Heureux Anniversaire

Happy Anniversary. 1962, Ranska. O: Pierre Étaix. * * ½. La 12.10.2013 klo 18.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 3/5.

Pariisin humussa mies tekee kaikkensa ehtiäkseen vaimonsa luo hääpäivänä - kotona odottaa jo juhla-ateria. Klassinen tapahtumakulku voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin, mutta kuuluu valitettavasti jo Étaixin ikääntyneempiin elokuviin. Ehkä monet television sketsiohjelmat ovat vääntäneet kuviosta jo liian monia niin ikään jo vanhentuneita versiota. Kiinnostavaa ja vivahteikasta esi-Liikennettä kyllä kuten kuva osoittaa.

Le Soupirant

Naista metsästämässä. 1962, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * . La 5.10.2013 n. klo 17.15, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. English subtitles. Kopio: +++. Paikka: permannon rivi 7, istuin 10. Näytösolosuhteet: 4/5.

Astrologiaan syventynyt ujo aikamiespoika Pierre (Étaix) asuu yhä lapsuudenkodissaan seuranaan vanhempansa, jotka patistavat häntä etsimään itselleen naisen.

Pierre lähtee ulos suorittamaan tehtäväänsä ja alkaa ottaa siinä muilta miehiltä mallia, mutta ei pysty kuin mekaanisesti toistamaan perinteisen herrasmiesmäisen käytöksen koodistoa. Se tietenkin johtaa huvittavan epäkäytännöllisiin "romanttisiin" tilanteisiin. Lopulta television laululintu Stella (France Arnel) saa Pierren menemään tolaltaan ja uskomaan, että Stella kaipaa juuri häntä luokseen.

Naista etsimässä sisältää muutamia paikoin hyvinkin hupaisia tuokioita kaduilla, kujilla ja terasseilla, joissa Pierre etsii itselleen sopivaa naista, mutta Étaix ei ole ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan ihan parhaassa vireessään. Etenkin lopun Stella-kuvio hallitsee ja pitkittyy vähän liikaa, melko ennalta-arvattaviin käänteisiin saakka. Kieltämättä osa huumorista on myös jo vähän liiankin ajan patinoimaa.

Perinteisiä romanttisen komedian vakiohahmoja edustaa naapurintyttö Laurence (Laurence Lignères), joka vaikuttaisi olevan koko ajan Pierren saatavilla, jos tämä vain älyäisi. Ruotsalaisen (!) Laurencen hahmo ja tausta jäävät hieman ohuiksi. Lopun liikuttavan koominen hetki rautatieasemalla nostaa taas elokuvan tasoa, siinä lepää Buster Keatonin ja Kenraalin (1926) perintö romanttisimmillaan. Yleisesti ottaen tällä kertaa Étaix liikkuu kuitenkin enemmänkin Harold Lloydille kuin Keatonille ominaisessa kaupunkielämän henkisessä maastossa.

Mahtaisiko elokuva olla vaikuttanut Erkko Kivikoskeen hänen tehdessään elokuvaa Käyntikorttini... (1964). Jotain samaa elokuvien introvertissä unelmoinnissa on.

Me, bebia, Iliko da Ilarioni

Minä ja hassu sukuni. 1962 (tai 1963), Neuvostoliitto (Georgia). O: Tengiz Abuladze. * * * ½. Ti 11.6.2013 klo 17.00, Orion (50 vuotta sitten). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 3/5.

Abuladze oli yksi ensimmäisiä neuvosto-ohjaajia, jotka lapsena tiesin nimeltä.

Minä ja hassu sukuni on 1950-luvulla ensimmäiset elokuvansa ohjanneen Abuladzen siirtyminen 1960-luvulle, tulkinta Nodar Dumbadzen romaanista (1960), jota ei ole suomennettu.

Kaukaiseen vuoristokylään keskittyvä tarina kertoo nuoren pojan kasvusta tietoisuuteen omasta taustastaan. Kyläyhteisössä on vallalla letkeä meininki eri-ikäisten asukkaiden kesken, mutta nuoruuteen kuuluville elämänodotuksille yksinkertainen elämä asettaa myös rajoituksia. Sen huomaa poika, joka haluaa runoilijaksi. Vanhempien kylänmiesten näsäviisastelu runouden hinnasta vain ajaa Zurikoa (Zurab Orzhonikidze) eteenpäin, kaupunkiin, "onnelliseen ylioppilaselämään". Taakse jää rakas isoäiti (Sessilija Takaishvili) ja ihastuttava tyttö Zira (Kira Andronikashvili), jonka kanssa on kuljettu varovasti vuorenrinteillä.
 
Lopulta Zurikon täytyy päättää, mihin hän kuuluu. Päätös tapahtuu rautatieasemalla, kahden junan välisellä kapealla laiturialueella, jossa hän lähestyy kuvan etualaa kaupungissa tapaamansa tytön kanssa, tytön, joka selvästi odottaa häneltä paljon. Zuriko päättää jättää tytön ja palata kotikyläänsä. Hän ei enää hymyile ja odota elämältä niin kuin silloin kun sieltä lähti. Hän löysi sisimpänsä kaupungista, mikä tarkoitti, ettei hän kuulunut sinne. Hän tietää enemmän ja samalla vähemmän kuin nyt kuolinvuoteelleen päätynyt isoäitinsä. Hän päättää jäädä, sillä hän ei kuulu kaupunkiin, vaan juurilleen, jossa sukupolvi on vaihtumassa.

Elokuvassa on vilpitön tunnelataus ja hieno kaari, mutta jotain havahtumisen kehityskulkua pojan tarinasta jää vähän kuin kaipaamaan, vahvan tragikoomisen pinnan alta. Sukurakkauden paino kaipaisi tiettyä syvyyttä ja monitasoisuutta, hiljaisempia ja avoimesti epäilevämpiä jaksoja. Silti loppukuva, jossa vakavoitunut poika kävelee kylän ja sukunsa selvänä tulevaisuutena, on säväyttävä. Mitä hän on haudannut itsestään?

Kopio OK, pientä naarmuisuutta. Näytöksessä oli ajoittaista pientää pulinaa ja joku taisi kuorsata hetken.

IMDb:n mukaan elokuvan ensi-ilta olisi ollut jo 1962 Tbilisissä, mutta KAVA:n tiedoissa elokuvan valmistumisvuodeksi on merkitty 1963 (siksi elokuva esitettiin 50 vuotta sitten -sarjassa).

Cléo de 5 à 7

Cléo viidestä seitsemään. 1962, Agnès Varda. Ma 30.1.2012 klo 19.00, Orion (Elokuvan historia). 35-mm. Suom. tekst. ***

Puolen vuosisadan takainen ranskalaisen uuden aallon perusteos. Vardan tykästyttävä läpilyönti tapahtui seitsemän vuotta esikoisensa jälkeen La pointe courten (1955) jälkeen, osuen ajan esteettisen ilmapiirin kannalta otolliseen ajankohtaan. Varda toi maansa nuorekkaaseen, mutta Julesin ja Jiminkin vuonna yhä miesvaltaisesti ohjattuun elokuvaan tuulahduksen naisnäkökulmaa. Puolitoistatuntinen, värillisellä tarot-korttijaksolla alkava mustavalkoelokuva tapahtuu reaaliajassa (klo 17 - 18.30), jonka kuluessa laulajatar Cléo (Corinne Marchand) odottaa testituloksia lääkäriltä. Hän kävelee kaupungilla ja tapaa usein kulturelleja, mutta pinnallisia tuttaviaan, jotka tulevat vastaan lähinnä sattumalta. Cléo tuntee epävarmuutta entisessä sosiaalisessa roolissaan (kissa tuntuu salaa ihmisiä helpommin lähestyttävältä) ja jää haurain katsein etsimään jotain muuta. Hän tapaa Algerian sodasta lomalla olevan seurallisen sotilaan, joka lopulta saattaa hänet lääkärille. Cléo viidestä seitsemään on leimallista nouvelle vagueta sekä hyvässä että pahassa: iltapäivän vaihtumista iltaan ja kahden tunnin luppoajan absurdia kulumista Varda kuvaa ilmavasti ja virikkeellisesti, kaupungin tunkeilevan humun tavoittamattomuuden charmantisti tavoittaen, mutta Cléon vieraantuneisuuden ja kuolevaisuuden haparoivien tunteiden käsittely jää samalla kumman kepeäksi ja eksistentiaaliselta tulkinnaltaan jopa ylikorostetun harmittomaksi - miltei kuin joku päähenkilön puolitutuista tekisi hänestä elokuvaa. Yksilöllisen kipeästä aiheestaan huolimatta elokuva onkin korkeintaan pikkukiva. En pitäisi ihmeenä, jos Sofia Coppola olisi pitänyt sitä inspiroivana.

Merrill's Marauders

Samuel Fuller, 1962. 35-mm. Ei suom. tekst. La 4.12.2010 klo 19.00, Orion (Samuel Fuller). ***

Hyökkäys Burmassa aloitti Maikkarin Fuller-sarjan keskiviikkona 1.6.1988. Se oli koulujen kesäloman ensimmäinen päivä. Odotin innolla tv:n elokuvakesän avausta, etenkin, kun tässä ikävaiheessa oli tapana käydä vielä innokkaasti sotaa joko tummanvihreillä muovisilla sotaukoilla tai sitten itse mitä erilaisimmilla valeaseilla. Mutta pettymys koitti lopulta: en saanut katsoa elokuvaa. Asiasta kyllä keskusteltiin keittiössä vanhempienikin välillä, mutta lopputulos oli tämä.

Niinpä odotukset olivat kasvaneet 22 vuodessa huikeiksi tämänkin elokuvan kohdalla. Nyt jouduin hiukan pettymään. Fullerin ohjaukseksi Hyökkäys Burmassa on toki visuaalisesti poikkeuksellisen häikäisevä ja  myös aikansa sotaelokuvaksi kiinnostavan konstailematon ja mahtailematon tapaus. Vuoden 1942 Burmaan sijoittuva tarina kuvaa prikaatinkenraali Frank Merrilliä ja hänen 5307. jalkaväkiyksikköään, jotka yrittävät tunkeutua vihollisen linjojen taakse. Näin estettäisiin Saksan ja Japanin joukkojen kohtaaminen Intiassa.

Yllättäen hienointa Fullerin ohjauksessa on sodankäynnin maisemallinen ulottuvuus - jalkaväen hidasta marssimista läpi soiden ja jokien kuvataan laaja-alaisena kokonaishahmotuksena, ikään kuin luonnon orgaanisena, inhimillisyytensä salaavana biomassana, jolle viidakko välillä repeää tulenherkäksi tantereeksi ja vuorenhuiput siintävät edessä suunnattoman tuskan ja työn takaisina välietappeina. Erikoista onkin, että yksilön kokemus jää lähes täysin ryhmän yhteisen toiminnan ja päämäärätietoisuuden jalkoihin. Yleensähän Fullerin sotaelokuvissa inhimillinen rasituskenttä on varsin rajattu, joskus täysin motitettu klaustrofobinen tila (Fixed Bayonets!). Vaikka nyt sotilaiden tehtävä on erityisen ylivoimainen, Fuller ei saa sitä täysin tuntumaan siltä - sinänsä suoraviivaisesta kerronnasta puuttuu tarvittavaa jämeryyttä ja ärjyä tilanneherkkyyttä, jotka nostaisivat kuolemaan syöksyvän kollektiivisen uupumuksen pintaan.

Yhdysvaltain puolustusministeriö oli yhteistyökumppanina tuotannossa, josta vastasi alansa riippumaton tekijä Milton Sperling. Valtiollisen patrioottisen tahon osuus on ilmeinen etenkin lopussa, jossa Merrillin jalkaväkiyksikön palvelus siirretään viidakosta osaksi myöhempiä sotaparaateja. Lopputulos ikään kuin todistaa oikeiksi Fullerin omat epäilykset koko elokuvan suhteen. Hyökkäyksen Burmassa voikin ennen kaikkea nähdä Fullerin ikuisuusprojektin Voittamattoman ykkösen (1980) tuiki tarpeellisena alkuverryttelynä.