Police

1985, Ranska. O: Maurice Pialat. * * * ½.  To 20.6.2013 klo 18.45, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Satu Laaksonen, ruotsinnos Maya Vanni. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 3/5.

Taidan potea lievää karsastusta Maurice Pialat'n ja ranskalaisen riisutun realismin kanssa ylipäätään. van Gogh (1991) on jäänyt mieleeni mestariteoksena, mutta Loulousta (1980) ja Policesta (1985) en osaa täysillä innostua, vaikkeivät huonoja elokuvia olekaan. 1960-luvun lopulla aloittanut Pialat on selvästi ollut edellä aikaansa, hyvässä ja pahassa - toisin sanoen luomassa pohjaa sille vähän yksivireiselle ranskalaiselle realismille, joka on hallinnut maan elokuvatuotantoa 1980-luvulta alkaen.

Policen maailma on alusta asti ilmiselvä: virkavallan ja rikollisuuden välinen raja on häilyvä, poliisit ja kriminaalit ovat periaatteessa yhtä perhettä samoine käytös- ja toimintakoodeineen. Melvillen perintö ön ilmeinen, mutta Pialat ei ole sen paremmin tunnontarkka pelkistäjä kuin voimakas tyylittelijäkään. Mikä sitten on hänen valttikorttinsa?

Ehkä juuri rosoinen realismi, jossa 1980-luvulla olikin tuoreutta. Alun kovaotteiset kuulustelukohtaukset tuovat vahvasti mieleen parin vuoden takaisen Maïwennin elokuvan Polisse (2011), joka näyttäisikin saaneen Pialat'n elokuvasta inspiraatiota.

Gérard Depardieulla on taas kuin suoraan hänelle kirjoitetun oloinen rooli, rempseän naisennälkäinen, vaimonsa menettänyt poliisi Mangin, joka yrittää murtaa huumeketjun Pariisin tunisialaisyhteisössä. Kun hän rakastuu työnsä kautta vastapuolen nuoreen krooniseen valehtelijaan, Noriaan (Sophie Marceau), elokuvan tyyli muuttuu ronskin todellisuuden kuvauksesta herkäksi rakkaustarinaksi jota kova maailma ympäröi. Enpä muista nähneeni koskaan aiemmin yhtä pitkää ja intohimoista, kaunista ja kiireetöntä, fyysiseltä katsojassakin tuntuvaa suutelukohtausta. Yksistään se oikeuttaa Policen olemassaolon.

Police on taidokas elokuva, tunnelmanvaihdokseltaan, joka alkaa viedä kohti Manginin sisintä, mutta viekö se riittävän pitkälle? Käsikirjoittaja Catherine Breillat'lta odottaisi myöhemmän maineensa perusteella ainakin rankempaa tai avaavampaa näkemystä, mutta toisaalta - hän on vain yksi elokuvan neljästä käsikirjoittajasta (joihin kuuluu myös Pialat itse). Lopputuloksesta jää ilmaan jonkinlaista kompromissin makua.

Toismaailmallinen loppumusiikki, Henryk Mikolaj Góreckin Symphonie n°3 (1976), laulajana Stefania Woytowicz, ei yksinäisenä yllättävänä elementtinä riitä kohottamaan elokuvaa Manginin maantasaisesta todellisuudentajusta hänen tutkimattomiin ulottuvuuksiinsa, vaikka imaiseekin omaan kiehtovaan tunnelmaansa. Pialat oli ensimmäinen elokuvaohjaaja, joka hyödynsi Góreckin komeaa sävellystä valkokankaalla.

Ikisuosikillani Sandrine Bonnairella on pieni virkeä rooli prostituoituna. Policen saatua Ranskassa ensi-iltansa 4.9.1985, kaksi päivää myöhemmin Venetsian festivaalin Kultaisen Leijonan voitti Agnès Vardan Kuin taivaan lintu (1985), josta tuli Bonnairen läpimurtoelokuva.

Policea katsoessa aloin miettiä, olinko itse asiassa nähnyt elokuvan aiemmin, siis kesällä 1991, kun TV2 sen esitti. En mene vannomaan, mutta Pialat'n tyyli muistuttaa toki sellaista elokuvaa, joka helposti saattaa unohtua. Esityksen aikaan olen ollut kesämökillä, ja kun ykköseltä on tullut samaan aikaan Schimanski ja kolmoselta ei mitään, niin ei ihan mahdotonta... Edit 30.6.2013 klo 17.11: tulin juuri vakuuttuneeksi, etten ollut nähnyt Policea aiemmin, sillä muistin tuona tv-esitysiltana tapahtuneen jotain aivan muuta.

Kopio OK. Eteeni istuneen henkilön pää pysyi sen verran korkealla, että piti vähän kurkotella, ettei se täyttänyt valkokangasta.