1936, Valentin Vaala. Ke 11.1.2012 klo 17.00, Orion (Design Helsinki). 35-mm. **½. Aiemmat katselut: ke 13.1.1993, vhs, **½.
Mummoni, jolle vanhojen kotimaisten elokuvien tv-esitykset olivat yksinäisen loppuelämän henkireikä, odotti kuumeisesti Miehekettä, kun TV1 esitti sen iltapäiväesityksenä 5.1.1988. Kun elokuva sitten tasan viisi vuotta myöhemmin esitettiin TV2.ssa, se jäi minulta jostain syystä väliin, vaikka muuten katsoinkin melkein kaikki tuon talven Vaala-sarjan elokuvat. Niin vain on, että nyt vasta vuosien päästä pääsin näkemään tämän Vaimokkeen (1936) eräänlaisen jatko-osan, joka niin ikään perustuu Hilja Valtosen tekstiin, tällä kertaa jo alkuperäiskäsikirjoitukseen. Siinä missä Vaimoke on tietyin rotuoppia koskevin varauksin yksi vetovoimaisimpia 1930-luvun kiehnäyskomedioita, urbaanimmaksi tällätystä Miehekkeestä tuntuu puuttuvan sama puhti. Selityksiä voi hakea kiireisen oloisesta tuotannosta ja Vaimokkeen menestyksen pakonomaisesta toistamisesta sekä tuoreen kasvon eli amerikansuomalaisen Tuulikki Paanasen ja Tauno Palon välisestä liiankin ilmeisestä, potrettimaisesta kemiasta, josta puuttuu tietty perhosia vatsassa lepattava pelin henki, se jokin kutkuttavuus, mikä vallitsi vastaavasti Ansa Ikosen ja Palon välillä. Ikonen oli kieltäytynyt Miehekkeen naispääosasta päästäkseen Moskovaan opintomatkalle. Paananen on osassaan jännän minnihiirimäinen, mutta romanssi on aina kahden kauppa: Palon karisma jää hivenen yksiulotteiseksi. Miehekkeen kestävintä antia on sen alati toistuva sävelmä Ah, ethän tiedä, ehkä 30-luvun veikeimmin kupliva elokuvaiskelmä, jonka takana olivat säveltäjä Harry Bergstöm ja sanoittaja Turo Kartto. Elokuvassa sen aloittaa Eugen Malmstén estradilla. Palo jatkaa sitä ravintolapöydässä Paanasen korvaan, ja lopulta he laulavat sitä yhdessä art déco -asunnolla, joka oli lavastettu Ossi Elstelän toimesta Haagan työväentalon saliin. Eheämpi levytysversio, jonka esittää Palo yksin, löytyy Suomalainen elokuvamusiikki -sarjan ensimmäiseltä levyltä, joka julkaistiin 2010. Mieheke on myös yksi suht varhainen kotimainen elokuva, joka liikkuu myös kotonaan eli elokuvamaailmassa ja jopa hiukan itseironisessa valossa. Itse Risko Orkollakin on pieni rooli.
---
Jälkihuomautus pe 3.2.2012 klo 0.26: Kirjoitin edellä potaskaa, sillä löysin juuri 1990-luvun alun päiväkirjastani merkinnän Miehekkeen katselusta. Tieto korjattu ylempää löytyviin krediitteihin. Hyvin oli elokuva kuitenkin pyyhkiytynyt mielestä.
