Cassandra's Dream

2007,  Yhdysvallat  /  Iso-Britannia  /  Ranska. * * * * ½. To 18.7.2013 klo 20.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Jaana Wiik, ruotsinnos Janne Staffans. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2½ / 5.

Cassandra's Dreamissa Woody Allen lunastaa sen uudestisyntymisen lupauksensa, johon hän ei ollut vielä ainaiselta luomisen hopultaan valmis Match Pointissa (2005).

Parin vuoden kuluessa hän on kotiutunut Lontooseen, hengittää uutta ilmaa sitä enää sen paremmin ihmettelemättä tai ihastelematta ja näkee koko kaupungin vain luontevana psykososiaalisena tapahtumapaikkana.

Parin käytetyimmän still-kuvan perusteella odotin visuaalisesti paljon harmaampaa elokuvaa, mutta Cassandra's Dreamissa piileekin esteettisesti yksi Allenin uran hehkuvimpia värimaailmoja.

Cassandra's Dream -nimi tulee vinttikoiralta, jonka kisavoitto takaa kahdelle tupuhupumaiselle aikuiselle veljeskelle rahat haaveilemaansa huviveneeseen. Sen he nimeävät tietysti koiran mukaan, tietämättä että nimi viittaa kreikkalaiseen mytologiaan ja ennustaa tragediaa.

Niin kuin Ian (Ewan McGregor) ja Terry (Colin Farrell) ovat yhä nuorina miehinä kiinni toisissaan ja yhteisissä rentoutumisissaan kuin lapsuuden parhaat kaverit, yhtä lailla he ovat yhä myös kietoutuneita perheeseensä. Isä (John Benfield) pyörittää ravintolaa, jonka toiminnasta veljesten on tarkoitus ottaa hiljalleen ohjat. Vähän pubiruusutaustamaisesti rähjäinen äiti (Clare Higgins) on kuitenkin perheen räytyvä ja ideologisesti sanavalmis voimahahmo. Veljesten lapsuudenkodissa vallitsee peruslontoolaisen mutkaton ja taivaita tavoittelematon pienyrittäjähenki.

Ian rakastuu sattumalta näyttelijä Angelaan (Hayley Atwell) ja näkee hänessä mahdollisuuden irtautua omaan ja selvästi myös omaa taustaansa loistokkaampaan elämään, ehkä vielä Kaliforniassa asti. Jo vakituisen kumppanin Katen (Sally Hawkins) löytänyt Terry taas menettää uhkapelissä pelottavan suuren summan rahaa. Onneksi suvusta löytyy ulkoisesti hyvin asiansa hoitanut bisnesmies Howard (Tom Wilkinson), jolta löytyykin maltillista ymmärrystä ja tukea kummallekin veljekselle - mutta sitä riittää jatkossakin vain, jos Ian ja Terry suostuvat yllättävän suurta sukulojaalisutta vaativaan vastapalvelukseen.

Vilmos Zsigmondin kuvaus on kurssissaan. Visuaalisesti Cassandra's Dream on Allenia nautittavimmillaan. Ianin ja Angelan kohtaaminen idyllisellä maantiellä keskellä kaunista luontoa on kuin jostain 1930-40-lukujen mysteerielokuvasta, ilman pastissin makua. Kävelyt öisen Lontoon hiljaisilla kujilla viittaavat Hitchcockin Mieheen, joka tiesi liikaa (1956), mutteivät liikaa. Mietin, onko elokuvaa kenties kuvattu jossain Knighstbridgen kätköisillä kujilla, mutta IMDb:n tiedot viittaavat mm. sen lähellä olevaan Mayfairiin.

Innostavinta Cassandra's Dreamissa on oikeastaan Philip Glassin täydellinen musiikki, jonka käyttö on Allenilta ehkä kaikkein rohkein ilmaisullinen valinta koko 2000-luvulla, sillä hän ei ollut käyttänyt alkuperäissävellystä sitten vuoden 1972. Glassin vähäeleinen musiikki hengittää täydellisesti elokuvan intensiivisen arvaamatonta tunnelmaa ja on täydellinen vastaveto ooppera-aarioin täyteenahdetulle Match Pointille, joka kärsi ääniraidallaan silkasta ummetuksesta. Allen käyttää musiikkia myös ensi kerran stereona, vaikka elokuvan ääni muuten on mono. Cassandra's Dream olikin nyt oiva alkusoitto Glassin lähestyvälle Orion-vierailulle.

Tämä elokuva on todennäköisesti viimeisin osoitus siitä, mihin Allen pystyy, jos vain näkee maailman parkkiintuneiden silmälasiensa ulkopuolelta. Sellaisena se on Toisen naisen (1988) ohella varmastikin yksinäisin helmi ohjaajan tuotannossa.

Temaattiset yhtymäkohdat samana vuonna valmistuneeseen Sidney Lumetin mestariteokseen Before the Devil Knows You're Deadiin (2007) ovat hämmentävän selvät: perhe on pahin. Allen ei tavoita näkemyksessään yhtä kipeitä ja tuskallisia tuntemuksia kuin vanhempi kotikaupungin kollegansa, mutta sitä hän ei yritäkään: Cassandra's Dreamissa on pinnalta hyvinkin helpottunut tunnelma, sellainen, jossa henkilöt eivät ole edes aavistuksen tasolla tietoisia oman jumiutuneen elämäntilanteensa syistä ja kyseenalaisten tekojensa merkityksistä ja vaikutuksista. Siitä huolimatta Allen ei suhtaudu näihin hinnalla millä hyvänsä itseään tsemppaajiin ylenkatseella, kuten helposti ja vähän selkärangastaankin voisi.

En muista nauttineeni näyttelijäntyöstä koskaan niin paljon Allenin ensemble-elokuvissa kuin Cassandra's Dreamissa. Ewan McGregor, Colin Farrell, Hayley Atwell, Sally Hawkins, Clare Higgins, John Benfield ja Tom Wilkinson luovat kiehtovan inhimillisen ja hienovaraisesti salaperäisen sosiaalisen ympyrän. He tuntuvat kaikki yllättävän tuoreilta kasvoilta tässä (jotkut tietysti olivatkin ensi-illan aikaan). Erityisesti Wilkinsonin aina niin luottamuksellisesta perusolemuksesta paljastuu mehukkaalla tavalla petollisia piirteitä, joita Allen malttaa onneksi viemästä liian mefistomaisiksi.

Monet ovat kritisoineet elokuvan loppuratkaisua, mutta mielestäni se toimii. Vaikka elokuva kulkee väistämättömästi kohti helvetin portteja, kerronassa väreilee koko ajan myös pieni mustan humoristinen, Ealing-komedioista muistuttavasta alavire, joka on pulpahtamaisillaan lopullisesti pintaan vesillä tapahtuvassa antikliimaksissa. Siitä huolimatta elokuvan viimeinen kuva, Cassandra's Dream seisomassa yksinäisenä ja kenellekään enää mitään merkitsemättömänä rannalla, värisee aitoa tragiikkaa, jota ilmanalan uhkaava tummuus oivasti korostaa. Cassandra's Dreamissa on ehkä ennen kaikkea kyse siitä, kuinka järjettömiä uhrauksia ja sosiaalisen hyvinvoinnin riskejä pienten yksityisten ja hölmöjen omistuksellisten haaveiden toteutumiin, joita havaitsemme missä tahansa esineellisessä ympäristössämme, voi kätkeytyä.

Cassandra's Dreamin myötä tulin vihdoin nähneeksi kaikki Woody Allenin itsenäiset teatterielokuvaohjaukset ennen uusinta Blue Jasminea. Kirjoitan lähipäivinä suhteestani Alleniin Kapteeni Ajassa. 

*

Kopio oli rautainen. Näytöksessä toteutui se ihme, jota harvemmin kohtaa: alun pienet rapinat ja supinat lopahtivat täysin elokuvan keskivaiheilla, jolloin sali alkoi keskittyä täysin hievahtamatta valkokankaan tapahtumiin. Se oli juhlaa, jossa tunsi kokevansa jotain yhteistä. Mutta sitten, kun keskeisin dramaturginen jännite oli ohi, mutta elokuva vielä jatkui, oikealla puolellani alkoi taas rapina ja vasemmalla ollut henkilö valaisi silmäkulmaani kännykällään. Silloin ottikin taas päähän oikein viimeisen päälle.

*

Näytöksen jälkeen kävelin Hietalahdenrantaan, jossa oli toista päivää Tall Ships Races -tapahtuma. Vasta siellä tajusin jännän paradoksin suhteessa Cassandra's Dreamin tematiikkaan: kaikki huviveneet oli häädetty pois rannoilta suurten ja mahtavien purjelaivojen tieltä. Nautin Asia 1:n terassilla lasillisen 27-vuotisen Allen-purjehdukseni huipennokseksi ja olin itse asiassa hyvinkin häkeltynyt siitä, miten se päättyi.

Scoop

(Jymyjuttu). Iso-Britannia / Yhdysvallat, 2006. O: Woody Allen. * * ½. Ti 25.6.2013 klo 18.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (4/5): tod.näk. Svensk filminstitutt. Ruotsinkieliset tekstit: Jennifer Werrender. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 4/5. Aiemmat katselut: joskus touko-elokuussa 2007, Helsinki (Kalevankatu), DVD, suom. tekst.

Match Pointin (2005) ja Cassandra's Dreamin (2007) välipala, lontoolaistumisen merkkejä osoittaneen Woody Allenin sarjamurhaajakomedia mahdollisesti Viiltäjä-Jackin inspiroimana.

Rikostoimittaja Strombelin haamu (vanha Lovejoy, Ian McShane) saa kuolleelta naiselta vihiä, että komea aristokraatti Peter Lyman (Hugh Jackman) murhailee maan päällä prostituoituja ja kätkee tarot-kortin jokaiseen ruumiseen.

Toimittajaksi opiskeleva Sondra Pronsky (Scarlett Johansson) saa taikuri The Great Splendinin (Woody Allen) laitteessa yhteyden Strombeliin, joka heittää hänelle juttuaiheen. Yhdessä Sondra ja Splendini alkavat selvittää tapausta romanttisella juonella.

Jep, tämä on kevyemmän pään Allenia. En oikein tiedä, mikä on Scoopin perimmäinen vika. Se on rento ja ajoittain ihan hauskakin farssi, mutta ehkä vain aivan liian itsetietoinen välityö. Manhattanin murhamysteeri (1993) tulee Allenin aiemmasta tuotannosta eniten mieleen, mutta sen rinnalla Scoop on visuaalisesti hailakka ja hahmoton.

 "...you may have to be a Woodyphile to truly enjoy it", toteaa Maltin. Allekirjoitan lauseen, mutta vaihtaisin Woodyphilen tilalle, hmm, Hughphilen.

*

Jos Match Point muistutti kokonaisuutena Amerikkalaista murhenäytelmää, niin Scoopin lopun soutuvenekohtaus on taas itsestäänselvä viite Paikkaan auringossa. Enpä ihmettelisi, jos Allen olisi suunnitellut Match Pointin murhatavaksi juuri jotain tällaista, mutta siirtänyt sen pois liian selvänä viitteenä Stevensin klassikkoon... ja sitten rakentanut pienen farssin käyttämättömästä aineksestaan.

*

Scoop on neljäs ja toistaiseksi viimeisin Allenin ohjaus, joka ei saanut Suomessa teatterilevitystä. Nyt Scoop esitettiin ymmärtääkseni ensi kerran Orionissa. Aloin miettiä jopa, oliko kyseessä Suomen teatteriensi-ilta, mutta todennäköisesti elokuva esitettiin aikanaan Espoon tai Sodankylän festivaalilla. DVD-ensi-ilta oli toukokuussa 2007.

Kopio oli hyvä. Katsomisvireeni ei ollut ihan parhaimmillaan, niin kuin ei ollut silloinkaan, kun katselin Scoopin kiekolta kuusi vuotta sitten. 

Match Point

Iso-Britannia / Luxemburg, 2005. O: Woody Allen. * * ½ . Su 23.6.2013 klo 16.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Mikko Lyytikäinen, ruotsinnos Saliven Gustavsson. Paikka: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 2/5.

Näin Allenin 2000-luvun leimallisimman käännekohdan ja sen kai jollain tapaa taloudellisesti pelastaneenkin elokuvan vasta nyt.

Match Pointista käynnistyi suunta kohti Vicky Cristina Barcelonaa (2008) ja Midnight in Parisia (2011), tätä ohjaajansa yhtäältä nostattavaa, toisaalta epäilyttävää uudelleensyntymisen vaihetta nuorten henkilöiden parissa Euroopan eri metropoleissa.

Olin kuullut Match Pointista pääosin myönteisiä kommentteja, mutta myös joitain kielteisiä, jälkimmäisiä vähän edellisiä luotettavammilta tahoilta.

Pakko kallistua itsekin kriittiselle kannalle. Allenin siirtyminen New Yorkista Lontooseen on suoranaista takeltelua. Kun hän on kuvannut henkilöidensä sujuvan sattumanvaraisia kohtaamisia Manhattanilla luontevasti vuosikaudet, sama näyttää kiusallisen kömpelöltä ja epäuskottavalta Lontoossa. Tutulla ja vieraalla suurkaupungilla on eronsa.

Piristävää on tietysti tunnelmanvaihdos: synkällä tematiikallaan oikeuden toteutumattomuudesta Match Point muistuttaa Allenin elokuvista eniten liki mestarillista Rikoksia ja rikkomuksia (1989), josta sen myös erottaa lupaavan positiivisesti se, että tällä kertaa Allen ei ole käytännössä lainkaan kiinnostunut omista neurooseistaan itsensä tai jonkun toisen kautta eikä siis tunge tavaramerkillistä hahmoaankaan mukaan vakavan draaman koomiseksi sivuelementiksi.

Jo alussa käy ilmi elokuvan petollinen ilmapiiri. Vetreä, mutta hymytön Chris Wilton (Jonathan Rhys-Meyers) tutustuu tenniskentällä rikkaaseen ja hyväntuuliseen Tom Hewittiin (Matthew Goode), ja käy ilmi, että molemmat pitävät oopperasta (pitävätkö todella, on tietysti jo hyvä kysymys). Esityksen aitiossa Chrisin tutustuu myös Tomin viattomantuntuiseen isosiskoon Chloeen (Emily Mortimer), ja he alkavat seurustella. Kolmas kerta toden sanoo: pariskuntien illanvietossa Tom esittelee Chrisille myös oman rakastettunsa, näyttelijänä onneaan toistaiseksi epäonnisesti yrittäneen Nola Ricen (Scarlett Johansson).

Siitä Chris saa vihdoin syyn toivomalleen kaksoiselämälle. Hän rakastaa, tai luulee rakastavansa, Chloetaan, mutta ei uskalla jättää tätä (vrt. Anything Else) saati suhteensa kautta saamaansa taloudellista tukea ja ammatillista tulevaisuutta saatuaan erilaisten käänteiden (joista ratkaisevin on lopulta Tomin ja Nolan ero) myös Nolan itselleen. Chrisin intohimo Nolaan syntyy vain ja ainoastaan suhteen täydellisestä salaisuudesta.

Tarinassa on kaikuja niin Theodore Dreiserin Amerikkalaisesta murhenäytelmästä ja Patricia Highsmithin Tom Ripley -tarinoista ja -filmatisoinneista. Tenniskonteksti viittailee Hithcockiin (Muukalaisia junassa), samoin kohtaus taidemuseossa (Vertigo). Nämä eivät silti häiritse.

Chris Wilton ei vain ole henkilönä aivan niin traagisesti todentuntuinen kuin Ripley tai George Stevensin mestarillisen Dreiser -filmatisoinnin Paikka auringossa (1951) George Eastman. Hän on tietysti tarkoituksellistikin vähän kuin luonnos, mutta ikävä kyllä luonnos myös sisimmästään.

Jossain keskivaiheilla mietin, onko tämä Allenin surkein elokuva. Dialogi oli niin käsittämättömän kökköä. Pitkässä erossa pyristelevien Chrisin ja raskaaksi tulleen Nolan väliset puhelinkeskustelut ovat kuin kaksikerroksiseen bussiin kirjoitettua kesäteatteria. Ylipäätään on vaikea lähtökohtaisesti uskoa Nolan mielenliikkeisiin: miksi hän jää niin vahvasti Chrisin koukkuun? Chris on päivänselvä ja vieläpä melko karismatonkin psykopaatti jo arkiminässäänkin. Mitä hänellä oikeastaan on tarjota Nolalle?

Moniongelmaista rakkautta, kireytyvää läheisyyttä ja kömpelöä seksiä. Tässä tullaankin taas yhteen elokuvan ongelmaan: Allenin tapaan kuvata intohimoa. Orionin A4-esitteen mukaan Allen on Match Pointissa eroottisimmillaan, ja monesti hänen on sanottu olevan siinä myös aistillisimmillaan, mutta Sota ja rakkaus (1975) tiettyine kohtauksineen ja Kesäyön seksikomedia (1982) ovat yhä lyömättömiä kummassakin suhteessa. Chrisin ja Nolan välinen kipinä edustaa paikoin tyylittömyyden tahatonta huippua, mainittakoon vain side silmillä -kohtaus.

Totaalisen epäuskottavaa on myös (toki kivuttomasti kasvaneen) Chloen hyväuskoisuus vielä aika tuoreen ja tulevan miehensä mitä painokkaimmin ilmaistusta henkisestä poissaolevuudesta. Ja vielä Nolasta: kun hän ja Chris kuuluvat henkilögallerian luokkajaossa ainoina alemmas, miten hän voi ottaa niin hyväuskoisesti suhteen mieheen, joka on samaan aikaan naittamassa itseään yläluokkaan? Ja miksei hän enää yritä edetä kohti haavettaan, näyttelijän uraa? Onko Chris todella yhtäkkiä kaikki mitä hän elämältä haluaa?

En muista, että Allen olisi koskaan kirjoittanut näin heikoiksi, avuttomiksi ja todellisuudentajuttomiksi motivoituja naishenkilöitä.

Jonathan Rhys-Meyers on Chrisinä ulkoisesti osuva, mutta yksi-ilmeinen yöpuolisko. Scarlett Johansson epäonnistuu roolinsa haastavimmilla hetkillä täydellisesti, tosin eipä siinä muuta mahdollisuutta oikein olekaan. Emily Mortimer ja Matthew Goode pärjäävät paremmin.

Ontuvan logiikan kasauduttua Allen tiukentaa lopussa otettaan ja pelastaa mitä pelastettavissa on. Viimeisissä kohtauksissa, henkirikoksen ja sen tutkinnan yhteydessä, on paikoin mustaa mahtia. Match Point ei vain ole se osiensa summa mitä jo Verdin kuluneen musiikin uskalias käyttö vaatisi vaan jää luonnokseksi vähän kaikesta siitä mitä lupailee.

Orionin vihkon tiedoissa elokuvan yhdeksi valmistusmaaksi mainitaan myös Yhdysvallat.

*

Edellisen kerran Match Point on näytetty Orionissa 16.1.2006, jolloin oli sen ennakkoensi-ilta. Samana päivänä siirryin väestörekisterissä Tampereelta Helsinkiin ja sain avaimen ensimmäiseen täkäläiseen asuntooni (elokuviin en silloin ehtinyt lähteä).

Kopio oli kunnossa. Näytös alkoi hyvin, mutta pari myöhästynyttä katsojaa ryntäsi eteeni neljännelle riville rapistelemaan, mikä vei keskittymästäni alkupuolella. Lopussa he pulisivat ja vilkuilivat kännyköitään.

Melinda and Melinda

(Melinda ja Melinda). 2004, Yhdysvallat. O: Woody Allen. * * * * . Ke 12.6.2013 klo 19.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (4/5): ? KAVA ? Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 4/5. Aiemmat katselut: Melinda ja Melinda, muistaakseni pe 22.7.2005 joskus keskellä päivää, Liisankatu (Tampere), DVD, suom.tekst. * * * * .

Kesällä 2005 olin aika pohjalla. Yritin toipua keväisestä ihmissuhdeyrityksestäni ja rakastumisestani, mutta pinnan alla myös paljosta muusta. Sitten tuli Woody Allenin Melinda ja Melinda.

Vai kumpi niistä? Tässä elokuvassa Allen kertoo samaa tarinaa kahtena versiona, koomisena ja traagisena, optimistisena ja pessimistisenä, niin saumattomasti, etten vielä nyt toisella katselullakaan aina erottanut, kumpi on milloinkin käynnissä. Onko sillä väliäkään, sillä siksi - ja juuri siksi - Allen onnistuu tässä elokuvassaan yhdistämään tasapainoisimmalla tavalla kevyttä ja vakavaa sitten Hannahin ja sisarten (1986). Se on jo aika saavutus.

Radha Mitchell esittää Melindaa kummassakin versiossa - ja hyvin esittääkin. On kyse siitä, miten eri tavoin Melinda ja Melinda suhtautuvat niin vastoinkäymisiinsä kuin mahdollisuuksiinsa. Melindan pari pitkähköä, syvällisen keskittynyttä itseanalyysiään (vakavalla puolella tietysti) tuovat mieleen Allenin vaativimman ja palkitsevimman kauden 1980-luvun lopulla. Eläväisemmän Melindan osioissa Allen taas tarjoaa hauskinta dialogiaan sitten Keksien ja konnien (2000), pieni nousu sekin.

Olennaista on, että draama ja komedia sulautuvat toisiinsa eivätkä hallinnoi toisiaan, vaikka kyse on lähtökohtaisesti saman tarinan päinvastaisista versioista. Tästä syntyy jonkinlainen holtiton elämäntuntu, jonka luomisessa Allen on aina omimmillaan, mutta vain harvoin näin luontevasti sattumanvaraisten tilanteiden ja tunneaallokkojen ytimessä. Kaiken lisäksi Melinda & Melinda ei kerro vain Melindasta vaan siinä on muutenkin rikas ja hengittävä henkilögalleria.

Tarinan kehys, joka ei onneksi nouse liian hallitsevaan asemaan, tapahtuu ravintolassa, jossa pöytäseurue käsikirjoittaa Melindan kumpaakin tarinaa. Idean isänä on Sy, jonka roolin antaminen Wallace Shawnille on Allenilta selvä kunnianosoitus Louis Mallen mestariteokselle Ilta Andrén kanssa (1981).

Näin yhdeksän vuotta elokuvan valmistumisesta tuntuu jännältä ja vähän nostalgiseltakin, että Melinda & Melinda on Allenin toiseksi viimeisin kotikaupunkielokuva (viimeisin on vuoden 2009 epäonnistuminen Whatever Works). Mestarikuvaaja Vilmos Zsigmondin kanssa ohjaaja työskentelee tässä ensi kerran. Visuaalinen ilmaisu on pehmeää ja impressionistista, välitöntä ja intiimiä. Näiden ihmisten Manhattan on olemassa, totta. Luulen, että Melindan & Melindan toistaiseksi vielä aika vähätelty arvo nousee vuosien saatossa.

Rakastan tätä elokuvaa, mutten tarkemmin tiedä, miksi. Varmasti koen Melindan jollain tapaa sukulaissielukseni. Mutta kumman Melindan?

Anything Else

2003, Yhdysvallat / Ranska / Iso-Britannia / ?Alankomaat? O: Woody Allen. ***½. To 6.6.2013 klo 16.45, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (4/5): ?Norsk filminstitutt? Norjankieliset tekstit. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 4/5.

Orionin aktiivikatsoja Timo Kurki muisteli ennen näytöstä, kuinka Anything Elsen julisteissa yritettiin peitellä Woody Allenin nimeä, jotta yleisö luulisi, että kyseessä on ihan tavallinen Jason Biggsin teinifarssi.

Anything Else onkin Allenilta ensimmäinen selvä hyppäys huomattavan nuorten ihmisten maailmaan, jota hän aiemmin oli kuvannut pikemminkin sivusta tai perheen sisältä. Tietysti Annie Hall (1977) ja Manhattan (1979) kuvasivat aikanaan suhteellisen nuoria ihmisiä, mutta heitä ei silti etupäässä miellä henkilöinä ikänsä kautta - ehkä Allenin syntymäanalyyttisen omakuvan läpivalaistessa näitä elokuvia niin vahvasti.

Anything Elsessa tavallista yleismaailmallisempi nuoruuden epävarmuus on huomion keskipisteessä, sen todistaa jo Allenin itselleen omima oppi-isän rooli, joka tuntuu sanovan Biggsin päähenkilölle, inspiraatiota ja todellisia työsuhteita etsivälle, muttei niinkään neuroottiselle komedioiden kirjoittajalle, että tee juuri toisin kuin minä, "lopeta analysointi". Se koskee tietysti ennen kaikkea ihmissuhdetta, sillä Allenin nuori alter ego on rakastunut suloiseen, ailahtelevaan sekoboltsiin Amandaan (Christina Ricci), eikä romanssin alettua pysty katkaisemaan vanhaa suhdettaan. Hapuilu kiertyy hauskimmilleen, kun Amandan äiti (Stockard Channing) saapuu asumaan nuoren parin kanssa samaan kämppään saavuttaakseen unelmansa kabareelaulajana.

Tässä on näytön paikka sekä American Pien (1999) sympaattiselle tavis-Biggsille että Christina Riccille, The Addams Familyn (1991) suurisilmäiselle lapsitähdelle, joka teki 90-luvun lopulla huikean lupaavaa art house -uraa (Jäämyrsky, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa ja erityisesti Pecker), mutta aika pienissä rooleissa kuitenkin. Ikävä kyllä Allenin elokuvaan päätyminen vaikuttaa näin kymmenen vuoden jälkeen päättäneen Riccin huippukauden; olihan hän tosin vielä samana vuonna Monsterissa. Biggsille Allenin nuoren omakuvan esittäminen taas ei tuonut enempää älykkörooleja.

Leonard Maltinin oppaan mukaan Anything Else on Allenin huonoin (BOMB). Itse koen sen kuin raikkaana ilmana kahden selvemmän ja tunkkaisen välityön jälkeen - ensinnäkin jo siksi, että Allen kuvaa taas paljon myös ulkona, New Yorkin kaduilla ja puistoissa. Vaikuttaa siltä kuin hän olisi löytänyt uutta virtaa selvästi jo kahta sukupolvea nuorempien päähenkilöidensä kautta. Anything Else on ihmeellisen kevyttä, kuplivaa ja helposti lähestyttävää Allenia, mutta Biggsin suoraan kameralle puhumiset sotkevat kokonaisuutta.

Hollywood Ending

2002, Yhdysvallat. O: Woody Allen. **½. La 1.6.2013 klo 19.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (5/5): KAVA. Istumapaikka: 5. rivillä, miltei keskellä. Näytösolosuhteet: 4/5.

Toiseksi merkkipäivän (kävin Orionin kulmalla ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten) elokuvakseni valikoitui Woody Allenin elokuva 11 vuoden takaa.

Odotukseni Hollywood Endingia kohtaan olivat aikanaan suuret. Viehätyin heti alkuunsa sen nimestä ja vakuuttelin itselleni, että nyt on Allen on tehnyt vaihteeksi jotain suurta ja painokasta. Yllätyksekseni Hollywood Ending ei koskaan saanut Suomen ensi-iltaansa. Se oli itse asiassa ensimmäinen Allenin kokonaan ohjaama elokuva, joka koki tämän kohtalon (tosin jotkin Allenin alkupään elokuvat saivat Suomessa ensi-iltansa vasta hänen maineensa vakiinnuttua 1970- ja 1980-lukujen taitteessa). Hollywood Endingista alkoikin kolmen elokuvan putki Suomen ensi-iltaohjelmistossa esittämättömiä Allen-tuotoksia, ja tämä pimeä kausihan sitten päättyi tunnetusti Match Pointiin (2005). Monessa yhteydessä 2000-luvun alkuvuosia on pidetty Allenin väsyneimpänä kautena, myös joku viime vuonna ensi-iltansa saaneen Allen-dokkarin haastateltavista totesi tämän (niin, kymmenisen vuotta sitten Allen oli Suomessa miltei täydellisessä pimennossa, mutta nyt hänestä tuodaan jopa dokumentti teatterilevitykseen).

Nyt vihdoin Hollywood Endingin nähtyäni ymmärrän tästä jotain. Jadeskorpionin kirous (2001) on mielestäni yksi Allenin pahimpia epäonnistumisia, eikä tämä seuraavan vuoden filmi pane paljon paremmaksi. Alku on epätavallisen kiinnostava, kun Hollywoodin tuotantoportaiden kuvaus tuntuu pikemminkin altmanilaiselta satiirilta kuin allenilaiselta hupailulta. Mutta Allen ei ole Altman. Siltä totuudelta hänet meinaa pelastaa suuri käänne, sinänsä huikea vitsi, joka sitten ottaakin haltuunsa koko elokuvan. Ohjaaja (Allen itse) saa psykosomaattisen aivokasvaimen, joka vie häneltä näkökyvyn. Siitä huolimatta hänen annetaan ohjata elokuva. Tilanne on herkullinen, mutta sen asettamat lupaukset kuvausten takkuilusta ovat oikeastaan mehevämmät kuin mitä ne lopulta silmätysten ovatkaan. Allen tuntuu ohjaavan elokuvaa toisella kädellään, itsekin puolisokeana. Tällä kertaa se ei tuota mitään erityisempää. Elokuvasta jää käteen lähinnä sen kullankeltainen värisävy, joka saattaa olla aikalaisviite Hollywoodin kadotettuun loistoon ja kulta-aikaan. Tekijyyden aseman ja viihdemaailman kuvauksena Hollywood Ending on kiinnostavalla tavalla kuin synteesi Stardust Memoriesista (1980) ja Celebritysta (1998), mutta siitä puuttuu henkilökohtainen lataus lähes totaalisesti. Elokuva pitää silti oudosti koko ajan otteessaan, vaikka huippuhetket ovat harvassa. Haley Joel Osment -vitsille nauroin eniten. Mukana on myös Allenille epätavallisia onnahteluja komedian ja draaman välillä etenkin loppupuolella. Lopun Pariisi-kytkös vaikuttaa nykysilmin selvältä etiäiseltä Allenin tulevasta Euroopan-retkeilystä.

*

Näytöksessä oli alussa jonkin verran karkkipussin rapinaa (joku riviltäni taisi käydä huomauttamassa), ja kerran jossain äänekkäämmässä kohtauksessa taisi kännykkä piristä hetken, mutta ei tätä suurempia häiriöitä. Mikki vilahti kankaalla jossain alkupään kohtauksessa.