Sight & Soundin legendaarisen "top ten pollin" tuoreimmat tulokset julkaistiin muutama tunti sitten. Luonnollisesti suurin mediahuomio keskittyi Orson Wellesin Citizen Kanen (1941) ykköspaikan menetykseen puoli vuosisataa jatkuneen voittokulun jälkeen. Alfred Hitchcockin Vertigo (1958) oli ehtinyt kohota haastajana suurinpiirtein saman ajan, jonka Kane sai pitää valtaa. Kärjen kaksintaistossa kyse tuskin on niinkään elokuvien välisestä tasollisesta kilpailusta. Ehkä Kanen kohtaloksi koitui lopulta yleisen vaihtelunhalun lisäksi niinkin epäolennainen tekijä kuin sen synkkä valmistusajankohta, aina yhä käsitellympi ja käsitellympi edellinen maailmansota - Vertigo taas valmistui modernin maailman lopullisen läpimurron kynnyksellä, jolta tietyn kasvavan kriitikkokentän keskuudessa tuntuu vasta alkavan elokuvan todellinen oppimäärä.
Listaa voi toki lukea toisestakin näkökulmasta: kuinka moni elokuva on päässyt S&S:n top teniin jokaisessa näissä kymmenen vuoden välein järjestetyssä äänestyksessä, alkaen vuodesta 1952? Ennen tätä vuoden 2012 äänestyskierrosta oli eletty 40 vuotta tilanteessa, jossa tällaisia elokuvia oli vielä kaksi. Nyt toinen niistä on tippunut kärkikymmeniköstä. Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinin (1925) pusku ei enää riittänyt - se jäi top tenin ulkopuolelle miltei kiusallisen niukasti: vain yhden äänen puuttumisella.
Sen sijaan Jean Renoirin Pelin säännöt (1939) pärjäsi edelleen listalla erinomaisesti, joskin tippui yhden sijan alaspäin - kolmannesta neljänneksi. Vaikka Vertigon huima nousu toikin piristävää vaihtelua listan kärkeen, voi toisaalta kysyä: onko Pelin säännöt ainoana koko S&S:n top ten pollin äänestyshistoriasta (1952, 1962, 1972, 1982, 1992, 2002, 2012) ehjin nahoin selvinneenä elokuvana sittenkin juuri se elokuva, jota nyt pitäisi eritoten juhlia?
Pelin säännöt ei ole Vittorio de Sican Polkupyörävarkaan (1948), Citizen Kanen ja Vertigon tavoin koskaan noussut ykköspaikalle, mutta arvostuksensa ajattomuudessa ja kestävyydessä se on tässä uudessa tilanteessa todistanut ylivoimaisuutensa.
60 vuoden takaisen ensimmäisen äänestyksen jälkeen valmistuneiden elokuvien on tietysti jo lähtökohtaisesti mahdotonta vetää Pelin sääntöjen vertaista kaarta, mutta yksikään näistä S&S:n kärkikymmenikköön nousseista uudemmista elokuvista ei ole pystynyt edes vastaavasti hyödyntämään jokaista omaa mahdollisuuttaan.
Monestihan tämä on sanottu, mutta todettakoon vielä kerran: Pelin säännöt oli paitsi kiinni ajassaan, myös huomattavasti edellä sitä. Olen tosin nähnyt Renoirin mestariteoksen vain kerran, sattumoisin juuri Sight & Soundin kotikaupungissa, The Screen on the Hill -teatterissa elokuussa 1996.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti