Dead Ringers

Erottamattomat. 1988, Kanada / Yhdysvallat. O: David Cronenberg. * * * * . La 15.6.2013 klo 21.00, Orion (David Cronenberg). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Alussa Finnkinon tunnus. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: joskus yöllä välillä ma 1.9.2003 - ke 3.9.2003, mökki, DVD laptopilta, suom. tekstit.

Oli huojentavaa nähdä vihdoin Dead Ringers kunnollisissa puitteissa, sillä katsoin sen aikanaan niin sanotusti seuran vuoksi kannettavalta tietokoneelta, mikä oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimenen kokeiluni siinä formaatissa (kun ei lasketa joitain myöhempiä työtehtäviä); sen verran vaimea oli visuaalinen puoli erityisesti tummasävyisissä ja hämärissä kohtauksissa, joita elokuvassa on aika paljon.

Muistan, että elokuvasta jäi myös sisällöltään jollain tapaa kipeä tunne ja se tunkeutui jotenkin katsomistilanteen henkilökohtaisesti vaikean monitahoiseen tematiikkaankin, joka, tässä sitä nyt ehkä vielä tarkemmin erittelemättä, jollain hämmentävällä tapaa tuntui antavan tiettyä vastakaikua elokuvalle. Ikään kuin yritin katsoa elokuvaa, etenkin sen loppua, vain toisella silmällä, jotta se vaikuttaisi myöhemmin filmiltä ja valkokankaalta kunnolla.

Cronenbergin näyttelijävetoinen kuvaus Mantlen identtisistä kaksosista (Jeremy Irons), jotka pitävät yhdessä gynekologista klinikkaa, on selvä käännekohta kohti hillitympää ilmaisua hänen urallaan. En kuitenkaan pitäisi sitä ohjaajansa ensimmäisenä täysin kypsänä tai hallittuna elokuvana, sillä siinä on jotain aiheen suomaa irrallisen pikkupoikamaista shokkihuumoria, joka ei täysin saumattomasti istu muuten niin harkittuun ja viileänherkkään, älylliseenkin kokonaisuuteen.

Suhtautumisesta kolmikaulaisen kohdun omaavaan asiakkaaseen, sadomasokismista pitäävään näyttelijä Claire Niveauun (Geneviève Bujold), piirtyy raja, joka näyttäisi erottavan aikuiset kaksoset lopulta henkisesti toisistaan. Itsevarma ja ahne Elliot käyttää häntä ensin - kuten toimivaksi havaittuna tapana on - hyväkseen kuten ketä tahansa muuta, mutta herkkä ja hiljainen Beverly vuorollaan rakastuu tähän ja saa tunteelleen myös vastakaikua. Kun kaksoset alkavat kasvaa heistä kummastakin tietoiseksi tulevan Clairen vaikutuksesta erilleen, he menettävät vuorotellen kumpikin henkisen ja fyysisen toimintakykynsä. Elliot on kyennyt saamaan tyydytyksensä irrallisista naissuhteista, koska ainoa, josta hän lopulta välittää, on Beverly. Beverly, joka taas on kykeneväinen muuallekin suuntautuvaan rakkauteen, ei pysty sellaisen kohdattuaan elämään sitä todeksi, kun samalla näkee toimintansa horjuttavan Elliotin ainoaa tunnesidettä.

Loppu on riipaisevan surullinen. Kun Elliot ja Beverly tajuavat, tai ovat tajuavinaan, että he ovat psykologisesti tuomittuja elämään toistensa kanssa, he yhteisestä, tosin sekavissa aineellisissa mielentiloissa tehdystä päätöksestä päättävät katkaista siteensä toisen rakkauden vuoksi: Beverly tappaa Eliotin. Se ei kuitenkaan vapauta Beverlyä suhteessaan Claireen, pikemminkin se muuttaa hänen todellisen kaipuunsa kohteen Elliotiksi.

Osuvasti aavistamaton geneettinen kohtalokkuus toimii ja satuttaa, koska Beverlyn ja Elliotin vastakkaisia luonteenpiirteitä ei ole kärjistetty. He ovat periaatteessa sama kahtia jakautunut ihminen, kuten eräs rakastuneen Beverlyn painajaisuni tilannetta hyvin elimellisesti kuvastaa.

Oudosti yllättävintä, vuonna 1975 kuolleina löydettyjen identtisten gynekologikaksosten Stewart ja Cyril Markusin tapaukseen väljästi pohjautuvassa Erottamattomissa on, että se on aiheestaan huolimatta seksuaalisesti ja tunteellisestikin melko viileä ja kuivakka pikemminkin kuin cronenbergilaisen kylmä ja kliininen, melkein kuin peribrittiläinen ihmissuhde-elokuva. Jokin kahden miehen ja naisen epämääräisessä asetelmassa ja sen pinnanalaisessa valtataistelussa tuokin kipeydessään mieleen Joseph Loseyn mestarillisen Palvelijan (1963).

Jeremy Ironsin vaativa kaksoisrooli toteutuu äärimmäisen sujuvalla kuvakielellä ja melkeinpä syntymäherkkiin ominaisuuksiin viittaavalla näyttelijäntaidolla. Neljännesvuosisadan ikäinen Erottamattomat muistuttaa nykyisellä valmisratkaisujen digiajalla, että kun sama ihminen on kuvassa kahtena, illuusio tilanteen autenttisuudesta ja konkreettisuudesta on aina tärkeintä sen onnistumisessa. Onko juuri tuntuma tähän menetetty sittemmin?

Mestariteos Erottamattomat ei ole, vaikka se onkin monen Cronenberg-suosikki. Se jättää jollain tapaa epätyydyttävän olon kokonaisuutena. Cronenberg ei hallitse tematiikkaansa ja sen kipeyttä täysin, riittävän syvältä. Kun olin nähnyt Ingmar Bergmanin Hiljaisuuden (1963) ensi kertaa vain runsas pari viikkoa ennen tätä näytöstä, sen kokonaisvaltainen ahdistuneisuus eläväisen ja kuolevaisen sisaruksen toisistaan riippuvista identiteeteistä tarjosi Erottamattomille väistämättömän - tosin muussakin tapauksessa varsin otollisen - vertailukohdan.

Pidän Erottamattomien visuaalisesta ilmeestä (kuvaajana Peter Suschitzky), joka tosin voisi olla vieläkin kokonaisvaltaisempaa. Se edustaa jotenkin hyvin luonteenomaisesti 1980-luvun loppua, loputtomalta kesältä tuntuneen pirteävärisyyden vuosikymmenen vaihtumista tietynlaiseksi elokuuksi; vapauttavaa astumista melankolian todellisiin, sinisen alavireisiin väreihin.

Kopio oli OK, muutama kohta tosin yllättävän naarmuinen. Näytöksessä oli kokonaisuutena hieno kesäillan tunnelma, mutta pieni karkkipussirapina ja kännykkävaloinen kellontarkastelu hiukan häiritsi rivilläni.

*

Loppukevennys: vuonna 1988 valmistui myös toinen elokuva identtisistä kaksosista, Ivan Reitmanin Twins. Yön pimeäksi kuluksi aloin miettiä, millaisia mutaatioita lopputulokset olisivat, jos sen ja Dead Ringersin päänäyttelijät vaihtaisivat paikkojaan..