Cléo viidestä seitsemään. 1962, Agnès Varda. Ma 30.1.2012 klo 19.00, Orion (Elokuvan historia). 35-mm. Suom. tekst. ***
Puolen vuosisadan takainen ranskalaisen uuden aallon perusteos. Vardan tykästyttävä läpilyönti tapahtui seitsemän vuotta esikoisensa jälkeen La pointe courten (1955) jälkeen, osuen ajan esteettisen ilmapiirin kannalta otolliseen ajankohtaan. Varda toi maansa nuorekkaaseen, mutta Julesin ja Jiminkin vuonna yhä miesvaltaisesti ohjattuun elokuvaan tuulahduksen naisnäkökulmaa. Puolitoistatuntinen, värillisellä tarot-korttijaksolla alkava mustavalkoelokuva tapahtuu reaaliajassa (klo 17 - 18.30), jonka kuluessa laulajatar Cléo (Corinne Marchand) odottaa testituloksia lääkäriltä. Hän kävelee kaupungilla ja tapaa usein kulturelleja, mutta pinnallisia tuttaviaan, jotka tulevat vastaan lähinnä sattumalta. Cléo tuntee epävarmuutta entisessä sosiaalisessa roolissaan (kissa tuntuu salaa ihmisiä helpommin lähestyttävältä) ja jää haurain katsein etsimään jotain muuta. Hän tapaa Algerian sodasta lomalla olevan seurallisen sotilaan, joka lopulta saattaa hänet lääkärille. Cléo viidestä seitsemään on leimallista nouvelle vagueta sekä hyvässä että pahassa: iltapäivän vaihtumista iltaan ja kahden tunnin luppoajan absurdia kulumista Varda kuvaa ilmavasti ja virikkeellisesti, kaupungin tunkeilevan humun tavoittamattomuuden charmantisti tavoittaen, mutta Cléon vieraantuneisuuden ja kuolevaisuuden haparoivien tunteiden käsittely jää samalla kumman kepeäksi ja eksistentiaaliselta tulkinnaltaan jopa ylikorostetun harmittomaksi - miltei kuin joku päähenkilön puolitutuista tekisi hänestä elokuvaa. Yksilöllisen kipeästä aiheestaan huolimatta elokuva onkin korkeintaan pikkukiva. En pitäisi ihmeenä, jos Sofia Coppola olisi pitänyt sitä inspiroivana.
Elokuva on paljon parempi kuin tässä annetaan ymmärtää. Sen "kepeys" ja "harmittomuus" eivät ole negatiivisia attribuutteja, vaan kertovat orgaanisesta elokuvasta, joka ei yritä teennäisesti etäännyttää katsojaa pohtimaan ryppyotsaisesti elämisen vaikeasti siedettävää turhanpäiväisyyttä. Erinomaisesti kuvatusta Cleosta aistii myös vaikuttavasti ajan hengen, minkä lisäksi siinä saa nauttiakseen upeasta musiikista.
VastaaPoista