Torinon hevonen / Turin Horse. 2011, Unkari. O: Ágnes Hranitzky & Béla Tarr. * * * * . Ke 14.8.2013 klo 18.30, Orion (Kuukauden elokuva). 35-mm. Kopio (2/5). English subtitles. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2/5.Mielestäni KAVA:n tehtävänä ei ole korjata nykyisen ensi-iltaohjelmiston puutteita. Mutta kun Kuukauden elokuva kerran on luotu, on tietenkin hyvä, että sen puitteissa näkee myös filmiä (Torinon hevonen on tässä blogissa käsitellyistä filmeistä toistaiseksi tuorein).
En kuulu Béla Tarrin suurimpiin ihailijoihin.
Hänen yhdessä Ágnes Hranitzkyn kanssa ohjaama Torinon hevonen alkaa anekdootilla Friedrich Nietzschestä, joka sai hermoromahduksen nähtyään 3.1.1889 Torinon kaduilla hevosen ruoskittavana. Tämän jälkeen Nietzsche eli vielä kymmenen vuotta vaienneena ja dementoituneena äitinsä ja sisarensa hoivassa. Tarr heittää avaimen tulevaan: tiedämme, mitä tapahtui Nietzschelle, muttemme, mitä hevoselle.
Heti tämän jälkeen nähdään uljaasti alaviistosta kuvattuna komea hevonen, joka vetää kaksipyöräistä kulkupeliä. Míhaly Vígin minimalistinen, hiukan toismaailmallinen musiikki alkaa soida. Kulkupeliä ohjaa vanhahko mies, ja mukana on myös nuori tyttö. He saapuvat kiviselle asumukselleen, keskelle karua laaksoa. Kestää aikansa ennen kuin kuorma puretaan ja hevonen saadaan talliinsa. Sen jälkeen riisutaan ja vaihdetaan vaatteet. Tyttö hakee kaivosta veden. Valmistetaan ruoka (tyttö valmistaa). Syödään, ateriana on keitettyjä perunoita. Ne kuoritaan ja syödään sormin, vielä kuumina. Mies panee makuulle ja tyttö katsoo ikkunasta ulos, nojaten päätään käteensä. Seuraavana aamuna noustaan, puetaan, haetaan hevonen tallista, pakataan kuorma, lähdetään liikkeelle.
Kerronta etenee ja toistuu, päivä toisensa jälkeen. Välillä toki tapahtuu jotain poikkeavaa, käy vieras (jonkinlainen tuomiopäivän profeetta, joka jylisee pitkän juopuneen puheen siitä, kuinka kaikki tullaan viemään; riistokapitalismin enteitä jumalan selän taa), välillä tyttö ja isä puhuvat toisilleen pari lausetta enemmän, yhtenä iltana tyttö vetäytyy ja tavaa paksua kirjaa, mahdollisesti Raamattua. Kaivosta on haettava vettä päivittäin, mutta yhtenä aamuna se onkin kuivunut.
Mietittyään sanattomina tilannetta tyttö ja isä pakkaavat kaiken ja lähtevät pois. Päästessään hevospelinsä kanssa matkaan ja noustessaan kukkulan päälle sinne kaartaen kulkevaa tietä pitkin he pian katoavat kuvasta. Mutta kamera jää odottamaan. Pian hevospeli palaakin takaisin. Kiarostamin Koker-trilogian nähneessä katsojassa herää tuttu tunne, valkokankaan täyttää niin vastaavanlainen rinne, kaareva tie ja kerronnallinen odotus. Mitä, unohtivatko he jotain? Ei, he purkavatkin koko kuorman ja vetäytyvät takaisin omille sijoilleen. Humanismi on laaja käsite.
Sitten alkaa odotus, pimeän odotus. Tiedämme päähenkilöistä yhä yhtä paljon kuin hevosesta. Öljylampussa on valo, mutta se on sammuva kuin viimeinen tähti taivaalla (samana vuonna valmistui von Trierin Melancholia, jonka lopussa planeetta törmäsi apokalyptisesti Maahan!).
Torinon hevosessa on Tarrin (ilmeisesti viimeiseksi jääväksi) elokuvaksi epätavallista lämpöä, se muistuttaa jostain, mikä hitaammastakin nykyelokuvasta on jokseenkin kadonnutta: yksinkertaisesta elämästä, jossa ei ole mitään turhaa ja ylimääräistä. Tarrin näkemys ei ole kuitenkaan yksiulotteinen: isä ja tytär eivät pohjimmiltaan mieti, miksi toistavat samat rutiiinit päivittäin, he vain tekevät niin, osin selviytyäkseen, osin vain tavan vuoksi. Mahdollisuus lähteä pois, kohti tuntematonta, on heille itse asiassa kuolemaa suurempi uhka, ei veden loppuminen. Hevosen kohtalo olisi myös mysteeri, mahdollisesti hyvinkin toinen kuin heidän omansa.
Lapsena olin hyvin viehättynyt askeettisesta elämäntavasta; itse asiassa rakensin jopa kerran kaverini kanssa majan, johon haimme kävellen vettä kahden kilometrin päästä olevista kummallisista pumpuista, vaikka kotitaloni vesihanoineen oli matkan varrella. Torinon hevonen muistutti tällaisen askeesin kutsusta, joka elää sisälläni yhä. Mitään todellista askeesia ei lapsuuteni kokeilu tietenkään ollut, mutta tässä tullaankin Torinon hevosen tiettyyn ongelmaan.
En täysin luota Tarriin. Toisaalta, onko se tarpeellistakaan, taidehan on parhaimmillaan petollista, totesi Nabokov aikanaan osuvasti. Ohjaajan motiivit kuitenkin aidosti epäilyttävät, etenkin kohtauksessa, jossa isä ja tytär kääntyvätkin takaisin hyvin nopeasti sen jälkeen kun eivät enää näe kotiaan, päättävät siis luovuttaa - tai luovuttaa siinä mielessä kuin se poliittisesti korrektina tekona ymmärretään. Hetken he tuntuvat vain ohjaajan oman pessimismin pelinappuloilta. Mutta ehkä he nimenomaan eivät luovuta omasta elämästään. Isä, tytär ja hevonen jäävät odottamaan. Vain he tietävät, mitä näkivät kukkulan toisella puolella, emme me.
Kopio oli yllättävän ruhjuinen ja ääni tuntui tulevan välillä stereona, välillä monona. Hyvin kiusallista. Kuten myös jostain takaa kuulunut rapistelu ja järeä rouskutus - elämme surullista aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti