Anastasia

1956, Yhdysvallat. O: Anatole Litvak. ***. Ti 22.12.2015 klo 17.00, Orion (Ingrid Bergman). 35-mm ruotsinkielisin tekstein. Kopio: ++. Paikka: parvi, 2. rivi, keskellä. Olosuhteet: 4/5.

1900-luvun kysymyksiä: Selvisikö Nikolai II:n nuorin tytär Anastasia hengissä tsaariperheen murhasta? Hänen ruumistaan ei löydetty.

Anastasian näköinen pakolainen (Ingrid Bergman) on hukuttautumaisillaan Seineen vuonna 1928. Valkokenraali Bounine (Yul Brunner) huomaa yhdennäköisyyden ja alkaa kouluttaa muistinsa menettänyttä naista hovietikettiin tsaarin englantilaiseen pankkiin tallettaman 10 000 punnan ja vähitellen rakkaudenkin toivossa. Valokeiloihin ajettava nainen ei halua itselleen kuitenkaan muuta kuin identiteetin, elämän.

Lukuisat Anastasia-petkuttajat olivat pitäneet yllä legendaa. Kuuluisin heistä oli mielisairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen ollut Anna Anderson, jonka tarinasta elokuvan pohjalla ollut Marcelle Mauretten näytelmä innoittui.

Odotetun teatraalinen kokonaisuus pysyttelee pitkälti Euroopan koreissa sisätiloissa, jossa ex-Venäjän jäljelle jäänyttä aristokratiaa piilee maanpaossa. 1950-luvun puolivälin Hollywood osoitti laajemminkin ulkoisena vyöryvää kiinnostusta venäläiseen kulttuuriperintöön, aiemmin syksyllä nähtiin King Vidorin Sota ja rauha samalta vuodelta.

Anastasian ukrainalaissyntyinen ohjaaja Anatole Litvak oli tehnyt viimeisimmät kuuluisat elokuvansa 1940-luvun lopussa, silloinkin pääosassa hienot naisnäyttelijät: Barbara Stanwyck Anteeksi, väärässä numerossa ja Olivia de Havilland Käärmeenpesässä (molemmat 1948). 1950-luvun alussa hän oli tehnyt pari erittäin kiinnostavaksi harvinaisuudeksi muuttunutta elokuvaa Euroopassa.

Ingrid Bergman, jolle tämä todellista identiteettiä arvuutteleva rooli merkitsi paluuta Rossellinin kainalosta Hollywoodiin, näyttelee hyvin aina silloin, kun hänen ei tarvitse liikaa räytyä. Helen Hayes on vahva leskiherttuatar Mariena, jonka pitää hienovaraisin kysymyksin ja tahdikkain liikkein tunnistaa, onko kyseessä aito Anastasia. Tuo taitavasti rakennettu kohtaus ja Marielle kuuluva loppurepliikki, joka naulaa sarkastisesti arkun koko hämmingille ja sen keräämälle huomiolle, nostavat elokuvaa tavanomaisen loisteen suosta.

Kun elokuva esitettiin televisiossa 1990-luvulla, vain viikkoja aiemmin oli esitetty dokumentti, jossa todettiin DNA-testien osoittaneen Anna Andersonin joksikuksi muuksi kuin Anastasiaksi.

IMDb:n mukaan Michael Powell suunnitteli aiheesta elokuvaa, pääosassa Jennifer Jones! Voisi kuvitella, että siinä olisi hyödynnetty runsain mitoin muistinmenetyksen ja identiteettivajauden koko psyykkistä skaalaa.

Kopio oli siisti, mutta punertava.

[Kirjoitettu 3.1.2016 klo 08.15.]

War and Peace

Sota ja rauha. 1956, Yhdysvallat & Italia. O: King Vidor. To 1.10.2015 klo 19.00, Orion (Venäläiset klassikot). 35 mm (KAVI). Suomennos Bror Labart, ruotsinnos Tore Metzer. Väliaika n. 10 min. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 3/5. Istumapaikka: permanto, rivi 9, penkki 8. **.

Tämä nähdäkseni ensimmäinen äänifilmatisointi Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta (1869) syntyi kymmenen vuotta toisen maailmansodan jälkeen Paramount Picturesin ja Ponti-De Laurentiis Cinematografican yhteisponnistuksena, eräänlaisena Amerikan ja Euroopan näennäisten ulkoisten ja henkisten voimavarojen kullankimalteisena, kummallisen velttona kättenpaiskauksena.

Romaanin lukemisestani on kolme ja puoli vuotta, joten se on kaikilta juonikuvioiltaan päässyt jo hiukan kätkeytymään muistini sokkeloihin. King Vidorin myöhäisuran tietyllä tapaa epäominainen kolme- ja puolituntinen eepos palautti mieleen joitain alkuteoksen henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan, taisteluista ja ilmapiiristä, mutta ikävä kyllä vain osoittaakseen, kuinka jykevämmin ja latautuneemmin heidät ja ne esitettiin romaanin sivuilla kuin myös osittain seuraavalla vuosikymmenellä valmistuneessa Sergei Bondartshukin ällistyttävässä voimainponnistuksessa.

Roolitus on epätasaista. Henry Fonda vaivoin ilmentää ja osoittelee Pierren epävarmuuksia ja lujittumista. Vidorin toive Peter Ustinov tuntuu jo pelkkänä jälkikäteisenä ajatuksena rooliin sopivammalta. Audrey Hepburn on tietysti romanttisessa tyttömäisyydessään kuin tehty Natashaksi, mutta ongelmana on, että elokuva painottaa hänen merkitystään liikaa ikään kuin Greta Garbon Anna Kareninana 20 vuotta aiemmin askeltamilta jäljiltä (elokuvan suomalaisen uusintaensi-illan 70-lukulaisessa julisteessa, joka on esillä Orionin aulassa, painotetaankin elokuvaa nimenomaan Natashan tarinana). Heleneksi on valittu varsin rohkeasti ja osuvasti Anita Ekberg, joka edustaa sitä toista puolta 1950-luvun naisihanteista. Mel Ferrer menettelee Andreina.

Elokuvan perustavanlaatuisena ongelmana on sen henkinen, Valittujen palojen tasoinen vähäverisyys ja laiska itsetunto. Metsästyskohtaus menee metsään - siinä kaikki - ja Moskova palaa kuin mikä tahansa tavallinen Technicolor-auringonkajo. Venäläisittäin äärettömän rakkaista, mutta aina syvästi punniskelluista perhesuhteista kiillotetaan pieninkin ironia irti ja tilalle saadaan paikoin yli hilseen menevää herttaisuutta (Nikolai - Jeremy Brett, jonka kuolemasta tuli syyskuussa 20 vuotta - palaa perheensä luo). Jos Clarence Brownin Anna Karenina (1935) oli ongelmistaan huolimatta vielä aidosti vakava ja esteettisesti näkemyksellinen elokuva, on Vidorin Sota ja rauha sitä lähinnä edustusmielessä. Tuotannosta välittyy tietoisuus siitä, että kyseessä on suuri elokuva suuresta teoksesta, mutta kohtaus kohtaukselta tämä ulkoisesti vyöryvä lupaus jää kypsymättä ja sisäistymättä. Paitsi Pietarin ja Moskovan myös venäläisen maaseudun ja kaupunkien väliset kulttuuriset erot ovat kateissa. Lähinnä vain taisteluiden (joita on niitäkin karsittu) rytmityksessä ja leikkauksissa sekä joissain loppupuolen yksittäisissä hetkissä on vahvaa elokuvallisen ajattelun tuntua. Nekään eivät pelasta lopputulosta kallistumasta kiiltokuvastoksi, tuunaamasta Tolstoita tenaville.

1920-luvulta 1950-luvulle vimmaisesti kiinnostavuutensa säilyttäneelle (Ihmiset väkijoukossa, Jokapäiväinen leipämme, Kaksintaistelu auringossa, Pilvenpiirtäjä, Syntinen Ruby ym.) Vidorille Sota ja rauha on kiistattomassa kasvottomuudessaan kyseenalainen viime vaiheiden suurhanke.

Tämä oli ensimmäinen Anita Ekbergin elokuva, jonka näin hänen kuoltuaan tammikuussa.

Filmi katkesi hetkeksi vähän ennen väliaikaa, oopperakohtauksen väliajan jälkeen! "Onko tarjoilua?" (yleisökommentti vahtimestari Roopen ilmoitettua väliajasta). Väliajan vessajonossa kuulin takaani keskustelua, jonka mukaan elokuvasta puuttui venäläinen, punaiseen ja ruskeaan keskittyvä värimaailma. Alkupuolella oli hiukan kuuluvaa rapistelua, jossain välissä piipahti tekstiviesti. Muutama lähti kesken pois.

Invasion of the Body Snatchers

(Varastetut ihmiset). 1956, Yhdysvallat. O: Don Siegel. ****½. Su 2.6.2013 klo 20.00, Orion (Carte blanche à Tapani Maskula). 35-mm. Norjankieliset tekstit. Kopio (2/5): Norsk filminstitutt. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 4/5.

Hämmentävintä ja palkitsevinta Varastetuissa ihmisissä, nyt kun sen viimein näin, on sen tyylipuhdas ja horjumaton vakavuus. Helpon sensaatiomaisuuden ja hirviöherkuttelun poissaolo lienevätkin osaltaan auttaneet 1950-luvun b-tuotantoisen tieteiselokuvan nousemista tavallista salonkikelpoisemmaksi.

Varastetut ihmiset on synkkä näky kalifornialaisesta pikkukaupungista Santa Mirasta, jossa ihmiset eivät enää tunnista toisiaan, etenkään läheisiään. Kiinniotetun pakokauhuisen tohtorin takaumana nähty kertomus vie kohti äärimmäistä yksinäisyyden ja erillisyyden kokemusta, josta rakkauskaan ei enää - antiteesinä periamerikkalaisuudelle maireudelle - pelasta.

Ajanmukaiset kommunismin uhkakuvat ovat aina oiva apuväline tarkastella 50-luvun amerikkalaisten tieteiselokuvien vainoharhaisia tunnelmia. Usein nämä uhkakuvat kieppauttavat matkalle sisäänpäin. Varastetuissa ihmisissä eritoten: kyse on ennen kaikkea ihanteellisen amerikkalaisuuden sisäänrakennetusta, arkipäiväisellä tyhjänpuhumisella nielaistusta terrorista, jossa oman kulttuurin tasapäistävä kehitysideologia kuihduttaa itsenäiset yksilöt tahdottomiksi tallustajiksi. Tämän todellisen kauhun Don Siegel nostaa pintaan tavalla, jota ei taida olla ylitetty: mitä kauemmas ihmisyydestä ja sen epätäydellisyydestä ajaudutaan, sitä parempi yhteiskunnalle.

Elokuvassa on monta huikeaa hetkeä, mutta ehkä lopetus on niistä valtavin - siinä huipentuu myös pääosassa nähtävän Kevin McCarthyn huikea latautuneisuus. Kun olin aiemmin iltapäivällä nähnyt Tex Averyn Sh-h-h-h-h:n Siegelin merkkiteosta edeltävältä vuodelta, koin näiden elokuvien arvaamattomuudessa ja lopetuksissa jotain hyvin yhteneväistä.

Norjasta saapunut kopio ei ollut erityisen näyttävä; mahdollisesti duplikaatti (!). Kun Varastetuissa ihmisissä on vielä tavallista kapeampi SuperScope-formaatti, katsomiskokemus muistutti toisinaan aika lailla 16-millisen kopion katsomista.

Näytöksessä oli jonkin verran rapistelua, mutta ei häiritsevässä määrin.

Sattuman satoa: näytöksen aikana olin saanut sähköpostitiedotteen vanhan Film-o-Holic-kirjoittajakollegan Kimmo Ahosen väitöstilaisuudesta Kylmän sodan pelkoja ja fantasioita. Muukalaisten invaasio 1950-luvun yhdysvaltalaisessa tiedotuselokuvassa, joka taitaa tätä kirjoittaessani olla juuri lopuillaan Turun yliopistossa.

*

Varastetut ihmiset oli järjestyksessään 45. elokuva, jonka olen nähnyt Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat -kirjan (1989) 50 elokuvasta. Vielä on siitä siis viisi elokuvaa näkemättä. Tarkemmin ottaen seitsemän, filmiltä.