Tyylikäs ja toimiva sekoitus nyyhkyelokuvaa, film noiria ja melodraamaa edustaa klassista Hollywood-osaamista parhaasta päästä. Keskiluokkainen nainen (Joan Crawford) keskittyy sekä uransa luomiseen että tyttärensä Vedan (Ann Blyth) etujen ajamiseen oman tunne-elämänsä hinnalla. Tärkeintä ei ole vain säilyttää yhteiskunnallinen asema vaan myös nousta sen avulla. Miehiä on moneksi, mutta pragmaattista käytäntöä ja arkista pärjäämistä ylikorostaessaan nainen ajautuu sisimmässään yhä suurempaan epävarmuuteen heistä. Hemmotellusta Vedasta kehittyy vuosien varrella omahyväinen nuori nainen, joka ei tunne elämänsä antajalleen kiitollisuutta, unohdetumpi lapsi taas kuolee niin, että katsojakin vasta havahtuu hänen olleen mukana kohtauksissa. Yksi monista onnistuneista James M. Cain -filmatisoinneista, alkuteos ilmestyi 1941. Pula-aika on elokuvassa häivytetty pois, ehkä oikeutetustikin - enemmän on kyse amerikkalaisen unelman ajattoman traagisesta ja ymmärrettävästä kokokuvasta itsenäisen naisen tulkintakehyksestä. Ernest Hallerin kuvaus luo Kalifornian rannoista ja niillä seisovista lukaaleista moninkertaisten valheiden ja varjoelämien tyyssijoja. Mildred on yksi Joan Crawfordin suurista rooleista, mutta elokuvan häkellyttävin näyttelijäsuoritus on nuoren Ann Blythin. Hän sytyttää kiiltokuvamaisella onnentytön olemuksellaan hornanlieskat leiskumaan periamerikkalaisen maireilla, vähävaraisuutta kuin ruttoa kammoavilla kasvonlukemilla. Takana on taloudellisen onnen tavoittelua, jolla on tähdätty lapsen parhaimpaan. Mildred Pierce on vakavin ja painokkain elokuva, jonka olen nähnyt niin monenlaisia elokuvia ohjanneelta Michael Curtizilta. Mahdollisesti myös paras, mikäli unohdetaan Casablancan (1942) omaa elämäänsä jatkavat ulottuvuudet. Todd Haynesin minisarja Mildred Piercesta valmistui viime vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti