Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valentin Vaala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valentin Vaala. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Vuokrasulhanen

1945, Valentin Vaala. Ke 1.2.2012 klo 17.00, Orion (Design Helsinki). 16-mm. **½. Aiemmat katselut:  to 21.1.1993, vhs: ***½.

TV2:n keväällä 1993 esittämän Vaala-sarjan tarjoamasta otoksesta jäi Vuokrasulhanen mieleeni ohjaajansa riemukkaimpana ja sujuvimpana romanttisena komediana, mutta enää se ei enää tehnyt ihan yhtä railakasta vaikutusta. Keskeisimpänä syynä taisi olla 16-millinen filmi, joka oli sangen nuhjuinen ja ääneltään jopa tuskastuttavan heikko. Joskin Kansallisfilmografian mukaan myös sodan aiheuttama raaka-ainepula näkyy materiaalin teknisessä laadussa. Kotikutoisuutta välttelevän elokuvan alku on varsin viehättävä ja tyylikäs, lehti-ilmoituksina esitetyistä alkuteksteistä lähtien, mutta hiljalleen tarina sotkeutuu pitkälti sisustuarkkitehti Meeri Holvin (Lea Joutseno) hallinnoimaksi romanttiseksi roolileikiksi, joka ei ole aivan niin hauska kuin on monesti väitetty. Rauha Rentola voitti kolmesta naissivuosa-Jussistaan ensimmäisen Pippi Masana, joka häpeää isänsä makkaratehtailijuutta tehtävän epärunollisuuden takia. Vuokrasulhanen on yksi elokuvista, joista KAVA kerää perinnetietoa.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Mieheke

1936, Valentin Vaala. Ke 11.1.2012 klo 17.00, Orion (Design Helsinki). 35-mm. **½. Aiemmat katselut: ke 13.1.1993, vhs, **½.

Mummoni, jolle vanhojen kotimaisten elokuvien tv-esitykset olivat yksinäisen loppuelämän henkireikä, odotti kuumeisesti Miehekettä, kun TV1 esitti sen iltapäiväesityksenä 5.1.1988. Kun elokuva sitten tasan viisi vuotta myöhemmin esitettiin TV2.ssa, se jäi minulta jostain syystä väliin, vaikka muuten katsoinkin melkein kaikki tuon talven Vaala-sarjan elokuvat. Niin vain on, että nyt vasta vuosien päästä pääsin näkemään tämän Vaimokkeen (1936) eräänlaisen jatko-osan, joka niin ikään perustuu Hilja Valtosen tekstiin, tällä kertaa jo alkuperäiskäsikirjoitukseen. Siinä missä Vaimoke on tietyin rotuoppia koskevin varauksin yksi vetovoimaisimpia 1930-luvun kiehnäyskomedioita, urbaanimmaksi tällätystä Miehekkeestä tuntuu puuttuvan sama puhti. Selityksiä voi hakea kiireisen oloisesta tuotannosta ja Vaimokkeen menestyksen pakonomaisesta toistamisesta sekä tuoreen kasvon eli amerikansuomalaisen Tuulikki Paanasen ja Tauno Palon välisestä liiankin ilmeisestä, potrettimaisesta kemiasta, josta puuttuu tietty perhosia vatsassa lepattava pelin henki, se jokin kutkuttavuus, mikä vallitsi vastaavasti Ansa Ikosen ja Palon välillä. Ikonen oli kieltäytynyt  Miehekkeen naispääosasta päästäkseen Moskovaan opintomatkalle. Paananen on osassaan jännän minnihiirimäinen, mutta romanssi on aina kahden kauppa: Palon karisma jää hivenen yksiulotteiseksi. Miehekkeen kestävintä antia on sen alati toistuva sävelmä Ah, ethän tiedä, ehkä 30-luvun veikeimmin kupliva elokuvaiskelmä, jonka takana olivat säveltäjä Harry Bergstöm ja sanoittaja Turo Kartto. Elokuvassa sen aloittaa Eugen Malmstén estradilla. Palo jatkaa sitä ravintolapöydässä Paanasen korvaan, ja lopulta he laulavat sitä yhdessä art déco -asunnolla, joka oli lavastettu Ossi Elstelän toimesta Haagan työväentalon saliin. Eheämpi levytysversio, jonka esittää Palo yksin, löytyy Suomalainen elokuvamusiikki -sarjan ensimmäiseltä levyltä, joka julkaistiin 2010. Mieheke on myös yksi suht varhainen kotimainen elokuva, joka liikkuu myös kotonaan eli elokuvamaailmassa ja jopa hiukan itseironisessa valossa. Itse Risko Orkollakin on pieni rooli.

---
Jälkihuomautus pe 3.2.2012 klo 0.26: Kirjoitin edellä potaskaa, sillä löysin juuri 1990-luvun alun päiväkirjastani merkinnän Miehekkeen katselusta. Tieto korjattu ylempää löytyviin krediitteihin. Hyvin oli elokuva kuitenkin pyyhkiytynyt mielestä.