Le carrosse d'or

The Golden Coach / Kultaiset vaunut. 1952, Ranska / Italia. O: Jean Renoir. * * * * * . Pe 24.1.2014 klo 19.00, Orion (Anna Magnani). 35-mm. Kopio (4/5): BFI. Paikka: permanto, rivi 9, istuin 9. Näytösolosuhteet: 4/5.

Kultavaunut tuli televisiosta (ja juuri sillä nimellä) ensimmäisenä kaupunkijuhannuksenani 1989, mutta en muista, että olisin sitä aattoyönä katsonut, ainakaan kokonaan. Katson! takakannen näyttävä videokansi ja Antti Lindqvistin viiden tähden arvostelu jäivät mieleen, ja siitä lähin minulle on syntynyt elokuvasta jotenkin erityisen komea ja hienostunut mielikuva.

Niinpä olen vähän yllättynyt, että Kultavaunut on ulkoisesta näyttävyydestään ja runsaudestaan huolimatta niinkin kevyt, pienimuotoinen ja jopa hiukan sarkastinen teos, vieläpä englanninkielinen.

Prosper Merimèen näytelmän ja Luchino Viscontin siitä tekemän tulkinnan pohjalta Renoir luo tapansa mukaisesti kirkkaan ja yltäkylläisen maalauksen italialaisen näyttelijäseurueen saapumisesta 1700-luvun Peruun. Kysymys on elämän ja teatterin suhteesta, ei yhtään sen enemmästä tai vähemmästä.

Runsaiden värien keskellä pääosassa tummana loistava Anna Magnani on hersyävä ja hämillinen commedia dell'arte -näyttelijä Camilla, jolle ilmestyy kolme kilpakosijaa, varakuningas (umpibrittiläinen Duncan Lamont), sotilas (Paul Campbell) ja härkätaistelija Ramon (Riccardo Rioli). Siinä missä jälkimmäiset etenevät ryhdikkään vääjäämättömästi kohti kaksintaistelua, varakuningas päättää maksaa Euroopasta sekä aateliston että kansan mieliksi tilaamansa korskeat kultavaunut itse, jotta voi lahjoittaa ne rakkauden eleenä Camillalle. Eleensä ja asemansa kanssa varakuningas pannaan kuitenkin kahden vaiheille.

Henkilöiden tunteiden mahdollinen todellisuus piiloutuu jonnekin olemisen ja esittämisen tuolle puolen, henkisen ja materiaalisen omaisuuden, pyyteettömyyden ja tekopyhyyden, rohkeuden ja pelkuruuden ja yhtä koomisten kuin vakavien näytön paikkojen juoksuttamaan elonpyörään. Henkilöt näkevät toisissaan romanttista toivoa sosiaalisten rajojensa ja elämäntapojensa yli, mutta eivät pääse omista, lopultakin tyydyttävistä rooleistaan irti. Harlekiinipoika temppuilee alussa ja lopussa. Vivaldin musiikista ikään kuin katon päälleen vetävä Kultavaunut on suurenmoista sivilisaation leikkiä ja pikanttia sivallusta, jollaisessa Renoir etenkin myöhäiskaudellaan on juuri omimmillaan. Aina voi tietysti jossitella, millainen olisi ollut (seuraavaksi murtumakohdan maamerkkinsä Senson) ohjaavan Viscontin viimeistelty tulkinta.

Kopio oli ajoittaisesta poksuvuudestaan huolimatta hyvä ja Technicolor poikkeuksellisen lumoavaa. Erityisesti sisätilojen lämpimät puupinnat ja öisten pihamaisemien leveät sinerrykset olivat aivan ainutlaatuisia hohdoiltaan - jälkimmäisten sävyille en muista äkkiseltään vertailukohtaa. Mahtoikohan kyseessä olla Kultavaunujen kaksi vuotta sitten restauroitu laitos?

Kesto oli oudolti noin 10-15 minuuttia lyhyempi kuin ohjelmavihkossa ja muissakin lähteissä mainittu sata minuuttia.

Yllättävää, ettei Kultavaunut saanut Suomessa lainkaan teatterilevitystä!

Näytös sujui alun lievän rapinan jälkeen tyylikkäästi loppuun. Ovi kävi kerran.

Le Déjeuner sur l'herbe

Aamiainen ruohikolla. 1959, Ranska. O: Jean Renoir. * * * * . Ti 13.8.2013 klo 17.00, Orion (Renoir & Renoir). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Aito Mäkinen, ruotsinnos Maya Vanni. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Aiemmat katselut: ma 8.11.1993, Niagara (Tre), 35-mm, SEA:n esitys, suomenkieliset tekstit, * * * * .

Elokuvataiteen korkeimpaan kaanoniin kohonneista mestareista Jean Renoiriin taisin tutustua kaikkein myöhimpään. On siitäkin tosin jo 20 vuotta. Ohjaajan viimeistä edelliseksi jäänyt teatterielokuva Aamiainen ruohikolla oli osuva käynnistys näin jälkeenpäinkin ajatellen.

Kirjoitin siitä päiväkirjaani tuolloin lukion ensimmäisellä: "Huoletonta, iloista Renoiria" - sellainen oli ensivaikutelmani ohjaajan tyylistä. Jälkeenpäin, kun olen tuohon kohtaan päiväkirjassani törmännyt, olen vähän nolostunut: taisinpa olla naiivi... Tuskin olin ymmärtänyt Renoirin ironiasta mitään.

Toisaalta nyt elokuvan uudelleen nähtyäni (ja unohdettuani sen sisällön harvinaisen totaalisesti tällä välin), voin kyllä allekirjoittaa lausahdukseni edelleen. Aamiainen ruohikolla on huoleton ja iloinen elokuva, mutta juuri siinä on myös avain sen lempeään ironiaan.

Virran (1936) tavoin Renoir palaa tässä isänsä Pierre-Auguste Renoirin maalauksissaan kuvailemiin maaseutuidylleihin, mutta erona on tapahtuma-aika ja sekaisin on oikeastaan geeniperimäkin: nimi on poimittu Édouard Manet'n samannimisestä vuoden 1863 kohumaalauksesta (joka on siis 150-vuotias), jossa alaston nainen ja kaksi puettua dandya ovat levittäytyneinä metsän suojaan eväittensä kera - itse asiassa ollaan aika kaukana isä-Renoirin maailmasta.

Manet'n maalauksen valmistuessa modernin automobiilin keksimiseen oli aikaa enää runsaat 20 vuotta! Se on olennaista, sillä Renoir tuo luonnon täysin rinnoin jo keskelle koneiden ja automaattien maailmaa, modernismia, massatuotantoa, tieteellistä etäisyyttä ja intellektuellia viileyttä, televisio- ja avaruusaikaa, jossa suhtautuminen maan antimiin on kuin välitilaan liukastunut sekoitus aitoa ja teeskenneltyä viattomuutta (muutenhan emme kai olisi sitä osanneetkaan saastuttaa sitä niin tehokkaasti 1960- ja 1970-luvuilla).

Renoirin näkemys on intuitiivisen ekologinen. Aamiainen ruohikolla on liki piinallisen motoristinen elokuva, siinä on paljon koneiden pärinää, skootterit ja autot kulkevat pitkin teitä kohti provinssia, ne halkovat esi-isien maiseman, mutta ei niillä sentään aivan syvimmälle metsän helmaan päästä. Liikkumisen ja päämäärän välillä on ristiriita, ja hedelmällinenpä onkin: Renoir ei yritä tavoittaa nostalgiaa vaan oman aikansa postikortti-idyllin, joka huokuu kevyesti sekä mennyttä kuvitelmaa että käsillä olevaa vieraantumista, yhtä arvaamatonta syineen ja seurauksineen kaikkinensa, mutta ilman pienintäkään moralisointia kumpaankaan suuntaan. Atavistisesti sävyttynyt luonnontunne saa pontta räikeästä aikalaiskitschistä myös elokuvan uhkeassa, mutta samalla oudon piukassa väripaletissa. Aamiainen ruohikolla on aurinkoiselta estetiikaltaan kuin perinteinen maisemamaalaus, mutta kuva, jonka siinä näemme, on lumoltaan jollain tapaa lukkiutunut (ehkä kuin television virityskuva) tai vähintään kuin odottamassa inhimillistä kosketusta, orgaanista yhteyttä pakokaasun ja kemikaalien kiristävässä tuoksussa. Jotain alkuperäistä suhteessamme luontoon on päättymässä, ainakin aisteissamme, mutta tässä vielä pieni imaginäärinen lepotuokio siitä, mikä meitä siihen sisällämme on sitonut.

Tunteellisella ja sosiaalisella tasolla Aamiainen ruohikolla on innoittava teos. Kaupunkilainen sivistyneistö ja maalainen kansa kohtaavat tavalla, joka yllättää ja haastaa molemmat. Taikausko on helähtävinään vanhan paimenen huilussa, jonka sävelet nostattavat myrskyn ja saattavat biologi Etienne Alexisin (Paul Meurisse) sattumalta yhteen hemaisevan maalaistytön Nénetten (Catherine Rouvel läpimurtoroolissaan) kanssa. Alexis on pyrkimässä uuden Euroopan (!) presidentiksi näkemyksillään siitä, kuinka intohimo on torjuttava terapialla ja yhteiskunnalliset kauhuskenariot vältettävä keinosiemennyksellä. Sitten hän näkeekin neidon uimassa ja joutuu vähitellen korjaamaan teorioitaan.

Aamiainen ruohikolla on Renoirin karikatyristisen komediallinen testamentti sille, etteivät kaupunki ja maaseutu, tiede ja luonto saa erkaantua liian kauas toisistaan - vuorovaikutusta on vaalittava modernilla ajalla kenties enemmän kuin ennen. Testamentti on liian pömpöösi sana, sillä elokuvassa ei ole pyrkimystä mihinkään suureen ja lopulliseen, siksi sitä on vaikea edes pitää mestariteoksena perinteisessä mielessä. Renoir antaa ikään kuin luonnon ohjata elokuvaansa, mutta luontohan ei koskaan vaadi täydellisyyttä: elokuvan myrskykohtauksessa on myös joitain farssimaisia ja pitkitettyjä piirteitä, jotka ovat hivenen tuskastuttavia.

Oman renoirlaisen oletusluonteensa eli monimielisen hienostuneisuuden yllättävänä antiteesinä Aamiainen ruohikolla on yksiselitteisessä räväkkyydessään mahdollisesti Renoirin buñuelmaisin elokuva (vaihdoin tästä näytöksen jälkeen pari sanaa Orionin aktiiivikatsojan Dana Benlakhdarin kanssa, joka oli saanut suunnilleen saman mielleyhtymän). Koko elokuva on teorian ja intuition sekoiluna myös jonkinlainen ennekuva siitä törmäyskurssista, jonka lasku kuitattiin sittemmin Godardin Viikonlopussa (1967); Renoir tarjoaa ikään kuin viimeisen helpottavan suvannon ennen skootterin lopullista karkaamista.

Lammikon vitivihreät kaislat ovat mahdollisesti vaikuttaneet Tarkovskiin tämän tehdessä Solarista (1972), ja kokonaiskuvio, jossa hillitty akateemikko ihmettelee kansan tapoja maaseudulla, lienee puhutellut Yö vai päivä -elokuvan (1962) kollektiivia.

Nenetten kotitalon yhtäältä idyllinen ja toisaalta tukahduttava etusivu ja pihapiiri, joka toistuu elokuvassa usein samasta kulmasta, kiehtoo. Kompositiossa on jotain salamyhkäistä, Renoirille selvästi henkilökohtaista (onhan kyseessä hänen sukuhuvilansa); kamera vaikuttaisi asetetun tarkalleen jonkin harvinaisen kirkkaan muistikuvan etäisyydelle, mistä tulee mieleen, että valkokankaiden maaseutua ei ole arkkitehtonisesta vinkkelistä tietääkseni tutkittu juurikaan.

*

Mietin koko elokuvan ajan, miksi Paul Meurisse on tässä roolissaan niin tutunoloinen. Keksin lopulta, että hän muistuttaa television melko unohdetun satiirisarjan Me tässä (1996) juontajaa Jarkko Havankaa... Kieltämättä eriskummallinen assosiaatio, josta ei ehkä sen enempää.

Partie de campagne

Virta. 1936, Ranska. O: Jean Renoir. * * * * . Ti 6.8.2013 n. klo 17.15, Orion (Renoir & Renoir). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Satu Laaksonen, ruotsinnos Lisbet Eriksson. Paikka: permannon rivi 3, istuin 10. Näytösolosuhteet: 3/5.

Edelleen vähän harmittaa, että Orionin täydellinen Renoir-retro 2006-2007 jäi osaltani kesken, kun innostuin taistelemaan Tampereen Kino-Palatsin puolesta. Ehkä olisi sittenkin kannattanut katsoa elokuvat. Mahtaako enää näin pitkiä ohjaajafilmografioita nähdä alusta loppuun filmiltä - siis ilman, että jostain elokuvasta olisi jo esillä digikopio?

Virran näin vasta nyt. Jos pitäisi nimetä kymmenen kuuluisinta keskipitkää elokuvaa, se varmasti solahtaisi joukkoon. 1930-luku oli Renoirin ominta aikaa.

Guy de Maupassantin novellista on jalostunut lyyrisen salaperäinen matka luonnon siimekseen ja ihmisen sisimpiin. Siitä piti tulla 55-minuuttinen, mutta vartti jäi uupumaan. Olisi epärehellistä väittää, etteikö tiettyä vajautta olisi jäänyt elokuvan lataukseen, vaikka se ei varsinaisesti haittaakaan. 

Pariisilaisen kauppiasperheen huviretki maaseudulle herättää kahden nuoren miehen Henrin ja Rodolphen huomion, heidän silmäillessään tienvarsikuppilan ikkunasta perheen hurmioitunutta tytärtä Henrietteä (Sylvie Bataille) ja hupaisaa äitiä Madame Dufouria (Jane Marken) nauttimassa luonnon vapauttavista olosuhteista. Ilmassa alkaa väreillä sinänsä leikillisiä eleitä, joissa kuitenkin piilee koko ihmisluonto, myös vaaran ja väkivallan mahdollisuus. Mitä virta viekään mennessään.

Virta tuntuu Henrin (Georges D'Arnoux) tarinalta. Hänen kaverinsa Rodolphen (Jacques B. Brunius) suhtautuminen naisiin ja rakkauteen on kevyttä, ja Henri ajelehtii tilanteissa pitkälti hänen ehdoillaan. Kun he päättävät vietellä äidin ja tyttären, Henri etenee totisen sumeilemattomana valloittajana, mutta löytääkin itsestään viime hetkellä vakavan ja herkän kaunosielun. Lintu laulaa oksalla, ja sen lumoon epäröintiään pakenevan Henrietten (Sylvie Bataille) kasvot pääsevät unohtumattomaan lähikuvaan.

Pastoraali-idyllin särkevä yllättävä kamera-ajo kesken synkistyvää virtaa vie ajassa eteenpäin, mikä tuo eteen arvaamattoman jälkinäytöksen: Henrin ja Henrietten jälleennäkemisen vanhalla lemmenpaikalla joenpenkalla. Henriette on siellä nukkavierun aviomiehensä Anatolen (Paul Temps) kanssa; tämä on torkahtanut. Salaisten rakastavaisten kohtaamisen jälkeen Anatole herää, kun taas Henri piiloutuu, jääden lopulta yksin henkilöimään yhteisen muiston rantaviivaa; hän tietää, miksi Henriette on saapunut paikalle, mutta tämäkin tapaaminen on jo häilynyt muistoksi, aivan yhtä nopeasti kun vesi on virrannut hänen takanaan. Valtoimenaan aistittu luonto sulkee välipitämättömiin varjoihinsa yksityisen onnen hetkellisyyden ja siitä puhkeavan melankolian.

Vuoteen 1860 sijoittuvan ja Ranskan kansanrintaman vaalivoiton aikaan kuvatun Virran tapahtuma-aika kiinnitti huomioni, sillä katselun aikaan minulla oli kesken Giuseppe Tomasi di Lampedusan Tiikerikissa...

Kopio oli hyvä. Hiukan rapistelua alussa.