Je rentre à la maison

Menen kotiin. O: Manoel de Oliveira, 2001. Portugali/Ranska. Ti 15.12.2015 klo 17.00, Orion (Manoel de Oliveira in memoriam / Catherine Deneuve). 35-mm. Suomenkieliset tekstit: Hannele Vahtera. Kopion lähde: ?Senso Films?. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 4/5. Istumapaikka: permanto, rivi 9, penkki 8. Katsojia silmämääräisesti: 25 (yksi myöhästynyt). * * * * ½. Aiemmat katselut: ?la 1.3.2003 Niagaran iltapäivänäytös, 35-mm, tod.näk. sama kopio.?

Menen kotiin oli yksi elokuvista, jotka valitsin vuoden viiden parhaan ensi-illan joukkoon Aamulehden Allakan kyselyssä loppuvuonna 2003. Sen tyyneys iski kuin moukari kevättalvella, jolloin sen näin.

Gilbert Valence (Michel Piccoli), arvonsa tunteva iäkäs teatterinäyttelijä, saa kuulla esiintymisensä jälkeen vaimonsa, tyttärensä ja vävynsä kuolleen auto-onnettomuudessa. Hän jatkaa elämäänsä kuin ennenkin. Eletään vuosituhannenvaihteen huumaa ja se näkyy Pariisin katukuvassa. Jonkinlainen sumuverkko ja korvatulppa ovat kuitenkin kaiken nähtävän ja kuultavan edessä, Valence on jäänyt niiden taakse, vaikkei sitä tajuakaan. Sieltä hän tulee entistä tietoisemmaksi työssään tapahtuneesta muutoksesta. Näytelmätaiteen ja draamatuotantojen uudet tuulet resonoivat entistä syvemmin roolitarjouksissa. Neuvottelut kevyestä tv-roolista tyssäävät lyhyeen. Amerikkalainen elokuvantekijä (John Malkovich) tarjoaa Valencelle huonosti istuvaa pikkuroolia Joycen Odysseuksessa. 9-vuotias lapsenlapsi pitää Valencen elossa.

de Oliveiran rauhallinen, kiireetön, pelkistetty tyyli tuo sangen lähelle yllättävän järkytyksen ja menetyksen aiheuttaman torjuntareaktion, jossa ihminen jatkaa elämänsä rutiineja kuin mikään ei olisi muuttunut, kunnes romahdus tulee. Teatterin ja elämän suhde valottuu tarkasti. Teatteri- ja filmauskohtaukset tuovat mieleen Fannyn ja Alexanderin harjoitukset. Valence on kenties potenut ammattitautia, näytellyt elämäänsä ja elänyt rooleissaan, mutta äkkiä asetelma on muuttunut absurdiksi.

Elokuvasta aistii vuosituhannenvaihteen tilintekoa, johon yli 90-vuotias de Oliveira kytkee Joycen ja Ionescon tekstejä. Elämän ja kuoleman kysymyksiin suhtaudutaan taiteen kentälläkin kenties entistä keveämmin, ihmisen kuuluisi toipua nopeasti ja palata ruotuun. Suru on kulttuurin eristetyintä ainesta. Vanha työympäristö ja -identiteetti tilaisuuksineen ei enää herätä Valencessa intohimoja ja kutsumusta. Hänen on mentävä kotiin.

Jännää, että Altmanin Täyskädessä, joka esitettiin Orionissa viime viikolla, toinen uhkapelureista (George Segal) sanoo romahdettuaan saman repliikin: "I'm going home." Hänellä ei ole edes konkreettista kotia, Valencella se vielä on. Siellä odottaa leikkivä tyttärenpoika, joka on menettänyt vanhempansa, mutta kenties isoisänsä antaman mallin mukaisesti ei ole pystynyt vielä pysähtymään surunsa äärelle.

Menen kotiin on elokuva, joka antaa muodon shokille. Käsittelykykyä ja -aikaa vaativa isku etsii pitkällisen kätköpaikkansa tavallisista arjen askareista ja tottumuksista, joista muutoksen peruuttamattomuus kumuloituu tajuntaan.

Tämä on edelleen ainoa huhtikuussa 106-vuotiaana kuolleen de Oliveiran elokuva, jonka olen nähnyt.

Elokuvasta on vielä toinen näytös Orionissa perjantaina 18.12. klo 19.00.

Swing

Kuvalähde: fiche-film.com

Ranska / Japani, 2001 (ensi-ilta 2002). O: Tony Gatlif. * * * ½. Pe 3.1.2014 klo 17.00, Orion (Tony Gatlif). 35-mm. English subtitles. Kopio: hyvä. Paikka: permannon rivi 9, suurin piirtein keskellä. Näytösolosuhteet: 3/5.

1990-luvun kestävimpiin ja silminnähden kauaskantoisimpiin elokuva-aarteisiin kuuluva Latcho Drom (1993), jonka vasta joulukuussa näin, taitaa olla yhä Tony Gatlifin taipaleen timantti, vaikka hän on tehnyt järjestäen kiinnostavia elokuvia romanikulttuureista senkin jälkeen kulttuurinantropologiaan verrattavalla otteella. Swingissä Gatlif kuvaa tutunomaista maailmaansa valkoisen keskiluokkaisen pojanviikarin silmin. Max (Oscar Copp) pääsee viettämään kesää isoäidilleen (varsin sivuun jäävä Fabienne Mai) Pohjois-Ranskaan, Saksan ja Sveitsin rajamaille sijoittuvaan Alscaseen. Hän ystävystyy kahviloissa soittelevan lempeän kitaravirtuoosin Miraldon (Tchavolo Schmitt) ja poikamaisen ikätoverinsa Swing-tytön (Lou Rech, jota luulin koko ajan pojaksi) kanssa. Miraldo opettaa Maxia soittamaan kitaraa Django Reinhardtin tyyliin ja Swing taas liikkumaan villilapsen tavoin ympäristössä, joka tarjoaa kätköisten purojen ja niittyjen täyttämine metsämaineen kiehtovaa löytöretkeilyä ja vapautumista välittömälle mielelle. Aikuiskatsojana näkee, kuinka Max on asettunut tietämättään keskelle kulttuurien väkevää ristiriitaa, joka näyttäytyy hänelle vielä viattomana seikkailuna. Manouche-kulttuurin tausta kuitenkin valottuu Maxille myös holokaustin synkentämine käänteineen, ketjupolttavan Muri Daïn (Hélène Mershtein) karuista muisteloista.

Swing ei kovin tasapainoisesti yhdistä impressionistista lapsuuskuvausta (jonka riehassa on ripaus osoittelevaa ja ikään kuin jotain olennaista puuttuvaa teemaa pakenevaa yliviritystä) ja jälleen aivan uskomattoman anteliaita ja yhteisöllisiä musisointikohtauksia, jotka vain huipentuvat kohti loppua. Kuin ihmeen kautta Gatlif saa silti elokuvansa henkilökuvauksenkin syvenemään aivan viime hetkillä, kun lapsuuden ehkä viimeinen kesä loppuu ja kulttuurinen eron hetki koittaa yllättävän kuoleman, aikuistumisen paineen ja kipeästi kasvavan kaipuun sävyttämissä tunnelmissa, jotka Maxille ja Swingille välittyvät varsin erilaisin näkymin. Viimeinen kuva naarmuisesta sinisestä ovenrähjästä, jonka taakse lukutaidoton Swing katoaa jätettyään Maxilta saaman muistolahjan asfaltille, on yksinkertaisuudessaan pysäyttävä, vieden miltei kenen tahansa katsojan ajatukset helposti omiin lapsuuden kesäkavereihin, jotka katosivat elämästä, mutteivät muistoista. Gatlifin näkemys on kuitenkin perustellusti lohduttomassa tasapainossa: on selvää, että Max pystyy hyödyntämään nuoren maailmansa avartumista tulevaisuudessaan, mutta Swingin tulevaisuus on jo lähtökohtaisesti epävarmempi.

Osuva käynnistys uudelle elokuvavuodelle.

*

Lähimpänä samalla rivillä istuneen katsojan kännykän valosta joutui huomauttamaan. Panavisionin projisointi jätti ylös ja alas valkoista viivaa.

Kuvalähde: memoiredulvent.canalblog.com