Kuisma ja Helinä

1932, Suomi. O: Kalle Kaarna. Ke 23.12.2015 klo 17.00, Orion (Kultakauden naistekijät). 35 mm. ***½.
Kopio: +++. Olosuhteet: 4/5. Paikka: permanto, rivi 3, keskellä. Katsojia silmämääräisesti: muutama. Aiemmat katselut: 1) ke 1.4.2015 klo 17.00, Orion, 35 mm, Indie-Suomi.

Larin-Kyöstin 30 vuotta vanha runoelma toimi pohjana tuotantoyhtiö Sarastuksen viimeiseksi jääneeelle elokuvalle. Päällisin puolin ripiltä päässeen tytön (Iris Knape-Jäderholm) ja kasakkaosaston päällikön (Tauno Brännäs, myöh. Palo) rakkaustarina ja renkipojan (Kaarlo Kytö) myötä kolmiodraama 1800-luvun lopulla. Kiinnostavin henkilö on yllättäen Kuisman pohjalle vajonnut kasakkatoveri Micha (koskettava Hannes Närhi), jolta hän on aiemmin vienyt naisen. Takaumassa Micha saapuu yllätyksekseen näiden häihin, yrittää teeskennellä iloa, mutta vetäytyy kuitenkin yksin arolle suremaan. Kuisma on hurmuri, joka jatkaa kulkuaan. Kakkoseksi jääneet miehet tarttuvat pulloon ja tuupertuvat tantereelle kanojen tasolle, naiset tulevat hulluiksi ja heittäytyvät koskeen. Luonnon kuvaajana Kaarna edustaa puukuoren päheintä pihkaa. Rakkaudeton ratsumies laajalla tasangolla, näköpiirissään ei mitään. 1930-luvun parhaita, realistisimpia kotimaisia. Sylva Rossin tanssia olisi voinut katsoa luuppina läpi joulun.

Kuismaa ja Helinää ei ole esitetty koskaan televisiossa - siksi erityisen kummallista, että väki ei tunnu löytävän Orionin kotimaisia harvinaisuuksia. Kansallisfilmografian mukaan elokuvaa mainostettiin aikanaan kaduilla ratsastavalla kasakalla - olisikohan vanha konsti auttanut Eerikinkadulla nyt, kun monia Orionin esityksiäkin on alettu brändätä toden teolla?

[Kirjoitettu 7.1.2016 klo 16.15.]

Gli uomini, che mascalzoni...

Kyllä miehet ovat roistoja. 1932, Italia. O: Mario Camerini. * * * . Ti 8.10.2013 klo 17.00, Orion (Vittorio De Sica). 35-mm. Kopio: +++. Elektroninen tekstitys suomeksi: en huomannut suomentajaa, mutta epäilemättä Elina Suolahti. Paikka: permannon rivi 7, istuin 14. Näytösolosuhteet: 3/5.

De Sica -sarja käynnistyi Mario Camerinin pienimuotoisen viehkolla romanttisella komedialla Milanon työläiskortteleista. Elokuva alkaa valkoisten puhelinten kaudelle epätavallisen runollisesti ja maanläheisesti arkeen heräävästä kaupungin aamusta, ikään kuin vielä 1920-luvun monien kaupunkisinfonioiden tyyliin. Taksia öisin ajava isä saapuu kotiin, kun tytär lähtee töihin. Kuvauksellisesti elokuva ennen kaikkea erottuukin - liikkuva kamera kuvaa nuoren miehen (De Sica) yrityksiä valloittaa tuo kioskin tyttö (Lia Franca) kaupungin infrastruktuurisessa humussa. Erityisesti kohtaus, jossa tämä Bruno seuraa pyörällä raitiovaunua vain päästäkseen lähelle tuota siellä istuvaa Mariucciaa, on vastustamattoman romanttinen osoitus siitä, että tosi on kysymyksessä. Romanssi ja sen kehitys on sinänsä aika tavanomaista käänteiltään, mutta yhtä kaikki nautittavan kytköksissä Milanon teolliseen elämänrytmiin, jossa eri kulkuvälineillä, erityisesti autoilla, on merkittävä osansa irtautumisen tunteessa. Mukana on myös sangen humoristisia kohtauksia huvielämän nöyryyttävyydestä, jos sosiaalinen tilanne onkin ei-toivottu. Perheen hallitseva merkitys italialaisessa kulttuurissa korostuu etenkin lopussa, jossa tytön isän tyytyväisyys on melkein tytön omaa onnea suurempi tämän pariutumisessa. De Sican laulama Parlami d'amore Mariù on mukava iskelmä. Lähelläni joku vilkuili kännykkää, mistä loisti valoa - pyysin sammuttamaan sen.

Ennen näytöstä huomasin Orionin kassan läheiseen lasikaappiin tulleen ilmoituksen siitä, että Orionissa pääosassa on elokuva. Mahtava juttu. Ja hienosti muotoiltu!