Partie de campagne

Virta. 1936, Ranska. O: Jean Renoir. * * * * . Ti 6.8.2013 n. klo 17.15, Orion (Renoir & Renoir). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Satu Laaksonen, ruotsinnos Lisbet Eriksson. Paikka: permannon rivi 3, istuin 10. Näytösolosuhteet: 3/5.

Edelleen vähän harmittaa, että Orionin täydellinen Renoir-retro 2006-2007 jäi osaltani kesken, kun innostuin taistelemaan Tampereen Kino-Palatsin puolesta. Ehkä olisi sittenkin kannattanut katsoa elokuvat. Mahtaako enää näin pitkiä ohjaajafilmografioita nähdä alusta loppuun filmiltä - siis ilman, että jostain elokuvasta olisi jo esillä digikopio?

Virran näin vasta nyt. Jos pitäisi nimetä kymmenen kuuluisinta keskipitkää elokuvaa, se varmasti solahtaisi joukkoon. 1930-luku oli Renoirin ominta aikaa.

Guy de Maupassantin novellista on jalostunut lyyrisen salaperäinen matka luonnon siimekseen ja ihmisen sisimpiin. Siitä piti tulla 55-minuuttinen, mutta vartti jäi uupumaan. Olisi epärehellistä väittää, etteikö tiettyä vajautta olisi jäänyt elokuvan lataukseen, vaikka se ei varsinaisesti haittaakaan. 

Pariisilaisen kauppiasperheen huviretki maaseudulle herättää kahden nuoren miehen Henrin ja Rodolphen huomion, heidän silmäillessään tienvarsikuppilan ikkunasta perheen hurmioitunutta tytärtä Henrietteä (Sylvie Bataille) ja hupaisaa äitiä Madame Dufouria (Jane Marken) nauttimassa luonnon vapauttavista olosuhteista. Ilmassa alkaa väreillä sinänsä leikillisiä eleitä, joissa kuitenkin piilee koko ihmisluonto, myös vaaran ja väkivallan mahdollisuus. Mitä virta viekään mennessään.

Virta tuntuu Henrin (Georges D'Arnoux) tarinalta. Hänen kaverinsa Rodolphen (Jacques B. Brunius) suhtautuminen naisiin ja rakkauteen on kevyttä, ja Henri ajelehtii tilanteissa pitkälti hänen ehdoillaan. Kun he päättävät vietellä äidin ja tyttären, Henri etenee totisen sumeilemattomana valloittajana, mutta löytääkin itsestään viime hetkellä vakavan ja herkän kaunosielun. Lintu laulaa oksalla, ja sen lumoon epäröintiään pakenevan Henrietten (Sylvie Bataille) kasvot pääsevät unohtumattomaan lähikuvaan.

Pastoraali-idyllin särkevä yllättävä kamera-ajo kesken synkistyvää virtaa vie ajassa eteenpäin, mikä tuo eteen arvaamattoman jälkinäytöksen: Henrin ja Henrietten jälleennäkemisen vanhalla lemmenpaikalla joenpenkalla. Henriette on siellä nukkavierun aviomiehensä Anatolen (Paul Temps) kanssa; tämä on torkahtanut. Salaisten rakastavaisten kohtaamisen jälkeen Anatole herää, kun taas Henri piiloutuu, jääden lopulta yksin henkilöimään yhteisen muiston rantaviivaa; hän tietää, miksi Henriette on saapunut paikalle, mutta tämäkin tapaaminen on jo häilynyt muistoksi, aivan yhtä nopeasti kun vesi on virrannut hänen takanaan. Valtoimenaan aistittu luonto sulkee välipitämättömiin varjoihinsa yksityisen onnen hetkellisyyden ja siitä puhkeavan melankolian.

Vuoteen 1860 sijoittuvan ja Ranskan kansanrintaman vaalivoiton aikaan kuvatun Virran tapahtuma-aika kiinnitti huomioni, sillä katselun aikaan minulla oli kesken Giuseppe Tomasi di Lampedusan Tiikerikissa...

Kopio oli hyvä. Hiukan rapistelua alussa.

Mieheke

1936, Valentin Vaala. Ke 11.1.2012 klo 17.00, Orion (Design Helsinki). 35-mm. **½. Aiemmat katselut: ke 13.1.1993, vhs, **½.

Mummoni, jolle vanhojen kotimaisten elokuvien tv-esitykset olivat yksinäisen loppuelämän henkireikä, odotti kuumeisesti Miehekettä, kun TV1 esitti sen iltapäiväesityksenä 5.1.1988. Kun elokuva sitten tasan viisi vuotta myöhemmin esitettiin TV2.ssa, se jäi minulta jostain syystä väliin, vaikka muuten katsoinkin melkein kaikki tuon talven Vaala-sarjan elokuvat. Niin vain on, että nyt vasta vuosien päästä pääsin näkemään tämän Vaimokkeen (1936) eräänlaisen jatko-osan, joka niin ikään perustuu Hilja Valtosen tekstiin, tällä kertaa jo alkuperäiskäsikirjoitukseen. Siinä missä Vaimoke on tietyin rotuoppia koskevin varauksin yksi vetovoimaisimpia 1930-luvun kiehnäyskomedioita, urbaanimmaksi tällätystä Miehekkeestä tuntuu puuttuvan sama puhti. Selityksiä voi hakea kiireisen oloisesta tuotannosta ja Vaimokkeen menestyksen pakonomaisesta toistamisesta sekä tuoreen kasvon eli amerikansuomalaisen Tuulikki Paanasen ja Tauno Palon välisestä liiankin ilmeisestä, potrettimaisesta kemiasta, josta puuttuu tietty perhosia vatsassa lepattava pelin henki, se jokin kutkuttavuus, mikä vallitsi vastaavasti Ansa Ikosen ja Palon välillä. Ikonen oli kieltäytynyt  Miehekkeen naispääosasta päästäkseen Moskovaan opintomatkalle. Paananen on osassaan jännän minnihiirimäinen, mutta romanssi on aina kahden kauppa: Palon karisma jää hivenen yksiulotteiseksi. Miehekkeen kestävintä antia on sen alati toistuva sävelmä Ah, ethän tiedä, ehkä 30-luvun veikeimmin kupliva elokuvaiskelmä, jonka takana olivat säveltäjä Harry Bergstöm ja sanoittaja Turo Kartto. Elokuvassa sen aloittaa Eugen Malmstén estradilla. Palo jatkaa sitä ravintolapöydässä Paanasen korvaan, ja lopulta he laulavat sitä yhdessä art déco -asunnolla, joka oli lavastettu Ossi Elstelän toimesta Haagan työväentalon saliin. Eheämpi levytysversio, jonka esittää Palo yksin, löytyy Suomalainen elokuvamusiikki -sarjan ensimmäiseltä levyltä, joka julkaistiin 2010. Mieheke on myös yksi suht varhainen kotimainen elokuva, joka liikkuu myös kotonaan eli elokuvamaailmassa ja jopa hiukan itseironisessa valossa. Itse Risko Orkollakin on pieni rooli.

---
Jälkihuomautus pe 3.2.2012 klo 0.26: Kirjoitin edellä potaskaa, sillä löysin juuri 1990-luvun alun päiväkirjastani merkinnän Miehekkeen katselusta. Tieto korjattu ylempää löytyviin krediitteihin. Hyvin oli elokuva kuitenkin pyyhkiytynyt mielestä.