöitä käsiteltiin Koiviston kauden kotimaisissa elokuvissa vielä harvoin. Poikkeuksia kuitenkin oli. Kylmän sodan uuden kiristymisen aikaansaama ydinkatastrofin pelko heijastui Timo Humalojan harvoin nähtyyn Valkoiseen kääpiöön (1986), joka kuvattiin sittemmin suljetuilla  Outokummun kaivoksilla ja sai ensi-iltansa pari kuukautta ennen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta. Nyt Talvivaaran aikana se on varsin ajankohtainen teos.

Kahdeksanvuotiaana aloin kuumeisesti odottaa Valkoista kääpiötä Kaarle Stewenin Valkokangas-esittelyn - vai oliko se Ajankohtaisen Kakkosen Johnny Lee Michaels -haastattelu - myötä, mutta pettymykseni oli katkera, kun perjantain aamupalalla ennen kouluunlähtöä paljastuikin Aamulehdestä Filmikamarin kartasta, että se oli kielletty alle 12-vuotiailta.

Aikakauden sisäpoliittinen kohuelokuva oli Lauri Törhösen Riisuminen (1986), Raija Orasen näytelmästä sovitettu vasemmistoradikalismin tilinteko, jossa ministeri ja hänen vanha rakastettunsa ottavat eri tavoin yhteen hotellisviitissä.

Törhönen oli myös ainoa ohjaaja, joka rohkeni tehdä elokuvan juppikulttuurista. Kiistelty Insiders (1989) oli yhtä surkuhupaisa kuin todistusvoimainen kuvaus historiattomasta elostelusta. Kanttia oli myös Tapio Suomisella, jonka melodraama Porttikielto taivaaseen (1990) asteli aikaansa edellä kuvatessaan avoimesti seksityötä.

Suomalaisen elokuvamodernismin isä, nyt 91-vuotias Maunu Kurkvaara teki toistaiseksi viimeiset elokuvansa Koiviston kaudella. Liian unohdettu Menestyksen maku (1983) tunnusteli jo varhain urakeskeisyyden ja citykulttuurin nousua kuvatessaan läheltä ajan keskeistä työpaikkaa, mainostoimistoa.

Nousukausi, rahamarkkinoiden asteittainen vapauttaminen, kulutusjuhla ja pankkien lainanantotalkoot eivät heijastuneet vain kaupunkikuvauksiin. Markku Onttosen ainoa elokuva Kun Hunttalan Matti Suomen osti (1984) pesee tuttua provinssiaalista idylliä, yhteistä perinnemaisemaamme, sliipatulla kovan rahan imago-ohjelmalla.

Ehkä vastareaktiona ajan hengelle Koiviston toista presidenttikautta leimasivat lavean kertomuksen paluu ja kansallisen otteen kaipuu, kun Pekka Parikan Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989) käynnistivät nyt jo Ikitiehen johtaneen Antti Tuuri -filmatisointien putken.

Sosialismin romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen heijastuivat suomalaisille valkokankaille nopeammin ja räväkämmin kuin ehkä kukaan osasi odottaa. Jari Halosen esikoisohjaus Back to the USSR - takaisin Ryssiin (1992) kaivoi Leninin kirjaimellisesti arkustaan, eikä tilaa ollut liturgioille.

1990-luvun alun talouslama ja massatyöttömyys sen sijaan olivat tuoreeltaan liian vaikeita ja masentavia aiheita tuotannoille. Kun markkinatalous oli vakiintunut vallitsevaksi ideologiaksi ja leipäjonot seisoivat kadulla, elokuva käänsi päänsä.

Vastapainoksi Yleisradion entistä suurempi satsaus dokumenttiin alkoi näkyä, erityisesti Jarmo Jääskeläisen TV2:een 1991 perustaman Dokumenttiprojektin myötä. Sen ansiosta nähtiin esimerkiksi John Websterin jo aivan pian klassikon aseman ansaitseva Pölynimurikauppiaat (1993). Valkokangaslevitykseenkin pääsi (TV1:n osatuottama) kortistossa virumisen harmaan arjen tavoittava Kanerva Cederströmin Työttömän pöytäkirja (1994).  

Aki Kaurismäki dokumentoi Leningrad Cowboysin ja Puna-armeijan kuoron hämmentävän yhteisesiintymisen Senaatintorilla kesäkuussa 1993 Total Balalaika Show'ksi (1993). Poikkeuksellisesti televisiossa ensi-iltansa saanut teos on mielestäni tekijänsä paras elokuva, konserttielokuvien kotimainen kuningas ja narri.

Kun Kaurismäki oli ollut kiistatta Koiviston kauden keskeisin itsenäinen ohjaajatulokas, oli sopivaa, että viimeinen Koiviston kauden kotimainen ensi-ilta oli hänen käsialaansa. Leningrad Cowboys Meet Moses sai ensi-iltansa 25.2.1994.

Viimeisinä valtansa vuosinaan Koivisto oli ajanut maataan voimakkaasti EU-kansanäänestyksen kynnykselle. Kukaan ei kuvannut tuolloista monitahoista ilmapiiriä yhtä kokoavasti kuin Mollberg elokuvassaan Paratiisin lapset (1994).

Aikanaan armotta pilkattu elokuva on säälimätön, jopa altmanilaisille kierroksille yltävä allegoria pirstoutuneesta maasta, jossa uskonto, kapitalismi ja politiikka kohtaavat Paradiso Baltica -nimisessä kylpylähotellihankkeessa.

Mollbergin viimeiseksi jääneen elokuvan ensi-ilta marraskuussa 1994 meni penkin alle ja päätyi vahingoniloisiin lööppeihin. Presidentti oli jo vaihtunut kansainvälisistä tehtävistä palanneeksi Martti Ahtisaareksi ja kansa valinnut tien kohti Euroopan unionia.

Maaseudun ihmisen omistautuneet tulkit Laine ja Niskanen olivat kuolleet, kaupunkilaisuuden rytmiä ja luonnetta mittailleet Kassila ja Kurkvaara juuri tehneet toistaiseksi ja todennäköisesti viimeiset elokuvansa ja meidät kaikki paljaiksi metsäläisiksi riisunut Mollberg leimattu suomalaisen elokuvan pahimman katovuoden 1994 suurimmaksi syntipukiksi. Hän teki vielä korpikuvauksia televisiolle.

Ajolähtö kohti länttä oli lopuillaan. Arvottomissa ensimmäisen pääroolinsa tehnyt Matti Pellonpää kuoli seuraavana kesänä, vain 44-vuotiaana.

Kaksi ja puoli vuotta aiemmin Euroopan elokuva-akatemia oli nostanut hänet vuoden parhaaksi miesnäyttelijäksi ranskankielisestä roolistaan Aki Kaurismäen Boheemielämässä (1992).

Kaurismäkien boheemisin kausi oli takana ja Koiviston kauden elokuvaintoilijoiden kultaisin nuoruus ohi.

Taas kuihtui kesäinen maa.