perjantai 31. joulukuuta 2010

Rock-Suomi: Idolit

Antti Leino, 2010. To 2.12.2010 (klo 23.40) - pe 3.12.2010, Yle Areena. **½

Viides osa Rock-Suomea käsitteli popidoleita. Yhteiskunnallista ja psykoanalyyttista sävyä olisi tähän kaivannut enemmän - karkeasti ottaen kepeyshän tuli rock- ja popmaailmassa sallituksi vasta Kekkosen jälkeen. Kiehtovaa arkistokuvaa: 70-luvun nuoriso-orkka Bamboo ajelee avomaasturilla Helsingin kesäillassa. Ennen 80-luvun Dingoa tilanne ei näyttänyt kovin persoonalliselta. Neumann loi pitkälti itse porilaisromanttisen merimies- ja runoilijamyyttinsä. Vähän myöhemmin Bogart Co. yritti tuoda iloa, leikkiä ja väriä suomalaiseen popmusiikkiin turkulaisella tyylitajulla. 90-luvulla Aikakone tarjosi jopa kunnon iskelmiin verrattavia vetäviä melodioita. 2000-luvulla alan professionaalisuus on jo liki koomista: pop on jo suuri tv-formaateista voimaa saava bisnes ja popparit kuten Jenni Vartiainen, Anna Abreu, Antti Tuisku ym. yrittävät olla samaan aikaan kivoja ja tosi fiksuja, jopa vakavia, mikä näkyy haastattelujenkin yltyvässä halussa vertautua kunnianhimoisempiin artisteihin. 

Tekee hyvää kuunnella tosi puhetta vanhalta liitolta: Ressu Redfordin mielestä Bogart Co:n kannatti tehdä Valio-diilinsä, Maki Kolehmainen kehaisee saaneensa autonsa huoltosta nopeammin vihjaisemalla itsestään.

En ole koskaan pitänyt ketään suomalaista pop- tai rocktähteä tosissaan idolinani (Zero Ninen Kepa Salmirinne ehkä poikkeuksena joskus kauan sitten), joten hysteria on minulle tässä mielessä vierasta. Tytöt ekalla luokallani vuonna 1984 tuntuivat pitävät - onneksi - enemmän Duran Duranista kuin Dingosta, vaikka kai sekin vähän korpesi. Läheisin näistä kaikista popkomeetoista itselleni oli ehkä alkuvaiheen Aikakone, jonka tarttuvat sävelet ja tähtitaivaalle tuijottelevat lyriikat tarjosivat lamasta toipuvassa ajassaan jotain lahjakkaasti höpsähtänyttä. Odota! on niistä biiseistä kestänyt parhaimmin aikaa.

Naurun tasavalta: Me vastaan muut

Harto Hänninen, 2010. To 2.12.2010 klo 20.45, Yle Areena. ***

Kesällä 1995 TV1:n torstai-illassa esitettiin kahta pakkokatsottavaa sarjaa, jotka olivat kahdeksanosainen Viihteen vuoksi ja kolmeosainen Kuka-mitä-häh? Ensimmäinen käsitteli suomalaisen tv-viihteen historiaa, toinen suomalaisen rockin nousutarinaa. Jännä juttu, että nyt yli 15 vuotta myöhemmin on käsillä vähän samanlainen tilanne Yle Teemalla: maanantaissa pyörii kymmenenosainen Rock-Suomi ja perjantaissa neliosainen Naurun tasavalta. Teemojen keräämä jaksomäärä - ja myös huomioarvo esim. muussa mediassa - ovat vain kääntyneet päinvastoin.

Naurun tasavalta käsittelee toki nimenomaisemmin suomalaista huumoria kuin laajemmin viihdettä. Ensimmäisessä osassa aiheena on enemmistöjen ja vähemmistöjen väliset naurun aiheet. Käytännössä tämä on tarkoittanut valtaväestön luomaa katsetta mm. romaneihin ja saamelaisiin, mutta myös oman yhteisönsä sisälle - kuten turkulaisuuteen. Suurin osa tällaisesta huumorista lahjakkailta tekijöiltäkin on nyt jo pahasti päivettynyttä, kuten jakson monista arkistonäytteistä voi päätellä. Muistan tosin, että minua ei edes lapsena naurattanut Hymyhuulten ja Pulttiboisin "nunnukanunnuka"-sketsit.

Sarja tuntuu painottavan vähän liikaa puhuvien päiden haastattelulausuntoja, joista vain osa tarjoaa virkistäviä näkökulmia aiheeseen (esim. Neil Hardwick kertailee lähinnä yleisimpiä käsityksiä naurun ja pilkan rajoista) - tulee mieleen vanha väite huumorin tekijöistä todellisuudessa tylsinä tyyppeinä. Käsikirjoittaja J.P.Pulkkinen juontaa ohjelmaa laitossiivoojana ja Outi Mäenpään ja Tiina Pirhosen esittämät välisketsit piristävät sopivasti kokonaisuutta.

torstai 30. joulukuuta 2010

Mona Carita: Me emme laske viiteen

?, 1983. To 2.12.2010 klo 19.15, YouTube. **½

Aiemmat katselut:

1. su 3.7.1983, MTV1: Levyraati (mahdollisesti).
2. su 3.10.2010 (YouTube).

Tämä video nyt ei taivu kokonaistaideteokseksi, kun se on aikansa halvan tavan mukaisesti ohjattu suoraan osaksi Levyraatia (ja se myös näkyy...), mutta menköön. Pappamopodiskon kuningatar tulkitsee taideopiskelumusikaali Famen (1980) elämänjanoisen tunnusbiisin likistävään tyyliinsä. Suomalaisen supermarketversion olemassaolo selittynee kuitenkin leffan poikimalla menestyksekkäällä tv-sarjalla (1982-87), jota Suomessakin TV2 esitti jo 1983 sunnuntai-iltapäivisin. Varsin mielenkiintoisille käännössanoille ei löydy laatijaa, Ylen äänilevystökin merkitsee sanoittajaksi "tuntemattoman". Videon (jonka ensiesitys oli MTV1-kanavalla 3.7.1983) kuriositeettina on biisin väliosan aikainen kohdennus Suomen ehkäpä legendaarisimpaan rockvalokuvaajaan Kari Riipiseen (jonka aika hämmentävästä elämästä oli juuri artikkeli Imagen 25-vuotisjuhlanumerossa) syventymässä biisin saloihin Levyraadin tuomaristossa. Pian tämän jälkeen Mona Carita katosi julkisuudesta eikä ole sinne palannut.

Love and Other Drugs

Edward Zwick, 2010. 35-mm. Suom. tekst. To 2.12.2010 klo 14.00, Bristol (FS Filmin lehdistönäytös). *½

On liikkunut huhuja siitä, että tämä olisi jotenkin poikkeuksellinen romanttinen komediadraama. Dialogissa vilisevät yhtiöt ja tuotteet - Pzifer, Prozac, Viagra, Zoloft, Zithromax - kertovatkin jo jotain. Puitteet tuotesijoittelulle ovat siis tavallista erikoislaatuisemmat - elokuva sijoittuu lääketeollisuuden ja sairauksien maailmaan. Siitä huolimatta kyse on lähinnä siitä, että kaksi villiä ja vapaata nuorta aikuista tutustuvat toisiinsa ja alkavat harrastaa seksiä. Kiintymyksenosoituksia saati rakkaudentunnustuksia vältetään kuin ruttoa, etenkin Parkinsonin tautia sairastavan Maggien (Anne Hathaway) vakaasta tahdosta. Pziferissa työskentelevälle ja Viagraa edustavalle, mutta yllättäen erektiohäiriönsä huomaavalle Jamielle (Jake Gyllenhaal) ne alkavat kuitenkin lipsahtaa kielelle, ja Maggiekin alkaa hiljalleen taipua tilanteessa.

Alkupuolellaan Edward Zwickin ohjaus on genreen nähden varsin kärkevää ja roisia, jälleen kohuttua Anne Hathawayn alastomuutta myöten. Zwick tavallaan palaa esikoisensa Muuten... se viimeöinen (1986) seksikomediaan, yhteiskuntakriittisin maustein. Satiiri lääketeollisuuden moraalittomuutta kohtaan jää tosin kohtalaisen riskittömäksi. Vähän piristävämpää on, että vakavasta sairaudesta yritetään kertoa Hollywoodissa muutoinkin kuin ehdottoman empaattiseen sävyyn. Loppupuolella leffa kuitenkin livahtaa tavalliseen tyyliin sentimentaaliseksi rakkauden puolustuspuheeksi yli rahalla mitattavien arvojen ja elämänasenteiden. Sanoma rakkaudesta sinä tarttuvimpana tautina vähentää tehoaan Jamien moraalisesta lääkehuuhtelusta.

Vaikka Maggien hahmo on taitavasti kirjoitettu monisävyisemmäksi tekijäksi kuin taudinkuvansa ikoniksi, jäin lopulta miettimään, näinkö sittenkään juuri elokuvan ihmissuhteesta, jossa toinen osapuoli todella sairastaa parantumatonta Parkinsonin tautia?

Ehkä tämä elokuva tuntuu epätavalliselta lajissaan lähinnä siitä syystä, että pääkaksikkoa esittävät näyttelijät ovat kummatkin tummahiuksisia. Sitä pidetään aina merkkinä ainakin amerikkalaisyleisölle jostain - elämän näennäisesti syvemmistä ja synkemmistä virroista, vaikka kasvot olisivatkin kirkkaat ja ryhti reipas niin kuin terveessä elämässä pitääkin.

---

Love and Other Drugs jäi elokuvateatteri Bristolin viimeiseksi lehdistönäytökseksi. Bristol onkin merkinnyt itselleni lähinnä työpaikkaa, en muista koskaan käyneeni siellä normaalissa kaupallisessa näytöksessä. Ensimmäinen käyntini oli niinkin myöhään kuin vasta tammikuussa 2003, elokuva oli kai Todd Haynesin Kaukana taivaasta. Silloin tulin vielä Tampereelta junalla presseihin, joista tiesin kirjoittavani. Bristolin kohtalo herättää joka tapauksessa kaihoa, sen kasvaessa eräänlaiseksi metonymiaksi vanhan polven elokuvateattereiden surullisesta nykytilanteesta. Finnkinolla ei Helsinki-Tampere-Turku-akselilla ole enää tämän jälkeen kuin Kluuvikadun Maxim muistona siitä edeltävästä elokuvakulttuurista, joka vielä vuonna 1998 oli vallassa. Usein vanhojen elokuvateattereiden säilyttämisen sitkeää vaatimista moititaan sillä perusteella, että elokuvakulttuuri ei edisty vain pitämällä seiniä pystyssä. Kuitenkin myös elokuvien primäärinen katsomisympäristö osaltaan määrittelee sitä, millaisia elokuvia tuotetaan ja tuodaan markkinoille. Esimerkiksi Love and Other Drugs on selvästi korostuneemmin multipleksikamaa - sen "ajatuksia herättävyyden" perimmäinen latteus tulee konkreettisemmin esiin Bristolin kaltaisessa, katsojien vaatimuksia muutenkin kuin teknisesti kunnioittavassa loistossa.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Veijarit

Lauri Nurkse, 2010. 35-mm. To 2.12.2010 klo 12.00, Kinopalatsi 2 (Nordisk Filmin lehdistönäytös). *½

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Taas yksi kuvaus kolmekymppisten kaupunkilaisihmisten vaikeuksista kohdata itsensä. Saku (Mikko Leppilampi) ja Ässä (Antti Luusuaniemi) ovat huolettomia trendioinaksia, jotka pääsevät aina ravintoloiden jonojen ohi, iskevät ilta toisensa jälkeen uudet naiset ja onnistuvat ulkoistamaan kaiken vastuun vaikka baaritappelusta vain kaivamalla hyväntuulisina verta nenästään. Odotettu käänne on tietysti se, että toinen, tietysti se sekoilun passiivisempi osapuoli, rakastuu, tietysti oikeasti. Ässän vakiinnuttua parisuhteeseen Saku jatkaa törttöilemistään yksin, pakenemalla parhaansa mukaan hänen sielunelämäänsä yllättäen korventavaa yksinäisyyttä ja mustasukkaisuutta. Veijarit on kauniiden miesten buddykomedia ja -draama, josta tulee hiukan mieleen takavuosien Hollywoodillekin ominainen Butch & Kid -tyylinen kaunistelematon, mutta silti ihannoitu jätkärellestely. Sakua ja Ässää seurataan surkeimmillaankin omien käytöstensä säälittävinä uhreina, mutta näistä umpikujista tullaan vähitellen taas takaisin uudistuneina tilanteen herroina. Katri Mannisen käsikirjoitus siis vain tavoittelee vakavampaa kaikupohjaa, ja leffan sävy säilyy kumman kepeänä ja pinnallisena loppuun saakka. Kyse todellisten valintojen pakottavuudesta leimaa myös itse elokuvaa, kun se ei nouse vain korkeuksiin vaan myös korniuksiin lopun tunteikkaassa ilmapallotempauksessa, joka vasta kiteyttää kaverusten identiteettiongelman - jompi kumpi haluaa jäädä henkensä kaupalla historiaan, mutta kumpi heistä se on? Näinkö ne jaetaan, E.T.-sukupolvemme henkiset vaihtoehdot? Sopeutua elämään maan päällä tai kadota taivaan tuuliin (palata kotiin)?

tiistai 28. joulukuuta 2010

The Magnificent Tati

Suurenmoinen Tati. Michael House, 2009. Suom. tekst. To 2.12.2010 klo 07.25, Ven. ***

Jacques Tati on ollut viime aikoina ajankohtainen. Helsingin Juhlaviikoilla Tatin suppeaksi, mutta sitäkin omailmeisemmäksi jääneen tuotannon saattoi katsella Orionissa ja Rexissä. Katsoinkin puuttuvat palaseni, joita en ollut nähnyt tai muistanut nähneeni (Tateja tuli televisiosta 1985-87, jolloin niitä aktiivisesti katselin, mutten muista kaikkien kohdalta enää aivan tarkkaan, tulinko katsoneeksi). Myös vuosi pari sitten Teemalta tuli Teemalauantaissa ranskalainen Tati-ylistys. Nyt tulee toinen, sitä vähän kunnianhimoisempi dokumentti. Michael Housen yritys onnistuukin etenkin alkupuolella ja ylipäätään Tatin kutsumuksen seuraamisessa ja tuotannon läpikäymisessä. Tunnin aika on kerrankin ohjaajadokumentille sopiva - Tatin kuusi pitkää elokuvaa ehditään käymään kaikki suht hyvin läpi. Kovin suurta pääpainoa ei yllättäen edes anneta yleisesti arvostetuimmille "Enolle" ja Play Timelle, joista jälkimmäinen on sinänsä ihan oman dokumenttinsa arvoinen kokonaistaideteos. Loppupuolella dokumentti kuitenkin vähän kadottaa teemaansa tullessaan nykypäivän artisteihin, jotka ovat vaikuttuneet Tatista (kuten Pixiesin Frank Black). He ovat vähän naiiveine ylistyksineen ja vaikutustensa selittämisineen hiukan väärässä paikassa kokonaisuuden ja jopa Tatin sopivasti mysteerisen, monitulkintaisen mentaliteetin - optimisti vai pessimisti? - kannalta. Olen huomannut, että Tatin viileästi tarkkaileva ilmaisu ja idyllistä moderniin kasvava estetiikka herättävät erilaisissa ihmisisissä, itsessänikin, samaan aikaan sekä nautintoa että ahdistusta. Jotkut myös tuomitsevat Tatin siksi, että hän ei useinkaan toden teolla pane katsojaa nauramaan vaan kehottaa tätä löytämään naurun paikkansa itse. Näissä elokuvissa kyse on enemmän kuin hauskanpidosta: kokonaisesta oivallusten ja aivoitusten maailmankatsomuksesta.

Juhlaviikkojen esitysten aikaan muuten havahduin huomaamaan, että Lystikäs kirjeenkantaja (1949) taitaa olla kohdallani ensimmäinen elokuva, jonka ensimmäisen ja toisen katsomiseni välillä on kulunut neljännesvuosisata. Katsoin sen TV1:stä 9.2.1985 ja nyt Orionin valkokankaalta 12.9.2010.

Tässä siis merkkitapauksen kunniaksi oma Tati-listani pitkistä leffoista paremmuusjärjestyksessä:

1. Play Time (1967).
2. Lystikäs kirjeenkantaja (1949).
3. Trafic - liikenne (1970).
4. Riemuloma Rivieralla (1952).
5. Enoni on toista maata (1957).
6. Parade (1974).

----------------------------------------------
Blogia koskeva merkintä: Tämä on blogin ensimmäinen teksti, jossa kellonaika merkitsee tekstin julkaisuaikaa, ei tekstin luomisaikaa.

Filmiviikko 1949

Yrjö Haapanen, 1949. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 18.35, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ****

Todellinen helmi filmihulluille oli säästetty viimeiseksi. Taas, kun Helsingin elokuvateatterikartta on kadottamassa elävää historiaansa, nyt Bristolin sulkeutumisen myötä, on huikaisevaa palata vuoteen 1949. En ollut nähnyt tätä kymmenminuuttista elokuvaa Suomen ensimmäisistä filmiviikosta (20 ensi-iltaa! - vetää ylivoimaisesti vertoja 90-luvun lopun multipleksien avausviikonlopuille) muistaakseni koskaan aiemmin. Sen näyistä unohtumattomin ja liikuttavin on elokuvan ystävien muodostama iloinen marssikulkue. Kaikesta huolimatta tämän dokumentin merkittävin historiallinen arvo on siinä, ettei se kuvaa tavanomaiseen tapaan vain elokuvien ensi-iltajuhlia ja muita gaalatilaisuuksia vaan myös ihan normaalia ihmisten elokuvissakäyntiä. Ja väkeä riittää. Carl-Erik Creutz selostaa.

Kaiken kaikkiaan tämä Dokumentin ytimessä -näytös oli yksi parhaimmista näkemistäni, ellei parhain, ei niinkään itse selostajien takia, vaan kiinnostavien aiheiden ja harvinaisten filmien.

Jouppilan neloset

Holger Harrivirta, 1954. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 18.30, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ***

Humoristinen katsaus suurperheen arkeen ja sänkypolitiikkaan. Tällainen aihe tuskin saisi enää itsessään valtakunnallista huomiota (siinä pitäisi olla oudompia piirteitä), mutta paikallista varmasti. "Viattomuuden" aikaa. Carl-Erik Creutz selostaa.

Olympiaradio 1952

Harry Lewing, 1952. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 18.25, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ***

Carl-Erik Creutz lienee Suomen kuuluisin ja arvovaltaisin selostaja, myös oman ammattialansa varsinainen kreivi. Hänen huolitellun sivistyneesti eleetön vakavuutensa on jättänyt jälkensä kansakunnan kerrostumiin. Itse pelkäsin pikkupoikana monia vanhoja, vakavan ja arvokkaan näköisiä miehiä, ja Creutz on ollut niistä ensimmäisiä, ellei peräti ensimmäisin. Olin unohtanut koko herran, kunnes 1990-luvulla tiedusteltuani tarkemmin näitä pelon kohteita vanhemmiltani he muistuttivat hänestä. En kuitenkaan saanut yhytettyä enää päässäni yhteyttä pelkooni ja koko sen aiheuttavaan tilanteeseen katsottuani asiasta tietoisin silmin kuvaa Creutzista. Vasta viime kesänä, kun kävin läpi vuoden 1982 Katso!-lehtiä, yksi vastaan tullut kuva palautti kaiken tajuntaani. Creutz oli tuolloin televisiossa juontamassa Viihdekakkosen varttituntista ohjelmaa Sähkösanomia!, jossa hän luki 50 vuoden takaisia uutisia ikään kuin silloin olisi ollut televisio. Tuossa kuvassa hän istuu ryhdikkäästi tummassa puvussa uutisteksti kädessään, pikimusta jykevä lankapuhelin vieressään pöydällä ja Suomen karttakuva takavasemmallaan seinällä. Olin täysin unohtanut tällaisen ohjelman olemassaolon, mutta tuosta kuvasta se palautui mieleeni. Ehkä suomalainen historia, sen synkeys - jota isänikin avoimesti kantoi - ja Creutzin vakavuus muodostivat yhdessä sen tekijän, jota pelästyin, ja Creutz antoi sille pelolle kasvot. Olisi kiinnostavaa katsella näitä Sähkösanomia uusintana esimerkiksi Teemalta, ehkä ne kertovat nyt jopa enemmän 70- ja 80-lukujen kuin 20- ja 30-lukujen henkisestä taitteesta.

Selostajanäytöksen kolme viimeistä elokuvaa oli omistettu Creutzille, niistä ensimmäisessä hän selosti radion merkityksestä vuoden 1952 olympialaisissa (vrt. vastaavanlaisella merkityssisällöllä ladattu kohtaus Orvo Saarikiven vuoden 1939 olympiafantasiassa Avoveteen).

Finlandia-katsaus 567

Harry Lewing, 1961. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 18.15, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ***½

Ihan tavallinen Finlandia-katsaus, mutta huippukiinnostava aihe: Urho Kekkosen valtiovierailu Yhdysvaltoihin. Yllättävän välitöntä kuvaa sekä Kekkosesta että etenkin Kennedystä. Kekkonen käy testaamassa "maailman suurinta" kaivuria. Selostajana Olavi Puusaari.

Nigeria

Aimo Jäderholm, Ari Orko, 1969. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 18.05 (Orion: Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ***

Aiemmat katselut: La 11.3.2000 (Kinopalatsi, Tampere, Tampere Film Festival: Arkiston aarteita 5: Elokuvaneuvokset 2).

Uutisfilmien ja alkukuvien ajan kultakauden jo pääosin jäätyä taakse selostajia yhä tarvittiin. Martti Silvennoisen ääni on vaipunut totiseksi, mutta niin on kerronnan sävykin. Ollaan ihan muilla mailla: Nigeriassa. Elokuva on kuvattu jo 1950-luvulla, mutta viimeistelty 1960-luvun lopulla, Nigerian sisällissodan ollessa ajankohtainen. Sosiaalinen huolenpito maan asukkaista kasvaa etualalle, mutta tärkeämpää ehkä taustalla oli katsojia turvaava edistyksellinen näkökulma kuohuttavan kehitysmaan tilanteeseen.

Muistan, kun tämä elokuva esitettiin Tampereen Kinopalatsin arkistonäytöksessä kymmenen vuotta sitten ja yleisöstä kuului huokauksia. Arkistonäytöksiin oltiin ilmeisesti totuttu tultu katsomaan vanhoja suomalaisia elokuvia - Suomesta. Myönnän hiukan oudoksuneeni turvallisen nostalgiseen yleiskontekstiin tullutta vierauden tunnetta itsekin.

Armin päivät

Orvo Saarikivi, 1958. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 18.00 (Orion: Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ****

Aiemmat katselut: La 8.3.2003. Kinopalatsi, Tampere, Tampere Film Festivalin Arkiston aarteet 4: Missit 2 (klo 18.00). Nimellä Armin päivät - alkupala. Katseluseurana Tapani Moisio. **** (asteikossa ei puolikkaita).

Edelleen yhtä antoisa pikku neliminuuttinen nuoresta läksyjä lukevasta filmitähdestä Budapest-konvehtien houkuttelemana. Armi Kuuselan eteneminen kauneuden huipulta mainosmannekiiniksi on käynyt kuin suussa sulaen, 1950-luvun amerikkalaisiin ihanteisiin nojaavalla varmuudella. Samalla häntä katsotaan yhä viattomana tyttönä. Katsoja voi vain miettiä, onko suklaatuokioiden seksuaalinen vihjailu kuinka tahatonta vai tahallista - ja kenen taholta? Martti Silvennoisen mainoksellisen mairea selostus.

Muotia napapiirillä

Arvo Tamminen, 1955. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 17.55 (Orion: Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ***½

Paikoin varsin hykerryttävä katsaus aikansa täältä päin seuratuimman parin eli yhden Miss Maailman Armi Kuuselan ja filippiiniläisen Gil Hilarion messukiertueesta ja sen päätymisestä Hotelli Pohjanhovin pitoihin. Hilario saa lahjaksi potkukelkan.

Ainutlaatuisen kotikutoista suuren maailman säihkettä katsellessa alkaa nykykatsoja helposti miettiä syitä siihen, miksi Kuuselalla on sittemmin ollut hivenen etääntyneet välit Suomeen. Paavo Nurmen huimaava selostus.

Keskitystä keittiössä

Hilja Lahti, 1951. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 17.40, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ***

Makoisan perinteikäs kotitalouselokuva pullantuoksuineen, kahvinkäryineen ja isännän ja emännän roolijakoineen, joista tätä viimeistä seikkaa lähestytään myös lievä sotaterminologinen pilke silmänkulmassa. Selostajina Irma Tyllinen ja Paavo Nurmi.

Ajan kuvastin 42

Heimo Balander, 1958. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 17.35, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ***

Aiemmat katselut: La 8.3.2003, Kinopalatsi, Tampere, Tampere Film Festival, Arkiston aarteet 4: Missit 2, klo 18.00. Katseluseurana: Tapani Moisio.

Jo omasta lapsuudestanikin muistan poikkeuksellisen tomeran äänialan, joka kuului näyttelijätär Maj-Brit Heljolle. Hän oli filmiselostajana Hilkka Helinän manttelinperijä tv:n aikakaudella ja myöhemmin siirtyikin Yleisradioon.

Tämä uutisfilmi on yksi monista aikakautensa Miss Suomi -kilpailun dokumentoinneista, joita ei juuri erota toisistaan. Paitsi tietysti voittajasta - ja tässä tapauksessa etenkin, kun kyseessä on Pirkko Mannola. Olisiko hän kulttuurihistoriallisesti merkittävin ja monialaisin Miss Suomi? Kaarihan ulottuu tästä 50-luvun kiltistä, mutta stereotypialtaan raskaasta söpöilystä aina Juska Paarman juoppoäidin rooliin Harmagedonissa (1986).

Olin nähnyt tämän elokuvan aiemmin Tampereen filkkareiden missinäytöksessä, joka oli vuoden 2003 viimeinen näytös Kinopalatsissa. Muistan, että jäin silloin takavuosien olennaisen elokuvatoverini Tapani Moision kanssa vielä pitkäksi aikaa fiilistelemään saliin näytöksen jälkeen ja nousimme katsomaan salia parveltakin, jossa en ollut aiemmin käynyt. Joka vuosi Kinopalatsin viimeisen näytöksen jälkeen oli vähän sellainen olo, että olikohan tämä viimeinen kerta täällä. Pari vuotta myöhemmin näin sitten olikin, mutta silloin olin valitettavasti valinnut baarin elokuvien sijaan.

Tutkijan työtä

Harry Lewing, 1964. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 17.25, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ****

Hätkähdyttävän intensiivinen ja jännittävä dokumenttiharvinaisuus Helsingin yliopiston fysiologian laitokselta ja sen laboratorioista, aivan mikroskooppien äärestä. Äärimmäisen havainnollista ja asiapitoista kerrontaa, oman aikansa tieteen popularisointia, ilman kansanomaisia korostuksia tai kevennyksiä suuntaan tai toiseen. Selostaja Hilkka Helinä äänessä viimeisiä kertojaan.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Vanha Viipurimme

Topo Leistelä, 1940. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 17.20, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ****

Ensimmäisen - ja varsin pitkään vaikuttaneen - naisselostajan Hilkka Helinän äänenavaus tapahtui menetetyn kaupungin edellyttämissä katkeroituneissa sävyissä. Ehkäpä nuoren Helinän heleä äänenpaino hiukan tasapainotti kollektiivisista kaihomieltä, olisiko se ollut Suomi-Filmin pyrkimyskin? Olennaista Viipuri-kuvaa ja sen saamaa säröä.

Elämä ihmiselle

Lauri Pulkkila, 1939. Digibeta. Ke 1.12.2010, n. klo 17.15, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ****

Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen vaalielokuva, ja taas äänenä Kaarlo Marjanen! Riippumatta katsojan poliittisesta kannasta, kyseessä on lajinsa poikkeuksellisen virkeä edustaja, joka myös muistuttaa siitä sosiaalidemokraattisen järjestäytymisen ihmisläheisestä arvopohjasta, joka puolueen virallisesta julkisuudesta näin 70 vuotta myöhemmin on lähes täysin pimentynyt.

Hämeenkyrön heinänteko

Kustaa Vilkuna, Eino Mäkinen, 1936. Digibeta. Ke 1.12.2010 n. klo 17.05, Orion (Dokumentin ytimessä 55: Selostajat III: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot). ****

Jari Sedergrenin ja Ilkka Kippolan väsymätön tutkimusmatka suomalaisen elokuvahistorian dokumentaariseen menneisyyteen eteni jo 55. etappiinsa, eikä loppua näy. Syksyn Selostajat-osion kolmas ja viimeinen esitys kantoi nimeä Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kielikellot. Itse huomasin kuitenkin kiinnittäväni huomioni ensisijaisesti elokuviin, en niinkään selostajien paikoin huikeisiin kielikuviin.

Ensimmäisenä nähtiin eräänlainen kansatieteellinen kahvipaussi pohjoishämäläiseltä heinäpellolta, selostajana Kaarlo Marjanen. Elokuvan yhdeksänminuuttinen kesto sopi hyvin sumppia hiki hatussa odottelevaan teemaan, vaikka työn luonnettakin toki kuvattiin kauttaaltaan. Yhteisöllisyyden henki oli vahva ja työn merkitys ymmärrettävää. Tämä on jo niin sanottua kadonnutta Suomea, muttei ihan niin kadonnutta, etteikö itsellänikin siihen olisi jotain kosketusta. En ole ollut koskaan todellisissa heinätöissä, mutta vielä 1980-luvun lopulta muistan isäni pieneltä lapsuudentilalta - niin ikään Pohjois-Hämeessä - että pellolla kyllä käytiin - ja sinne oli kai vähän velvollisuuskin mennä, jos kylässä poikkesi. Itse kiersin pellon kaukaa, kai se kuului lapsen oikeuksiin. Paikka sitten myytiin vuonna 1989 - ja niin katosi kosketus maatalouteen.

Skyline

Colin Strause & Greg Strause, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ke 1.12.2010 klo 14.00, Bristol (Nordisk Filmin lehdistönäytös). *½

Valoilmiö sokaisee pilvenpiirtäjän huipulla bilettäviä nuoria hölmöläisiä. Koko maapallon sivilisaatio tuntuu yhtäkkiä kadonneen alta. Ulkoavaruuden örkit saapuvat nielemään viimeiset saaliinsa kiskaisemalla ensin heidän päänsä irti selkäydintä myöten. Alien vs. Predatorilla alkuun päässeiden Strausen veljesten uusin tempaus on visuaalisesti hyvännäköistä suorittamista valtavina ammottavine taivasnäkymineen ja tunnettujen nähtävyyksien rekonstruointeineen, mutta näyttelijäntyöltään, henkilöohjaukseltaan ja sci-fi-kauhun genrejalostukseltaan säälittävää straigh-to-dvd-tasoa. Ja kaikessa on tietenkin kyse rakkauden mahdista, just.

torstai 23. joulukuuta 2010

Hjem till jul

Jouluksi kotiin. Bent Hamer, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ke 1.12.2010 klo 12.00, Maxim 1 (Sandrew Metronome Finlandin lehdistönäytös). **

SISÄLTÄÄ LIEVIÄ JUONIPALJASTUKSIA.

2000-luvun nimekkäimmän norjalaisohjaajan uutuus lienee ainoa jouluelokuva, joka tänä vuonna tulee teattereihin. Hienoa on se, että ohjaaja kuvaa siinä joulua onnettomien, onnensa hylänneiden tai onneansa etsivien ihmisten näkökulmasta. Upeaa, mutta hiukan osoittelevaa, on myös pohjoismaisen hyvinvointijoulun ja maahanmuuttotarinoiden törmääminen toisiinsa. Mutta lopulta epäonnista on se, mihin Hamer päätyy tällä kaikella materiaalillaan - vähän liian pikkusievään lopputulokseen. Pikkukaupungin erilaisista ja toisiaan täysin tuntemattomista ihmisistä kiinnostavin tapaus on kaduilla kulkeva alkoholisti. Hänen tarinansa on elokuvan hienoin ja kokonaisin, pieni lahjomaton lyhytelokuva ihmiskohtalosta, jonka Hamer kuvaa lähes dickensläisen joulutarinan tyylitajulla. Otokset miehestä ainoana matkustajana junanvaunussa, ikkunoiden takana hämärtyvä jouluilta ja luminen metsämaisema, jäävät unohtumattomasti mieleen kuin surumielisimmät joulukortit. Muissakin tarinoissa on ihan hyvää otetta, muttei kunnon kehityskaarta. Hamerilainen musta huumori on parhaimmillaan alkupuolella: eronneelle ja lapsensa menettäneelle miehelle lääkäri toteaa, että joulu ei ole pahaimmillaan 33-vuotiaana. Joulupukkisekoilu muistuttaa Kjell Sundvallin Joulupukki vieraissa (2000) -elokuvasta, vanhusparin vähäeleinen elämänmuutos (ja oikeastaan myös koko elokuvan kokonaisuus) taas Jarmo Lampelan Joesta (2001). Lopussa sokerinen angloamerikkalainen jouluballadi kuitenkin tuhoaa elokuvan arvokkaan, Hamerin tyylille ominaisen hiljaisuuden. Harvoin lopun musiikkivalinnalla on näin totaalisesti tuhottu elokuvan kokonaisilmaisua. Nuoren balkanilaisparin kokemaa joulun ihmettä, pohjoisten revontulien mykistävyyttä, ei tarvitsisi latistaa. Hyvää joulumieltä tämä elokuva siis ei jätä.

Machete

Robert Rodriguez, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ke 1.12.2010 klo 10.00, Maxim 1 (Walt Disney Studios Motion Picture Finlandin lehdistönäytös). *½

Jätkien leffa. Rodriguez ei tunnu vieläkään oikein pääsevän Tarantinon oppipojan asemasta. Se näkyy koko leffassa, jossa ei ole tarpeeksi persoonallista fokusta, lähinnä sen tavoittelua. Machete (Danny Trejo) on hahmo peräisin Planet Terrorin alussa nähdystä kuvitteellisesta trailerista. Ruma ja ylevä machohahmo viittaa 70-lukulaiseen toimintasankaruuteen, jonka ehkä populaarein esimerkki on Charles Bronson. Camp-huumori on kovin odotettua ja yllätyksetöntä, parhaimmillaan dialogissa ("Machete ei tekstaa"). Sinänsä sujuvasti elokuvaa katselee, vaikkakin pitkitetyn vitsin maku alkaa väijyä syljellä. Väkivalta on luonnollisesti posketonta ja over the top -henkistä, huikeimmassa kohtauksessa Machete hyppää sairaalan ikkunasta toisen henkilön suolen varassa alemman kerroksen ikkunasta sisään. Maailman kauneimman joululaulun Ave Marian poikamaisen populisestisesti kirkkokriittisestä raiskaamisesta putoaa kuitenkin puoli tähteä.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Get Low

Ennen aikojaan. Aaron Schneider, 2009. 35-mm. Suom. tekst. Ti 30.11.2010 klo 12.00, Bristol (Sandrew Metronomen lehdistönäytös). ****

Aiemmat katselut:

1. to 28.10.2010 klo 12.00, Bristol (Sandrew Metronomen lehdistönäytös), ei tekstejä, ****.

Katsoin toistamiseen tämän kuvaajana jo kouliintuneen Aaron Schneiderin esikoisohjauksen, koska sen pääosassa erakkoa esittävän Robert Duvallin mongerruksesta ei saanut kunnolla selvää tekstittämättömässä kopiossa, joka ajettiin ensimmäisessä pressissä.

Moni meistä on luonteeltaan vetäytyvä, mutta mikä saa ihmisen täydellisesti erakoitumaan? Yleisenä syynä on kai vain pidetty halua poistua ihmisten keskuudesta omaan maailmaansa - ikään kuin siinä ei olisi sinänsä mitään päänvaivaamisen arvoista. Mutta yleensä senkin takana on jokin syy.

En ole koskaan tutustunut keneenkään erakkoon (ei kai se olisi mahdollistakaan), mutta muistan varhaislapsuudestani perheemme kesäpaikan tonttinaapurina seisoneen autiotalon. Siinä oli joskus, ilmeisesti vielä 70-luvulla, asunut yksinäinen nainen, Aune, joka oli elänyt rottien kanssa ja lähinnä vain tuijottanut päivät pitkät ikkunastaan ulos. Mieleni pohjukoihin on jäänyt kummittelemaan hyvin surumielinen näky heti oman kesäonnelamme rajan takana: tuon aikanaan johonkin laitokseen toimitetun Aunen hylätty talo ja sen ikkunaan nököttämään jäänyt oranssinen emalisanko, joka toi ainoana väriä harmaaseen lahoavaan rakennukseen. Talo, johon tietysti kiellettiin menemästä (kävin siellä vain kerran salaa), purettiin vasta joskus 1987.

Ennen aikojaan palautti mieleeni tuon talon, ikkunan ja sangon ja niihin kätkeytyvän arvoituksellisen henkilöhistorian, vaikka elokuva onkin tuotantoarvoiltaan ja luonteeltaan hiukan kohottuneempaa viihdettä.

Sillä mikään ei olisi kiehtovampaa kuin tuntemansa erakon avautuminen. Felix Bush (Duvall) on asunut metsätuvassaan 40 vuotta puhumatta kenellekään. Pelätty mörrimöykky päättää kuitenkin lähestyvän kuolemansa tiedostaessaan "vakavoitua" ja järjestää itselleen ennenaikaiset hautajaiset, unohtumattomat iltamat. Bush pyytää ihmisten kertovan tarinoita hänestä. Ehkä hänellä lienee kuitenkin ensijaisesti jotain kerrottavaa itsellään. Frank Quinnin (Bill Murray) hautaustoimisto saakin oudon asiakkaan ja puljussa työskentelevä nuori perheenisä Buddy (Lucas Black) sopivaa ihmettelemisen aihetta.

Get Low on yksi elokuvavuoden outoja onnistumisia. Se muistuttaa siitä, mitä amerikkalainen elokuva voi parhaimmillaan olla, kun kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Ennen aikojaan ei nimittäin ole se tavanomainen feel good -elokuva, jollaiseksi se pinnaltaan tekeytyy. Pikemminkin se lähestyy Lynchin The Straight Storyn (1999) tapaisia suuria, hiljentäviä kysymyksiä ihmiselämän moninaisuudesta, yksilön sisäisen sovituksen merkityksestä ja tämän koko prosessin määrittelemättömästä kestosta. Erakoituminenkin on yksi elämänkokemus, ja se on Bushin persoonan keskeinen määrittäjä, mikä näkyy myös siinä, ettei hän pidä nuorempia, tietäväisiä, mutta tiedostamattomampia ihmisiä pilkkanaan, tai itseään heitä viisaampana (omavaltainen kärsimyskään tuskin jalostaa) - korkeintaan hiukan huvittuu heidän edustamastaan uudesta ajasta hiljaa hykerrellen.

Schneider hallitsee 30-luvun Tennesseehen sijoittuvan elokuvansa täysin, eikä yritä luoda väenvängällä mestariteosta. Ennen aikojaan hehkuu kaikin puolin vanhanaikaista valoa, elämänkokemuksen samanaikaista raskautta ja rentoutta, erään merkillisen ihmiskohtalon hiipuvaa himmettä menneestä maailmasta ja sen kotikutoisesta arvomaailmasta. Nostalgian sijaan Schneider luotaa elokuvaansa ihmeellistä inhimillistä elämisen ja keskinäisen ymmärryksen taitoa, jonka lämpö ulottuu pikemminkin tulevaan, siis tähän omaan erakkoaikaamme kuin elokuvan tapahtuma-aikaan.

lauantai 18. joulukuuta 2010

The Town

Ben Affleck, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ti 30.11.2010 klo 10.00, Bristol (Sandrew Metronomen lehdistönäytös). *½

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Jokaiselle kriitikolle tulee varmaan aina silloin tällöin vastaan elokuva, jonka kohdalla joutuu ihmettelemään kollegojensa muodostamaa yleistä mielipidettä siihen. The Town on minulle yksi sellainen. Se ei langennut itselleni arvosteltavaksi, mutta samaan lehteen kanssani kirjoittava Salmisen Kari antoi sille viisi tähteä ja ylisti Affleckia mestariksi. Muutenkin The Town on saanut yllättävän suopean vastaanoton sekä maailmalla että meillä.

Minäkin toki haluaisin nähdä vilpittömästi yrittävän Affleckin mestarina, vielä jonain päivänä. Mutta en millään kykene siihen The Townin perusteella. Bostoniin sijoittuva elokuva on Affleckin esikoista Gone Baby Goneakin (2007) kunnianhimoisempi yritys luoda nykypäivän realistista ja arjenharmaata, oikein niin maan perusteellisen työväenluokkaista rikosdraamaa. Paha vain, että lopputulos on oikeastaan kaikkea muuta. Ongelmallisinta on henkilöiden totaalisen ontuva motivointi. Affleckia itseään on vaikea niellä samaan aikaan sekä kylmäpäisenä rikollisliigan pomona että nuorena kohteliaana herrasmiehenä, joka solmii suhteen ryöstökeikalla mukaan napatun, tuoreesta järkytyksestään huolimatta vieläpä oudon luottavaisesti muukalaiseen suhtautuvan pankinjohtajattaren kanssa. Affleckilla kun ei näytä olevan juuri minkäänlaisia alkeita saati aikeita kuvata tätä ristiriitatilanteesta kehkeytyvää kaksoiselämää hahmon pään sisällä. Asiaa ei tietenkään mitenkään auta Ben Affleckin mielistelevä näyttelijäntyö. Jutun juurihan on siinä, mikä tämä hahmo, Doug, on oikeasti, sisimmässään: hyvä ihminen, joka on muuttunut välinpitämättömäksi jäätyään jostain olennaisesta elämässään jo varhaisessa vaiheessa paitsi. Hänen mukisematon ja kaverillinen sopeutumisensa alamaailmaan ja raa'ankin väkivallan ehtoihin tuntuu kuitenkin liioitellulta antimartyrismilta - katsokaapa nyt, kuinka pahasti olen kadottanut elämäni suunnan, enkä edes piittaa siitä! Muutenkin kulmakunnan rikollisliigan olemassaolo, väkivallan ihmeettömyys ja sen ilmeisen pitkäaikaiset taustatekijät jäävät kummallisen tarkentamattomiksi, ikään kuin luonnollisiksi asiain tiloiksi (alussa selitetään Bostonissa tapahtuvan vuosittain yli 300 pankkiryöstöä ja kaupungin rikollisten keskittyneen Charlestonin kaupunginosaan) - tällaista tämä nyt vain on. Affleck ei edes yritä sukeltaa The Townissa siihen yhteiskunnalliseen hierarkiaan, joka rikollisuutta synnyttää ja ylläpitää - sen takia hän ei osaa myöskään uskottavasti kuvata sitä, miksi hän (Doug ON Ben Affleck) on sen piiriin jäänyt ja miksi hänen on siitä niin vaikea irtautua.

Kaikkein korneinta elokuvassa on sen loppu, joka kasvaa Dougin sovitustyöksi ja hänen asioittensa todellista tolaa halveksivaksi päätelmäksi huomattavasti paremmasta huomisesta.

Kiinnostavin artikkeli, jonka The Townista olen tähän mennessä lukenut, on yllättäen The New Republicissa ilmestynyt kirja-arvostelu, joka kuvailee yhtä lailla Affleckin elokuvaa ja muutenkin nykypäivän film noirin tilaa vakuuttavasti: David Thomson arvioi Dennis Lehanen Moonlight Milen. Kiitos Jussi Suvannolle tästä vinkistä.

torstai 16. joulukuuta 2010

Je t'aime moi non plus

Serge Gainsbourg, 1976. 35-mm, English version. Ei suom. tekst. Ma 29.11.2010 klo 19.00, Orion (ohjelmalisäys Serge Gainsbourg -sarjaan). ****

Aiemmat katselut:
1. ti 27.6. - ke 28.6.1989, Kolmoskanava, nimellä Rakastan, en rakasta (katseltu osittain).

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Gainsbourgin esikoinen piti esittää jo tasan kaksi kuukautta sitten, mutta lähes täysi Orionin sali joutui kokemaan silloin pettymyksen: saadussa kopiossa olivat italiankieliset tekstit. Huutoäänestyksessä päädyttiin dvd-esitykseen, joten ampaisin pois paikalta.

Tähän elokuvaan liittyi yksi varhaisimpia kokemuksiani liittyen elokuvaerotiikkaan. Gainsbourgin esikoistahan ei nykysilmin voi katsoa kuuluvaksi mihinkään eroottisen elokuvan genreen, mutta 1980-luvun lopun Suomessa se saattoi vielä näyttää siltä. Kesällä 1989 Suomessa oli ensimmäinen viikoittainen eroottisen elokuvan ohjelmapaikka Kolmoskanavalla tiistain myöhäisillassa (tämä oli myös ensimmäinen kausi kun Kolmonen ajoi kahta elokuvaa putkeen - osuva kokeilu valitettavasti loppui kesän 1990 jälkeen), ja elokuva näytettiin sillä 27.6.1989 nimellä Rakastan, en rakasta. Katson! arvostelun ohessa ollut kuva mikrofonin ääressä hymyilevistä Gainsbourgista ja Jane Birkinista vaikutti 11-vuotiaan silmin jotenkin lapsellisen harmittomalta leikiltä, ikään kuin he olisivat joitain Luxemburgin euroviisuedustajia.

Muistan, että äitini katsoi elokuvan. En muista tarkkaan, katsoinko itsekin sitä hänen kanssaan alussa, todennäköisesti. Joka tapauksessa tilanne oli ilmeisesti alkanut tuntua jossain vaiheessa jo hiukan kiusalliselta, sillä olin poistunut omaan huoneeseeni. Elokuva jäi kuitenkin kutkuttamaan mieltä, joten ravasin huoneeni ja keittiön väliä ja jäin niiden väliseen eteiseen ikään kuin miettimään jotain ja katselemaan sivusilmin televisiota, joka näkyi olohuoneesta. Satuinkin näkemään vahvan eroottisen kohtauksen, jossa seksi tuntui hyvin ongelmalliselta. Läpinäkyvä muovinen suihkuverho ja siihen takertuva käsi jäivät vahvasti mieleen. Myöhemmin illalla sängyssä fantasioin tilanteen huomattavasti vapautuneemmaksi.

Nyt nähtynä Gainsbourgin elokuva yllättää hellyyden ja tylyyden miltei päähänpistoisella vuorottelullaan. Tuo ensimmäinen seksikohtaus on todelliselta luonteeltaankin varsin ahdistunut, vaikkakin lopulta myös vapautunut näkemys homo- ja heteroidentiteettien kohtaamisesta. Gainsbourgin elokuvassa on jännittävän vilpitöntä tunteiden ja toiminnan sekä leikin ja vakavuuden ailahtelevuutta, mikä antaa charmantin holtittoman olemuksen koko kerronnalle. Kahden kuorma-autolla hivenen päämäärättömästi matkustavan nuoren miehen kumppanuus muistuttaa vahvasti saman vuonna valmistuneesta Im Lauf der Zeitista. Siinä missä Wim Wenders kuvasi herkästi kahden mennyttä miettivän miehen välisen hetkellisen ystävyyden heräämistä, Gainsbourg tuo roskakuskien välille homoseksuaalisen vuorovaikutuksen - ei tosin kovin avointa sellaista - ja mustasukkaisuuden, jonka Jane Birkinin esittämä ihanan lyhythiuksinen, äärisovinistisen työnantajansa (Reinhard Kolldehoff sikailurooliensa huipentumassa!) alituista piereskelyä kestämään joutuva baarityttö Johnny lopulta omaksi epäonnekseen herättää.

Kiihkeä nimihitti sopii täydellisesti tarinaan, etenkin sen intohimoisimpaan vaiheeseen, tuoden seitsemän vuotta vanhempaan sävelmään aivan uutta syvyyttä, joka ei siitä välttämättä sellaisenaan välity. Harmi, että elokuva on jäänyt kutuklassikkoa tuntemattomammaksi. Itse ensitutustuin tuolloin 11-vuotiaana kumpaankin samalla kertaa.

Visages d'enfants

Jacques Feyder, 1925. 35-mm. Englanninkieliset tekstit. Su 28.11.2010 klo 18.15, Orion (Elokuvan historia). ****

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Kesällä 2005 haastattelin Auli Mantilaa Ystäväni Henryn dvd-julkaisun aikaan ja pyysin häneltä lapsuuskuvausten topviitosen. Yksi hänen listallaan oli tämä Jacques Feyderin mykkäelokuva, joka oli esitetty edeltävänä vuonna Sodankylän festivaalilla. Nyt vihdoin näin sen.

Tämä on harvinainen mykkäelokuva jo siksikin, ettei lapsuus ollut 20-luvulla kovin vakavasti käsiteltävä tai edes otettava teema valkokankaalla. Tässä se on, juuri sitä, ja psykologisestikin yllättävän oivanäköisesti. Alussa on kyläyhteisö ja mökki, joka on kohdannut surun. Pääosassa on herkkä 12-vuotias Jean, joka äitinsä kuoltua pyörtyy tämän hautajaisissa ja joutuu jäämään asumaan kaksin huolestuneen isänsä kanssa. Isä ei ole paha, mutta uudessa tilanteessa etäinen. Hän löytääkin jo pian itselleen uuden, samaan aikaan leskeksi jääneen vaimon, joka tuo myös omat lapsensa huusholliin. Jeanin 4-vuotias pikkusisko Pierrette jää kotiin asumaan, mutta Jean on tällä välin lähtenyt jo paikallisen papin mukana muualle työhön. Isä ei ole rohjennut paljastaa uutta tilannetta pojalleen vaan jättänyt tehtävän papille. Palatessaan Jean kokee kodin ilmapiirin kasvaneen kireäksi ja elämäntuntonsa ja oman tilansa entisestään kavenneen.

Ranskalaisen elokuvan pieni suuri mestari Feyder kuvaa hienovaraisen sydämellisesti pojan kokemusmaailmaa, kuoleman lopullisuutta, äidin kaipuuta, oman elämän alkua ja myös uuden tilanteen herättämää vihaa. Yleensä tällaisissa tarinoissa joku on aina äärimmäisen paha, mutta tässä ei ole kyse siitä vaan uuden, hyvin erilaisen arjen raivautumisesta keskelle vanhaa elämänpiiriä. Tarina ei siksi kasvakaan tragediaksi, päinvastoin. Feyderin aikuiskuva syntyy ikään kuin lapsen tasolta. Ehkä se myös vähän liikaa jää sinne. Uusi äitipuoli esitellään katsojallekin aluksi jännittävän etäisenä ja epäilyttävänä, mutta lopulta hän saa voitettua sekä pojan että katsojan luottamuksen osakseen. Lopun tuutukohtaus on hämmentävä, sillä Jean on jo 12-vuotias, mikä 20-luvulla koettiin ikänä tod.näk. jo lähemmäksi aikuisuutta kuin lapsuutta. Elokuvassa onkin esimerkillistä kasvatuksillisuutta aikaansa nähden - lasta kohdellaan hänen oman luonteensa ja kehityksensä ehdoilla. Jean Forest on pääosassa unohtumaton - turhan tuntemattomaksi jäänyt lapsinäyttelijä.

Sveitsin Haut-Valais-alueen miljöö toimii poikkeuksellisen upeasti. Léonce-Henry Burelin kuvaus taltioi kylää somana, mutta voimattomana piparkakkurakennelmana lumisilta vuorenhuipulta. On helppo kuvitella, kuinka etäiseltä, suorastaan jo taakse jääneeltä, sen idylli omissa ajatuksissaan vuorta ylös kiipeävän ja valtavaan suruun vajonneen Jeanin silmissä näyttää.

Rendition

Rendition - poikkeuksellinen luovutus. Gavin Hood, 2007. La 27.11.2010 klo 23.00, TV2. Jäi kesken.

Katsoin ensimmäiset 55 minuuttia tätä poliittista trilleriä, kunnes uni vei voiton. Alku vaikutti erittäin lupaavalta. Hyvät näyttelijät (Jake Gyllenhaal, Reese Witherspoon) olivat elementissään keskellä terrori-iskusta syntyvää hysteriaa. Edes Meryl Streep ei päässyt hirveästi heittämään maneereitaan.

The Crimson Kimono

Samuel Fuller, 1959. 35-mm, restauroitu laitos (Sony Columbia). Ei suom. tekst. La 27.11.2010 klo 21.00, Orion (Samuel Fuller). **½

Erittäin iskevä aloitus: stripteasetanssija Sugar Torch vetää show'taan, vetäytyy pukuhuoneeseensa tullakseen ammutuksi ja pakenee alusvaatteissaan kadulle, jonka autojen sekaan lopulta lyyhistyy. Alkukohtaus itse asiassa muistuttaa myöhempien aikojen katsojaa Blade Runnerin vähän vastaavanlaisesta kohtauksesta. L.A:n Pikku Tokioon sijoittuvassa sekarotuisessa - valkoiset ja japanilaiset - poliisien mustasukkaisuusdraamassa on kiehtovia etnisiä tappelukohtauksia ja jopa karatekilpailu (näistä yhteyksistä voisi joku harrastaja vetää ehkä merkittävämmänkin linkin johonkin Showdown in Little Tokyoon....), mutta rasismia ajan hengessä käsittelevä tarina on suorasukaisuudestaan huolimatta varsinainen sotku. Heikoin Fuller toistaiseksi tässä retrossa, joskin toisessa yhteydessä - esim. viimeiset film noirit -kontekstissa - tämä voisi ehkä näyttää paremmalta. Joka tapauksessa ohjaajan hermoherkkä iskukyky loistaa poissaolollaan. Jos oikein ymmärsin, The Crimson Kimono esitettiin tällä viikolla ensi kertaa Suomessa.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

The Bridge on the River Kwai

Kwai-joen silta. David Lean, 1957. 4k. Ei suom. tekst. La 27.11.2010 klo 15.00, Kino Tulio. ****½

Aiemmat katselut:
1. ma 13.6. - ti 14.6.1988 (MTV1).
2. ma 6.3.1995 (Niagara, SEA:n esitys, 35mm, ****½).

"...kätköissä Sörkan laitakatujen, me siellä vihelletään näin..." Pakostihan Katupoikien laulu tuli mieleen, kun ensi kerran menin käymään uudessa Kavassa ja vieläpä samalla Kino Tuliossa katsomassa Kwai-joen siltaa, joka muistetaan ryhdikkäästä vislaustunnaristaan. Toisin kuin monia, minua se ei ärsytä edelleenkään.

Kava esitti Kwai-joen sillan ja Tri Outolemmen digitaalisesti restauroituina 4k-formaatissa, jossa kuvan vaakasuunnassa on 4096 kuvapistettä. Kuulin Kavassa työskentelevältä Sami Hantulalta, että Outolemmen restauraatio olisi parempi, mutta valitsin silti Kwai-joen, sillä se nyt sopi - edellä mainittuunkin viitaten - tilanteeseen, sitä oli käytetty Kavan vertailutesteissä (35-mm vs. 4k), ja sen edellisestä näkemisestä oli myös kulunut enemmän aikaa.

Todella häikäisevä kokemus olikin kyseessä. Heti alun viidakkokuvat, keltaiset tekstiplanssit ja tropiikin äänet (leffan äänihän on pääosin diegeettistä) olivat hätkähdyttävän kirkkaita ja teräviä, täydellisen lumoavia 50-luvun hengessään. Keskityinkin tällä kertaa enemmän teknisen laadun ja elokuvan valmistusajan autenttisuuden tunnun ihailemiseen kuin itse elokuvan kerrontaan ja juoneen, jotka muistin päällisin piirtein.

Kino Tulio paljastui pieneksi, mutta myös varsin viihtyisäksi THX-teatteriksi. Yllättäen siinä on huomattavasti vähemmän kolkkoa auditoriohenkeä kuin useimmissa Finnkinon saleissa. Esimerkiksi akustiikka ja äänieristys eivät tuota yhtä tukahduttavaa hiljaisuutta. Mutta kuten laulu sanoo, vähän kätkössä se on sijainniltaan.

Kwai-joen silta kuului isäni nuoruuden suuriin elokuvatapauksiin - hän näki sen asuessaan Lahdessa 1957-59. Tunnaria kuulemma vihellettiin kaupungin kaduilla. Olikin erikoista nähdä elokuva nyt ehkä jopa vielä tuoreemman näköisenä ja kuuloisena kuin mitä se oli Suomen ensi-iltansa aikaan.

Itse näin Kwai-joen ensi kerran kymmenenvuotiaana, kun se tuli neljännen luokan jälkeen kesälomalla Maikkarin maanantaileffana (vain kaksi viikkoa aiemmin samalla ohjelmapaikalla oli tullut niin ikään brittisotilaita japanilaisten vankileirillä toisessa maailmansodassa käsittelevä Merry Christmas, Mr. Lawrence).
Se oli siinä iässä suurinta mahdollista vapautta - katsella ylipitkä maanantain elokuvatapaus ilman huolta huomisesta, koulusta. Ainoa "häiriötekijä" oli isänäiti, joka sattui olemaan silloin kylässä. Hän kun ei yleisesti piitannut televisiosta pätkääkään. Elokuvan alkupuolella hän ilmeisesti huomasi, että keskityin televisioon niin täysillä, joten hän menikin seisomaan aivan kuvaruudun eteen jäädäkseen siihen katselemaan ikkunasta ulos ja puhelemaan linnuista. Ensimmäisen mainostauon aikoihin hän meni kuitenkin jo maate. Muistan, että sen jälkeen tuli silloin rajulta tuntunut pusikkopuukotuskohtaus - se on jäänyt vahvasti mieleen.

Toisen kerran näin Kwai-joen lukioiässä, jolloin kävin jo Tampereen arkistonäytöksissä. Nekin olivat aina maanantaisin. Kwai-joen silta tuntui spektaakkelina silloin vähän oudolta valinnalta sarjaan, jossa yleensä nähtiin moderneja tai muuten klassisen perinteen haastavia elokuvia (muutama kk sitten, kun listasin ulkomuistista Tampereen arkistoelokuvia, Kwai-joen silta tuli vasta viimeisenä mieleen). Pidin siitä kuitenkin edelleen. Näytöksissä kävi tuolloin myös biologianopettajani Saara Luukkonen, jonka kanssa kuitenkin harvoin tuli juteltua elokuvista koulussa seuraavana päivänä. Kwai-joen siltaa kuitenkin kehuimme koulun käytävällä toisillemme.

Pierre Boullen romaaniin perustuvan elokuvan teemat ovat hyvin lähellä sitä näkemystä ihmiskunnasta, jota myös Stanley Kubrick luotasi koko uransa ajan. Lean tuo ihmisluonteen päättäväisyyden ja periaatteellisuuden kuvaukseen samantapaista mielipuolisuutta ja kaiken perimmäisen turhuuden ymmärtämistä, mikä ei hänellä kuitenkaan estä huumorin ja seikkailuhengen läpitunkemista. Legendaarinen loppurepliikki "Madness... madness" oikeastaan yhdistää elokuvan samanaikaisen filosofisuuden ja kepeyden oudolla jälkikaiulla.
Selkeä yhteys ohjaajien välille löytyy myös jo 1600-luvulta peräisin olevasta sananparresta "All work and no play makes Jack a dull boy", jonka Kubrick sittemmin tuli popularisoineeksi Hohdossa (1980). Kwai-joen sillassa se kuullaan mahdollisesti ensi kertaa valkokankaalla.
Ennen kaikkea Kwai-joen silta on kuitenkin bona fide blockbuster ajalta, jolloin Spielberg ja Lucas olivat hädin tuskin oppineet uimaan. Näitä ei tehdä enää.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Verboten!

Kiellettyä! Samuel Fuller, 1959. 35-mm. Ei suom. tekst. Pe 26.11.2010 klo 21.00, Orion (Samuel Fuller). Lähes läpinukuttu.

Tatort-sarjaan tehty Kuolema Beethoven-kadulla (1973) oli aikanaan ensimmäinen Fuller, jonka näin, en tosin kokonaan. Vinkkasin Goethe-Institutille siitä Facebookissa, koska se ei kuulunut tähän Orionin sarjaan. Se taisi olla aikanaan ensimmäinen elokuva, jota katsoin salaa vanhemmilta. Ihmettelin silloin kymmenenvuotiaana, onko Fuller saksalainen ohjaaja. Tämä Fullerin ensimmäinen Saksaan sijoittuva elokuva on Helgan ja jenkkisoltun omalaatuisesti roihuava rakkaustarina tuhotussa Berliinissä. Valitettavasti nukahdin, mikä ei enä yllättänyt. Kuuhulluus verotti juhlavaa elokuvailtaa. Yksi toistuva kuvakulma sotilaasta vuoteella ja Helgasta hänen vierellään muistutti - ehkä tummennetun taustansa takia - oudosti Gallen-Kallelan Lemminkäisen äitiä. Odotan tämänkin jälleennäkemistä.

Underworld U.S.A.

Alamaailma USA. Samuel Fuller, 1961. 35-mm. Suom. tekst. Pe 26.11.2010 klo 19.00, Orion (Samuel Fuller). Osin nukuttu.

Järjen mukaan olisi pitänyt mennä lähes läpinukutun Väsyneen kuoleman jo kotiin nukkumaan, mutta tiedän, etten olisi herännyt yhdeksän Verboteniin!, josta oli jo viimeinen näytös. Siksi menin katsomaan tämän Fullerin ehkä kovapintaisimpana ja visuaalisesti väkevimpänä tunnetun elokuvan ensimmäisen näytöksen ensisijaisesti pienet torkut mielessä. Mutta kun niin ajattelee, niin sitä pysyykin yllättävän hyvin hereillä. Toki uni yllätti lopulta. Fullerin armoton ja ihanteeton näkemys rikollisuuteen kasvavasta identiteetistä valottui silti väkevästi, kuin unesta herättävinä turpaanlyönteinä. Odotan jälleennäkemistä.

Der müde Tod

Väsynyt kuolema. Fritz Lang, 1921. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pe 26.11.2010 klo 17.00, Orion (Elokuvan historia). Lähes läpinukuttu.

Uni ei tullut edeltävänä yönä lainkaan, joten se kostautui viimeistään Orionin uneliaassa ilmapiirissä iltapäivällä. Harmi kyllä, tämä oli yksi eniten odottamiani syksyn elokuvia. Vielä alkupuolen pysyin hereillä, ja ensimmäisestä episodista on joitain selkeitä muistikuvia, mutta sitten torkahdin. Nukahtaminen ei siis ollut Väsyneen kuoleman syytä. Odotan jälleennäkemistä.

Biutiful

Alejandro González Iñárritu, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Pe 26.11.2010 klo 12.00, Bristol (Nordisk Filmin lehdistönäytös). ****

SISÄLTÄÄ "JUONIPALJASTUKSIA".

En muista koska olen viimeksi nähnyt näin mielistelemättömän ja ulkoisiin juoniasetelmiin turvautumattoman kurjuuskuvauksen. Biutifulista tulee positiivisesti mieleen Andrei Tarkovksin kuuluisa ajatus vangitusta ajasta. Se luottaa pikemminkin kohtausten sisäiseen aikaan ja siitä muodostuvaan elokuvarytmiin kuin leikkauspöydän ratkaisuihin. Se on piristävää. Nykyaikana kun etenkin elokuvafestivaalien ohjelmistoa tarpeeksi katsellessa tulee usein oudon omahyväinen olo, kun elokuvantekijät tarjoavat mitä taitavimmin rakennettuja ja kohtalokkaammin dramatisoituja tarinoita sellaisesta karusta ja yksitoikkoisesta todellisuudesta, joka on usein yhtä kaukana niiden sivistyneestä ja hyvinvoivasta yleisöstä kuin pimeä katuoja kattohuoneiston näköalaparvekkeesta.

Biutiful saattaa olla Iñárritun paras elokuva tähän mennessä. Pidin hänen esikoisestaan Amores perrosista (2000), joskaan en kokenut sitä aivan mestariteoksena niin kuin monet. 21 grammaa (2003) oli pettymys, kokonaisnäkemykseltään ja -ilmeeltään ja näyttelijäntyöltään ihailtavan mietitty teos, mutta syvimmiltä kerronnallisilta ratkaisuiltaan ja dramatiikan paineeltaan ylitehostunut kuva elämän traagisisista viilloista. Babel (2006) on itseltäni yhä näkemättä.

Biutifulin pääosassa on Barcelonan ankeiden laitakatujen köyhä kurjimus Uxbal (Javier Bardem), joka saa lääkäriltä kuulla kuolevansa kuukauden kuluttua. Mitä se merkitsee ympäristössä, jossa elämä oikeastaan on enemmän syntymistä ja kuolemista kuin mitään arvokasta niiden väliltä? Uxbalin laittomat bisnekset ovat pahasti retuperällä. Hänen entisellä vaimollaan on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Heidän pienten lastensa tulevaisuus ei herätä toivoa paremmasta. Kun Uxbal oikaisee sänkyynsä, hän näkee homeisen katon. Pienenä onnen pipana näemme heidät kaikki välillä nauravinakin, keittiön ääressä, vihreän kastikkeen sotatessa kasvot.

Lohduttomuuden ainekset kasvavat lähes yli-inhimillisiksi. Välillä ei voi välttää ajatusta mahdollisesta kurjuuden maksimoinnista. Siitä ehkä olisikin kyse, jos Iñárritulla ei olisilla olisi niin syvästi uskottavaa ja välittävää kosketusta henkilöihinsä: hän ei näe heitä uhrimielisinä saati oman ihmisarvonsa suhteen avuttomina (tähän viittaa elokuvan vääristynyt nimikin). Kun Uxbal käy uskonnollisella läheisellään, tämä ei yritä lohduttaa häntä todellisuuspakoisilla neuvoilla vaan lähes tylysti oikaista hänen moraalista selkärankaansa vielä viimeisiksi elinpäivikseen.

Biutiful on elokuvana ikään kuin aikamme muotikeinon katharsiksen yliviivaava teesi. Se astuu syvälle todellisuuteen, jossa siihen ei ole mahdollisuutta. Elämä kuluu armotta, ja kuoleman hetki tulee. Etiäiset ehkäpä kuolemanjälkeisistä kokemuksista vain hämmentävät Uxbalia.

lauantai 11. joulukuuta 2010

The Queen: Margaret

Elisabet II: Margaret. Edmund Coulthard, 2009. Pe 26.11.2010 klo 08.55, Venetsia. Ei suom. tekst. **½

Viime vuoden tv-tapaukseksi Briteissä mainostetun dokudraaman aloitusjakso. Kuningatar Elisabet II:n valtakauden viisi suurinta haastetta viidessä jaksossa. Ensimmäisessä on kysymys kuninkaallisesta etiketistä nuoruutensa vimmalla irrottelevan sisko Margaretin sopeuttamisesta protokollaan. Kiinnostavinta onkin 25-vuotiaana yllätyksekseen kuningattareksi päätyneen Elisabetin tapa omaksua heti alkuun passiivinen vallan käyttö, millä on varmasti ollut vaikutuksensa hänen yksityisyyteensäkin. Alkuteksteissä mainitaan sarjan perustuvan "parhaisiin mahdollisiin lähteisiin"! Kuninkaallinen huoli arvovallan romahtamisesta on toden totta yhden höyhenhaituvan varassa. Suurta ironiaa, mutta ajoittain vähän turhan tärkeilevä toteutus. Saa nähdä, seuraanko sarjan loppuun. Kolmannessa jaksossa Margaret Thatcheria näyttelee yksi nykyajan suosikkinäyttelijöistäni, Leslie Manville.

maanantai 6. joulukuuta 2010

The Border

Raja. Tony Richardson, 1982. Pe 26.11. klo 0.00 - 02.10, MTV3. Ei suom. tekst. **

20 vuoden aikana minulle oli kehittynyt tästä elokuvasta mielikuva jonkinlaisena Gosta-Gavrasin tyylisenä poliittisena trillerinä. Mutta se on melko tyypillinen korruptiivinen poliisitrilleri Teksasin ja Meksikon rajalta. Reaganin henki leijuu jo tietyllä tapaa hyvin vahvana. Vaikka monet palapelin osaset (autenttisuuden tuntu, tavallinen poliisi, joka "rakentaa" elämäänsä ja unelmoi paremmasta, havahtuminen yhteiskunnallisiin ja moraalisiin ongelmakohtiin, Jack Nicholson, peckinpahilainen väkivalta) tuntuisivat viittaavan yhä 70-lukuun, käsittelytapa on ikään kuin varovaisen ulkokohtainen ja pinnallinen, eikä kerronnassa ole ytyä. Meksikolaiset jäävät järjestäen ohuiksi, melkeinpä mykiksi kasvokuviksi. Ry Cooderin musiikki on hienoa ja sopii teemaan, mutta ensimmäistä varsinaista jenkkielokuvaansa ohjaava vanha kitchen sink -britti Richardson käyttää sitä tahdittomasti. Valerie Perrinen ura lähti tämän leffan jälkeen selvään laskuun, mikä ei suoranaisesti ihmetytä.

MTV3:n tv-lähetyksestä puuttuivat tekstit. Tämä ilmeisesti huomattiin kanavalla vasta ensimmäisen mainoskatkon jälkeen, koska vasta silloin vasempaan yläkulmaan rullautui palkki "Pahoittelemme tekstityksen puuttumista". Se sitten tuotiin ruutuun jokaisen mainostauon jälkeen muutamaksi minuutiksi. Veikkaanpa, että Rajaa ei kuitenkaan uusita tekstityksen kera - vielä tasan 20 vuotta sitten varmasti olisi käynyt toisin, kun elokuva ajettiin MTV1:n maanantain huippupaikalla 26.11.90.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

The Kids Are All Right

Lisa Cholodenko, 2010. 35-mm, suom. tekst. To 25.11. klo 20.15, Kinopalatsi 4. ***

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Heräsin pitkäksi venyneestä päiväunipökistä katsomaan tätä syksyn amerikkalaista indiehittiä, josta oli viimeinen näytös ennen kuin se siirtyi Engelin pikkukankaalle.

Tavallaan tämä on helppo liittää meistä kivoista mukavista ihmisistä kertovaan trendiin (Little Miss Sunshine, Juno, Wes Andersonin filmit ym.), mutta samalla se on ehkä hivenen aikuisempi, kypsempi ja monisyisempi lajissaan. Mutta samalla ristiriitainen.

Etenkin elokuvan alkupuoli on todella virkistävän luontevaa: kahden vähän nyhjöttävän äidin murroikään yltäneet poika ja tytär haluavat tavata biologisen isänsä. Ja siitähän itse kunkin arki alkaa järkkyä toden teolla. Cholodenko kuvaa käsikirjoittajakumppaninsa Stuart Blumbergin kanssa hyvin niitä haasteita, houkutuksia, pelkoja ja himoja, joita tällaisessa julkisissa polemiikeissakin usein spekuloidussa tilanteessa voi odottamatta syntyä eri henkilöille.

Päivälliskohtaus, jossa Nic (erinomainen Annette Bening) yllättäen tajuaa, missä mennään, kuvaa taitavasti sitä, kuinka nopeasti luottamus omaan perheidentiteettiin ja sen merkitykseen voi kadota. Samalla siinä hahmottuu lähes kauhun kerrontakeinoin se, kuinka vahvan hallinnollinen ja vaistomaisesti oikeutetumpi asema biologiaan nojaavalla valtakulttuurisella perhemallilla on mielikuvissamme.

Ikävä kyllä loppupuolella elokuva myös sortuu tyypillisimpiin perhedraamojen kliseisiin ja käänteisiin, vaikka Jonin (Mia Wasikowska jälleen loistavana) itsenäistymistarina on toki satuttavan kaunis. Perheen ulkopuoliseksi tunkeutujaksi vähän kuin huomaamattaan heittäytyvän Paulin (Mark Ruffalo) jättäminen kerronnan tasollakin omalle tielleen jää kovin kyseenalaiseksi ratkaisuksi. Vakavan rakkauden kutsua elämässään kierrellyt ja kaarrellut vapaan seksin harrastaja on kohdannut yhtäkkiä jotain pysyvämpää, mitä ei ole omassa elämässään pystynyt luomaan. Se on muuttanut häntä ihmisenä. Lopussa elokuva viittaisi siihen, että koko perhe katkaisee häneen välit, vaikka molemminpuoliset tunnesiteet ovat selvästi muodostuneet Paulin ongelmallisesta toiminnasta huolimatta. Suojellaanko tässä nyt liberaalia ydinperhettä ulkomaailman vaaroilta? Ja ylistetäänkö samalla perheideologiaa ihmiselämän aidoimpana mallina? Eräällä sivuhahmolla kun on tarinan kuluessa (jopa aivan ensimmäisessä kohtauksessa) selvästi viitattu Paulinkin lähellä piilevään mahdollisuuteen vakiintua - ehkä jopa perustaa perhe. Jos tämä on ennen kaikkea Paulin tragedia, miksi hänet lopussa heitetään syrjään?

Grizzly Man

Werner Herzog, 2005. 35-mm. To 25.11.2010 klo 13.00, Orion (Ihmefilmi-näytös). ****

Aiempi katselu: 8.-9.7.2010 (dvd).

Ehkä turhan lyhyen tauon jälkeen katsoin uudelleen Herzogin dokumentin karhuihin tuhoisasti viehtyneestä Timothy Treadwellista, mutta näin sen nyt vasta ensi kerran valkokankaalta. Koska suurin osa materiaalista on Treadwellin amatöörimäistä videokuvaa, ei kokemus lopulta ollut merkittävästi toinen kuin dvd:ltä katsottuna.

Tämä on Herzogin uran kaupallinen huippu, joka teki hänestä lähestulkoon household-nimen. Kyse on myös siitä etapista Herzogin uralla, jossa hän kohtaa jo niin äärimmäisen ja sekopäisen ihmisen, että hän ei pysty enää itse täysin peilaamaan itseään tähän. Herzogin oma hullunrohkea ohjaajapersoona tavallaan jo normalisoituu ja jopa minimoituu taustalle.

Näytöksessä oli lukiolaisia ja heidän opettajiaan. Takanani istuvan miesopettajan piti ajoittain keventää tuhahduksillaan Treadwellin kiusallisia monologeja, hänen vieressään istuvat naisopettajat olivat vaitonaisempia.

lauantai 4. joulukuuta 2010

L'âge de raison

Kirjeitä lapsuudestani. Yann Samuel, 2010. 35-mm. To 25.11.2010 klo 10.00, Maxim 1 (Future Filmin lehdistönäytös). *

Menestyvä bisnesnainen Margaret (Sophie Marceau) joutuu kohtaamaan kipeän menneisyytensä ja oman itsekkyytensä, kun alkaa saada eläkkeelle jääneeltä lakimieheltä outoja toimituksia. Ne paljastuvat kirjeiksi, jotka hän on kirjoittanut itselleen ollessaan seitsemänvuotias tyttö. Niistä paljastuu tietysti aivan toinen ihminen, joka vielä uskoi pehmeisiin arvoihin.

Elämänmuutos on edessä, ja se käy kuin rasvattu. Kaikki sujuu kivasti, ja kauemmaksi jätetyt lähimmäisetkin ovat valmiita muuttumaan, kun Margaret vain oikein todistaa itselleen, mihin hänestä on. Yann Samuelin esikoisohjaus Rakasta jos uskallat (2003) kuului nollavuosien suurimpiin inhokkeihini, eikä tämä uutuuskaan valloita yhtään enempää. Samuelin tyyli on avoimen naiivi ja kepeän satumainen, mutta kummallisen itseriittoisella tavalla. Hän tarkastelee maailmaa yhden yksilön ihanana hiekkalaatikkona. Sääli upeaa Sophie Marceauta, jota ei ole Bond-seikkailun Huominen ei koskaan riitä (1999) paljon näkynyt missään. Tässä rooli on kiinnostavan asetelmansa tasolla toki kiitollinen, mutta ikävä kyllä ohjaaja Samuel tekee siitä alentavan.

Le pacha

Timanttikettu. Georges Lautner, 1968. 35-mm. Suom. tekst. Ke 24.11.2010 klo 21.00, Orion (Serge Gainsbourg). ***

Iskevä ja hallittu, mutta hiukan yksitotinen ja yllätyksetön rikoselokuva komisariosta (Jean Gabin), joka selvittää kollegansa valeitsemurhaa. Kiehtovinta on -Gainsbourgin harvinaisen groovyn musiikin lisäksi - romantisoimatta kuvattu Pariisin yöelämä, joka on eksoottista stripteasea ja muutakin mahdollisimman viileää elekieltä ja toimintaa täynnä. Voisiko sanoa, että Melvillen silmälasit, mutta lievällä sleaze-virityksellä. Totisin on kuitenkin Gabin, joka ei tietenkään voi olla kuin lämmin muisto kaukaa menneisyydestä. Oli todellinen lahja jälkipolville, että hän jaksoi näytellä loppuun asti itselleen ominaisissa karhumaisen isällisissä rooleissa, vaikka maailman meno oli vahvasti tuollaista hahmoa vastaan. Suomessakin onneksi Matti Kassila tajusi hyödyntää Jopi Rinnettä ultramodernissa Palmussaan vielä 1969.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Life As We Know It

Saman katon alla. Greg Berlanti, 2010. 35-mm. Ke 24.11.2010 klo 14.00, Bristol (Sandrew Metronomen lehdistönäytös). **

Romanttinen komediadraama, joka lähtee liikkeelle poikkeuksellisen traagisesti. Pitopalvelijatar ja tv-persoona ovat kerran käyneet sokkotreffeillä, mutta eivät voi sietää toisiaan. Kun heidän yhteinen ystäväpariskuntansa kuolee onnettomuudessa, he huomaavat jääneensä näiden orpovauvan huoltajiksi. Aika rautalankaisesta lähtökohdasta saadaan lopulta kaivettua varsin mehukkaitakin odottamattoman vanhemmuuden hetkiä, mutta genrevaatimukset työntävät vaunut pian sujuvasti rappusia alas ja huulet liimautuvat toisiinsa - pian on sinkkuvanhempien muotoiltava myös todellinen suhtautuminen toisiinsa. Hulmuavaa Katherine Heiglia katselee yhä mielikseen - näyttäisi tosin vähän siltä, että hän on jäämässä romanttisten komedioiden vangiksi. Josh Duhamel unohtuu. Filmin värisävy on korostuneen oranssinen. Sillä on usein tehostettu arkiromantiikkaa, itselleni mieleenjääneimpänä esimerkkinä Frankie & Johnny (1991).

torstai 2. joulukuuta 2010

Les amours imaginaires

Kangastuksia. Xavier Dolan, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ke 24.11.2010 klo 12.00, Maxim 1 (Bio Rex Distributionin lehdistönäytös). *½

Joidenkin elokuvien kohdalla miettii yläikärajan tarpeellisuutta, tässä yksi sellainen. Kangastuksia on kuin 17-vuotiaan wannabe-elokuvaohjaajan elokuva, ja aika läheltä totuus liippaakin: kanadalaisohjaaja Dolan on syntynyt vuonna 1989. 1980-luvun ranskalaisestetiikka (Beineix, Carax) tulee tästä ajoittain mieleen, ja kieltämättä myös Rohmer. Mutta Dolanilla ei ole ihmissuhteista mitään kovin kypsää sanottavaa. Triangelidraamassa kaksi tyylikkäästi pukeutuvaa fiilistelijää ihastuu samaan nuorukaiseen, mistä seuraa melkoinen määrä teennäistä käyttäytymistä ja kasvavaa epätoivoa. Kaikki jää pintaan, eikä edes niin ironisen kauniisti kuin tekijä ehkä luulee. Dalidan hienoa Bang Bangia soitetaan monta kertaa, alussa ja lopussa, mutta kuvan ja musiikin välistä aitoa kosketusta ei synny.

Bio Rex Distribution on maahantuonut kiinnostavia ja laadukkaita elokuvia, mutta toistaiseksi vain harvakseltaan. Joulukuun alun tiedotteen mukaan tahti kiihtyy ensi vuonna, jolloin ensi-iltansa saa kahdeksan elokuvaa. Toivottavasti Kangastuksia ei ennakoi tason laskua.

Sammy's avonturen: De geheime doorgang

Sammyn suuri seikkailu. Ben Stassen, 2010. 3-D. Ke 24.11.2010 klo 10.00, Tennispalatsi 2. **

Yön aikana oli satanut valtava määrä lunta, joten Tennariin tarpomisen jälkeen oli huojentavaa heittäytyä tämän merenalaisen seikkailun vietäväksi. Belgialaisanimaation pääosassa on merikilpikonna Sammy, joka syntyy vuonna 1959 ja uiskentelee 50 vuoden aikana maailman ympäri. Kokemuspohjaa syntyy sekä kulttuurin- että ilmastonmuutoksista. Ikävä kyllä laskelmointi pulpahtaa näkyvimmin pintaan - Sammyn kasvutarina on pohjimmiltaan varsin kliseinen vesieläimen inhimillistämisprosessi romansseineen päivineen, eikä veden allekaan lopulta pääse latteuksia pakoon. Rannaltakaan ei jää kunnolla mieleen kuin yksi hippilauma. 3-D-tekniikka toimii kuitenkin tässä varsin kivasti. Alussa se herätti jopa hajumuiston lapsuuden souturetkiltä, kun pieni Sammy vieri erään lautan kulmiltaan pyöreiksi hioutuneiden lankkujen kulunutta punamaalipintaa pitkin...

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Paul McCartney: Pipes of Peace

Paul McCartney & Keith McMillan, 1983. YouTube, ke 24.11. klo 07.35. ****

Aiemmat katselut: 10.11.2010, aamuyöllä (YouTube).

Koreoiden rajalla kahinoitiin aika uhkaavasti tiistaina, Hesarin nettisivuilla otsikkona oli "Pohjois-Korea hyökkäsi Etelä-Koreaan". Se ei kuitenkaan ollut syy siihen, että katsoin tämän McCartneyn rauhanlaulun videon. Ihan siis vain rankan leffankatsomispäivän aloitukseksi. Pidän tätä biisiä yhtenä Maccan 80-luvun parhaista, sen avoimessa naiiviudessa on ihan yhtä suurta vaikuttavuutta ja parantavaa voimaa kuin Lennonin Imaginessa. Video on omalla tavallaan uraauurtavakin kuvaus britti- ja saksalaisjoukkojen välilleen solmimasta aselevosta jouluna 1914. Jotensakin yllättävää on, ettei sitä - käsittääkseni - ollut näin keskeisesti ja suoraan aiemmin kuvattu elokuvissakaan. Vasta muutama vuosi sitten tapauksesta nähtiin Christian Carionin ohjaama elokuva Päivä ilman sotaa. Pidän tavasta, jolla video myötäilee mykkäelokuvan estetiikkaa - se näkyy etenkin lopussa, brittisotilasta esittävän McCartneyn eleissä, joista tulee mieleen Chaplin, erityisesti tietysti Shoulder Arms (1918).

Rare Exports

Jalmari Helander, 2010. 35-mm. Ti 23.11.2010 klo 10.00, Bristol (FS Filmin lehdistönäytös). **

Lyhyesti: Joulupukkimyytin pimeää puolta käsittelevä syksyn kotimainen vientituote luottaa aivan liikaa valmiisiin mielikuviin siitä, mitä Korvatunturilla perinteisen joulukulttuurin mukaan tapahtuisi. Lisäksi kerrontaa vaivaavat imuttomuus, dramaattisten kohokohtien puute ja näyttelijänohjauksen jähmeys. Lopulta ei voi välttää jo takavuosiltakin niin tuttua tunnetta, että nuori ohjaaja on ennen kaikkea halunnut päästä räjäyttelemään. Jäätävän poltteen (1986) ja Romanovien kivien (1993) jatkumoon tämä varsin sujuvasti liittyy. Rare Exports on myyty kaupalliseen ohjelmistoon muutamaan tärkeään maahan, mutta vähän epäilen, mihin siitä lopulta on. Tarinan idea on paperilla sopivan vinksahtanut, mutta filmillä oudon kuivakka eikä sinänsä tuore: pahojen pukkien perinne on erityisesti amerikkalaisessa elokuvassa ollut jo kohtalaisen pitkään vallalla. Nyt Coca-Cola-pukki on vain vaihtunut Pepsi-pukiksi. Elokuva tuntuu yrittävän miellyttää kaikkia, mutta ei viime kädessä oikein ketään - siinä on sekä koko perheen elokuvan henkeä (tyyliin Poika ja ilves) että kulttielokuvan statusta tavoittelevia makaabereja aineksia, jotka jäävät kuitenkin yllättävän kesyiksi. Genrejen välinen ironia jää myös kiusallisen muotopuoleksi - päällimmäiseksi kysymykseksi jää vain, kenelle elokuva on tehty? Helander sanoi jossain haastattelussa, että hänelle itselleen. Epilogi on irtonaisuudessaan oivallinen - siinä näkyy ohjaajan kokemus mainosten tekijänä.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Valoa kansalle - Tuomari Nurmio

Jaakko Kangas, 2010. Yle Teema. Ma 22.11. klo 22.05 - 23.35.

Katsoin muiden puuhien lomassa Tuomari Nurmion 30-vuotistaiteilijakonsertin, joka oli taltioitu lokakuussa 2009 Kulttuuritalolla. Nurmio totesi alussa, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän esiintyi Kultsalla illan ainoana artistina. Bändinä oli Hunajaluut. Useita erinomaisia biisejä artistille luonteenomaisesti raakoina ja riisuttuina sovituksina. Erityisesti jäi mieleen yksi biisi, jota en ollut aiemmin kuullut. Tunnisteita: mies, kuu, työ, yö.

torstai 25. marraskuuta 2010

Rock-Suomi: Amerikan ääni

Antti Järvi, 2010. Yle Teema. Ma 22.11.2010 klo 21.05 - 22.05. ***½

Populaari- ja nuorisokulttuuri alkoivat tunkeutua elämääni täydellä paahdolla vuonna 1983, kun olin viisivuotias. Ensimmäinen vinyylilevy, jota koskaan ihmettelin lähituntumalta, oli Stray Catsin Gonna Ball. Niin kovia jätkiä, kuin jostain Jenkki-mainoksesta! Se jäikin ainoaksi muistikuvakseni Suomen tuolloisesta rockabilly-buumista, joka oli oikeastaan jo käytännössä haihtunut valtavirrasta. Nyt, kun tuota muistelee, Stray Catsin tyylikkäät jätkät tuntuivat siinä ajassa yhtä lailla sekä lähibaarin kingeiltä että joiltain kiehtovilta epätodellisuuden edustajilta jostain aivan toisesta irrationaalisesta ajasta ja kulttuurista.. Mutta että oikeasti niin läheltä! Oli todella outoa tajuta joskus vuosia myöhemmin, että elämäni ensimmäisinä vuosina oli Suomessakin ollut vallalla niin valtava fifties- ja teinirokkaribuumi. Toki sikäli myös helpottavalta, että Teddy & the Tigers ei ollut ehtinyt vaikuttamaan elämääni ainakaan suoranaisesti.

Ylen suuren ja mahtavan rock-sarjan neljäs osa keskittyi amerikkalaisen juurimusiikin ja rockabillyn vaikuttamiin suomalaisiin artisteihin ja yhtyeisiin. Yhdysvaltalainen republikaanihenki kiteytyi kai avomielisimmin - ja samalla ironisimmin? - turkulaisessa eksentrikossa Tommie Mansfieldissa.
Musiikista puheenollen, tämä osasto ei ole ehkä aivan minun kuppini teetä, vaikka sopivassa tilanteessa parempaa ei olekaan kuin aidon raivotautinen rock-rock-meininki. Roots-osastoa edustavien Nurmion ja Karjalaisen (joiden merkitystä ei voi typistää tähän jaksoon) ohella Melrose oli kaikkein läheisin jakson yhtyeistä (ja täytyy tietysti korostaa, että tykästyin bändiin jo ennen kuin näin sitä Aki Kaurismäen elokuvissa).

Kiinnostavimmillaan jakso oli kuitenkin käsitellessään Hurriganesia. Esa Kuloniemi heitti osuvan kommentin bändin luontevasta alamaailman lookista, jonka ilmeisyyden olin jotenkin unohtanut. Ja niinhän se on, Hurriganesissa voi kuulla vielä suoraan kansakoulun penkiltä ponnistaneen ja nopeasti putkasta heränneen autogrilli-Suomen soundin. Omasta kulmastani bändin vahva ja sitkeä kytkeytyminen konerasvantuoksuiseen autotallikulttuuriin olikin toisaalta juuri sen kavahduttava aines.

Vaikka rokkari-ideologiassa on monia oudoksuttavia piirteitä, sen sitkeydessä on myös jotain kiinnostavaa ja jotain arvostettavaakin, jos vain jaksaa tunkeutuu pintaa syvemmälle. Vahvojen konventioiden takaa löytyy yllättäviä variaatioita. Amerikan ääni keskittyi tietysti enemmän musiikkiin kuin tyyliseikkoihin, niin kuin pitääkin.

Rock-Suomi on hallittua ja teemoituksiltaan raikasta ja yllättävääkin kerrontaa, mutta olen samaa mieltä Hesarin Jyrki Räikän (23.11.) kanssa siitä, että Pekka Laineen vonbaghismit ovat retoriikaltaan kömpelöitä. Niin populistiseksi en kuitenkaan menisi Räikän kanssa, että rokki olisi vain rokkia, vaan Rock-Suomen vakavasti ja syvällisesti asiaan suhtautuva suunta on aivan oikea, ei vain täysin viimeistelty.

The Next Three Days

Paul Haggis, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ma 22.11.2010 klo 14.00, Bristol (lehdistönäytös). **

Hollywood-remake Fred Cavayén ohjaamasta, viime vuonna Cinema Mondon maahantuomasta elokuvasta Kaiken se kestää (Pour elle, 2008), jossa miesopettaja ryhtyy pelastamaan kiven sisään ilmeisesti syyttömänä joutumatta vaimoaan uhkarohkealla pakosuunnitelmalla.

2000-luvun käsikirjoittajalupauksena pidetty Haggis ei ainakaan syvennä tarinan teemoja, pikemminkin ohentaa niitä entisestään. Mukana on kuitenkin yksi hienosti rytmitetty ja sävytetty autohurjastelukohtaus, joka on jopa psykologisesti sekä motivoitu että jälkipuitu, ei täysin uskottavasti tosin. Pääosaa esittävää Russell Croweta hätkähtää välillä, esim. kohtauksessa, jossa hän murtautuu toisen kerran vankilan lääkeautoon; Crowe on saatu näyttämään kuin keneltä tahansa kadun pyöreämuotoiselta, harmaalta ja suu mutrussa kävelevältä toppatakkimieheltä. Arjen uskottavuus onkin elokuvan valtti, kunpa sillä tilkittäisiin myös uskomattoman tarinan aukot.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Kansalainen Jussila

Saku Pollari, 2006. Vhs. Ma 22.11.2010 klo 01.20. ****½

"Ilma oli karmea. Menin sinne Golden-esittelyyn. Kurjen Jari [nimi muutettu] vei (se soitti sunnuntaina). Olihan se hassua. Yrittävät niin kovasti. Houkuttelee, mutten minä pesuaineiden varaan elämääni rakenna. Välillä tuntuu aika kornilta, mutta mikäs siinä, jos viitsii. Tulin Kurjen Jarin naapureiden kyydillä pois. Ihme sakkia."

Näin lukee päiväkirjassani 26.3.1996. Verkostomarkkinointi houkutti monia 1990-luvulla helpon rikastumisen mielikuvilla, paria kaverianikin. Menin itsekin mielenkiinnosta kuuntelemaan näitä värväysesittelyjä, koska olin tuohon aikaan naiivin vastaanottavainen miltei mille tahansa uudelle. Kävin kahdessa esittelyssä, joista tämä Golden Products oli se ensimmäinen (Tampereen rautatieaseman viereisessä talossa, jossa ennen toimi mm. biljardisali). Toinen oli 19.6. samana vuonna Yliopistonkadun Hotelli Rantasipissä (Herbalife). Täysin asian ohi menevänä sivuhuomiona todettakoon, että tällöin kuulin ensi kerran Tullintorille avatusta uudesta kulttuuriravintolasta, Telakasta.

Golden-esittely tuntui kuin joltain salaseuran kokoukselta. Ahdistava tunnelma korostui pois lähtiessä, kun olisi pitänyt heti sitoutua tuotteiden myyjäksi. Sanoin, että jään miettimään asiaa. "Mutta me tarvitsemme sitoumuksen nyt." Väistyin jo rappukäytävään.

Kaverini ei parin kuukauden jälkeen enää halunnut puhua mistään Goldeniin liittyvästä. Herbalife-ystävänikin turhautui bisnekseensä hyvin pian.

Eikä kovin hyvin käynyt lopulta Petteri Jussilallekaan (1970 - 2004), joka oli tuon Golden-värväystilaisuuden vetäjä. Hänhän rikastui sittemmin 2000-luvulla ternimaitobisneksellään. Saku Pollarin Jussila-dokumentti on odottanut videopinossani oikeaa hetkeä, ja nyt vihdoin katsoin sen ikään kuin pohjaksi, kun arvosteltavana oli hänen uusi dokumenttinsa Sielunpelastajat, joka kertoo Markku Koivistosta ja Nokia Missiosta.

Kansalainen Jussila on yhtään liioittelematta yksi 2000-luvun tärkeimpiä suomalaisia dokumenttielokuvia. Se antaa kaunistelemattoman kuvan rahaan rakastuvasta sielusta ja "kansan" silmin karismaattisesta hurmahengestä, joka ennen kaikkea tuntuu hamuavan narsistista huomiota osakseen. Erikoisinta dokumentissa on, että Jussila tarjoaa koko shakespearelaisen tragediansa mittakaavan ikään kuin jonkin sisäisen pakon tai predestinaatio-opin ajamana. Hän haluaa pitää suuren tarinansa omissa ohjaksissa, ja kuolema on tunnetusti ainoa keino, jolla voi nousta julkisuuden mahtiakin suuremmaksi. Pollarin nerokkuutta taas on taltioida tämä sellaisenaan, uteliaana, mutta riittävän etäältä, hurahtamatta, mutta riittävän myötätuntoisena. Jussilan hämmentävän aggressiivisista, lapsuuden aikaisiin kuoleman, miehuuden ja häpeän tuntemuksiin palaavista, miltei itku silmissä vedetyistä verkostomarkkinointipalavereista piirtyy veret seisauttava kuva tavallisten tallaajien idoliksi kelpaavasta ihmisestä, joka on vauhdilla myynyt sielunsa ökyunelmille ja kadottanut kosketuksen sekä itseensä että reaalimaailmaan - ja tuntuu myös jollain ihmeellisellä tasolla tajuavan tämän kaiken itse. Elokuvan nimen leikittely Citizen Kanella ei ole lainkaan perustelematonta.

Boy Interrupted

Pojan hauras mieli. O: Dana Perry, 2008. TV1 (Ykkösdokumentti) su 21.11.2010 klo 21.10 - 22.45. ***½

Sunnuntaina vietettiin jälleen itsemurhan uhrien muistopäivää. TV1 esitti illalla itsemurha-aiheisen dokumentin Ykkösdokumentti-paikallaan. Näin on tapahtunut muutaman kerran aikaisemminkin.

HBO:n tuottama Boy Interrupted kuvaa Perryn perhettä, jonka 15-vuotias poika Evan on tehnyt itsemurhan. Perheen kotivideoiden varaan rakentuen elokuvasta muodostuu jonkinlainen jaettua voimattomuuden tunnetta henkivä muistokirjoitus Evanille.

Lapsen kuoleman sanotaan usein olevan kovin isku, mitä elämässä voi tulla eteen, joten lapsen itsemurha lienee iskuista ehkä se musertavin. Vanhempien lisäksi Evanin sisarukset, sukulaiset ja ystävät käyvät tuntojaan läpi intiimisti. Evan ei herätä pelkästään kauniita muistoja, mutta perheen todellinen dynamiikka jää silti hiukan arvoitukseksi.

Ilmeiseen ylempään keskiluokkaan kuuluvan suvun historiasta paljastuu vastaavanlainen kohtalo. Evanin setä on tehnyt itsemurhan. Evanilla on todettu jo varhain kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vanhemmista kieltämättä tulee välillä mieleen, ovatko he sedän kohtalo mielessään ehkä tiedostamattomalla tasolla menettäneet toivonsa lapsensa suhteen. Dokumentista tekeekin ristiriitaisen (ei kuitenkaan omahyväisen) se, että tavallaan he siinä terapoivat itseään Evanin kohtalon kautta.

Heidän psykiatrinsa tapa avoimesti kauhistella Evanin kuolinviestiä on hämmentävää ja ainakin suomalaisesta kontekstista ilmeisen epäammatillista. Samalla psykiatri kuitenkin toteaa kiintoisasti, että Evan saattoi sitä kirjoittaessaan nähdä vilauksen itsestään aikuisena ja siitä aiheutuvista ongelmista.
Rankinta elokuvassa onkin seurata Evanin läsnäoloa ja jo pienestä lähtien avointa suhtautumista kuolemaan. Hän selvästi kaipaa jotain sellaista ymmärrystä ja vastakaikua, mitä ei näytä elinympäristöstään saavan. Tunne ikään kuin myllertäisi kysymysmerkkinä pojan sisällä ja ilmenisi syyllisyytenä omaa olemassaoloa ja perheroolia kohtaan.