Naqoyqatsi

2002, Yhdysvallat. O: Godfrey Reggio.          * * * ½. Su 1.9.2013 klo 20.00, Orion (Helsingin Juhlaviikot / Philip Glass). 35-mm. Kopio: 4/5. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 3/5.

Qatsi-trilogian huipennus on kolmikosta ajallisesti erillisin ja esteettisesti surumielisin. 2000-luvun alussa valmistunut Naqoyqatsi ei etsi kauneutta enää luonnollisesta tai teollisesta maailmasta vaan vetäytyy virtuaalitodellisuuteen, merkkikielen, numeroiden ja tietokonegrafiikan loputtomiin sokkeloihin ja pyörteisiin. Se, mitä tilkkeeksi mahtuu "vanhasta", on lähinnä ihmiskokemus, jossa yksityinen hukkuu spektaakkeliin.

Vuosituhannentaitteessa puhuttiin paljon paikallisuuden katoamisesta - Naqoyqatsi on ajassaan kiinni: heti alussa nähdään mahtavassa ilmakuvassa temppeli, joka näyttää aluksi ihmisen, mutta tarkemmalla syynillä vain ihmismielen luomukselta.

Kuvasinfonian kiinnostavimmassa "kohtauksessa" ikonisten merkkihenkilöiden kasvot kulkieat kankaalla vasemmalta oikealla kuin liukuhihnalla. Kesti hetken ennen kuin havahduin, etteivät ne olleet "todellisia" kasvokuvia vaan hiukan jälkikäsiteltyjä, lähempänä vahanukkeja tai täytettyjä eläimiä kuin eläviä ihmisiä. Audiovisuaalisessa nykymaailmassa maailmaa eivät hallitse epätäydelliset ihmiset vaan heidän retusoidut kuvakkeensa. Jasser Arafatin tai Ronald Reaganin pää edustaa turruttavaa merkkikieltä siinä missä numerot ja kooditkin, jotka eivät itsessään ilmaise mitään.

Philip Glassin musiikkia on edellisten osien mahtipontista minimalismia perinteisempää, mutta ennen kaikkea se on synkeämpää ja melankolisempaa kuin Powaqqatsissa, omaan makuuni ehkä enemmän istuvaa.

Naqoyqatsi on visio nykymaailman kaaoksesta, jossa ei ole enää mitään konkreettista, mihin tarttua. Omaan suohonsa on toki vaarassa upota elokuvakin. Reggio pystyy menemään syvälle merkityksettömyyden illuusioon ja kiinnittymättömyyden kokemukseen, keikuttamaan yritteliäästi digitalisoimaamme Nooan arkkiamme ylevästi sekä vasemmalta että oikealta, mutta viime kädessä on vaikea päästä perille hänen näkemyksestään. Oikeastaan, tarkemmin ajateltuna, Naqoyqatsissa paljastuu koko qatsi-trilogiaa vaivaava diegeettinen ongelma; nopean ja taitavan sinfonisen kuvavirran perimmäinen, ontologinen tyhjyys, joka menettää pinnallisen kutkuttavuutensakin heti, kun kuvasto ei olekaan eksoottista tai systemaattista vaan harmaata tai sekavaa.

Oli joka tapauksessa hienoa nähdä digitaalisena kuvattu elokuva filmiltä (oli pitkään hiukan epävarmaa, missä formaatissa elokuva esitetään). Kopio oli miltei tuliterä.

Parvella oli melkoinen tunnelma. Vasemmalla puolellani istui mies mukanaan kaksi pientä lasta, jotka katselivat elokuvan yllättävän intensiivisesti supinoistaan ja purkanjauhamisistaan huolimatta. Oikealla puolellani istunut pariskunta taas alkoi kuvavirtaan kenties turtuneena lääpiskellä kohtalaisen äänekkäästi, ja heidän edessään istunut pari innostui jäljentämään käytöksen.

Hollywood Ending

2002, Yhdysvallat. O: Woody Allen. **½. La 1.6.2013 klo 19.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (5/5): KAVA. Istumapaikka: 5. rivillä, miltei keskellä. Näytösolosuhteet: 4/5.

Toiseksi merkkipäivän (kävin Orionin kulmalla ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten) elokuvakseni valikoitui Woody Allenin elokuva 11 vuoden takaa.

Odotukseni Hollywood Endingia kohtaan olivat aikanaan suuret. Viehätyin heti alkuunsa sen nimestä ja vakuuttelin itselleni, että nyt on Allen on tehnyt vaihteeksi jotain suurta ja painokasta. Yllätyksekseni Hollywood Ending ei koskaan saanut Suomen ensi-iltaansa. Se oli itse asiassa ensimmäinen Allenin kokonaan ohjaama elokuva, joka koki tämän kohtalon (tosin jotkin Allenin alkupään elokuvat saivat Suomessa ensi-iltansa vasta hänen maineensa vakiinnuttua 1970- ja 1980-lukujen taitteessa). Hollywood Endingista alkoikin kolmen elokuvan putki Suomen ensi-iltaohjelmistossa esittämättömiä Allen-tuotoksia, ja tämä pimeä kausihan sitten päättyi tunnetusti Match Pointiin (2005). Monessa yhteydessä 2000-luvun alkuvuosia on pidetty Allenin väsyneimpänä kautena, myös joku viime vuonna ensi-iltansa saaneen Allen-dokkarin haastateltavista totesi tämän (niin, kymmenisen vuotta sitten Allen oli Suomessa miltei täydellisessä pimennossa, mutta nyt hänestä tuodaan jopa dokumentti teatterilevitykseen).

Nyt vihdoin Hollywood Endingin nähtyäni ymmärrän tästä jotain. Jadeskorpionin kirous (2001) on mielestäni yksi Allenin pahimpia epäonnistumisia, eikä tämä seuraavan vuoden filmi pane paljon paremmaksi. Alku on epätavallisen kiinnostava, kun Hollywoodin tuotantoportaiden kuvaus tuntuu pikemminkin altmanilaiselta satiirilta kuin allenilaiselta hupailulta. Mutta Allen ei ole Altman. Siltä totuudelta hänet meinaa pelastaa suuri käänne, sinänsä huikea vitsi, joka sitten ottaakin haltuunsa koko elokuvan. Ohjaaja (Allen itse) saa psykosomaattisen aivokasvaimen, joka vie häneltä näkökyvyn. Siitä huolimatta hänen annetaan ohjata elokuva. Tilanne on herkullinen, mutta sen asettamat lupaukset kuvausten takkuilusta ovat oikeastaan mehevämmät kuin mitä ne lopulta silmätysten ovatkaan. Allen tuntuu ohjaavan elokuvaa toisella kädellään, itsekin puolisokeana. Tällä kertaa se ei tuota mitään erityisempää. Elokuvasta jää käteen lähinnä sen kullankeltainen värisävy, joka saattaa olla aikalaisviite Hollywoodin kadotettuun loistoon ja kulta-aikaan. Tekijyyden aseman ja viihdemaailman kuvauksena Hollywood Ending on kiinnostavalla tavalla kuin synteesi Stardust Memoriesista (1980) ja Celebritysta (1998), mutta siitä puuttuu henkilökohtainen lataus lähes totaalisesti. Elokuva pitää silti oudosti koko ajan otteessaan, vaikka huippuhetket ovat harvassa. Haley Joel Osment -vitsille nauroin eniten. Mukana on myös Allenille epätavallisia onnahteluja komedian ja draaman välillä etenkin loppupuolella. Lopun Pariisi-kytkös vaikuttaa nykysilmin selvältä etiäiseltä Allenin tulevasta Euroopan-retkeilystä.

*

Näytöksessä oli alussa jonkin verran karkkipussin rapinaa (joku riviltäni taisi käydä huomauttamassa), ja kerran jossain äänekkäämmässä kohtauksessa taisi kännykkä piristä hetken, mutta ei tätä suurempia häiriöitä. Mikki vilahti kankaalla jossain alkupään kohtauksessa.