1942, Yhdysvallat. O: Michael Curtiz. * * * * * . Ti 21.1.2014 klo 21.00, Orion (Hommage à Antti Lindqvist). 35-mm. Kopio (KAVI): 5/5. Suom. tekst: Mikko Lyytikäinen, ruots. tekst: Janne Staffans. Paikka: parvi, rivi 2, penkki 11. Näytösolosuhteet: 2/5. Aiemmat katselut: to 31.12.1992, Niagara (Tampere), 35-mm, suom. tekst., * * * * *, seurana Tapani Moisio / la 12.10.2010, Orion (Toiveklassikoita), 35-mm, suom. tekst. / ruots. tekst.
Casablanca vie näiden puitteiden alkupisteeseen, sillä viimeksi kun elokuvan näin kolme-neljä vuotta sitten, päätin perustaa tämän blogin, jonka nimi on sattumoisin velkaa Casablancan ikivihreälle teemasävelelle. Yritin tuolloin kirjoittaa Casablancasta, mutta siitä ei tullut mitään...
Syksyllä 1985, kun aloin seurata ensimmäisen kerran kunnolla elokuvateattereiden ohjelmistoja, Casablanca pyöri silloin uusintaohjelmistossa (tuolloinhan vielä uusintoja oli varmaan ainakin neljäsosa Tampereen elokuvakartasta). Sallitun ikärajan saanut Casablanca oli yksi elokuvista, joita olisin päässyt tuolloin katsomaan. Kuusi vuotta vanhempi maalaisserkkuni oli sen katsellut aiemmin keväällä televisiosta ja kun hän ja veljeni lähtivät katsomaan Rossoa (jonka ikärajaan minulla oli matkaa yli neljä vuotta), minä halusin lähteä Casablancaan. Äitini totesi, etten minä sitä ymmärrä, kun se on aikuisten elokuva, isääni taas ei kiinnostanut. Asia jäi vaivaamaan. Näin elokuvan ensi kerran vasta uudenvuodenaattona 1992 (lippuja möi Niagarassa tamperelainen elokuvakerholegenda Martti Vilenius, jota en ollut aiemmin tavannut).
Casablanca on käsite, yksi maailman kuuluisimpia elokuvia ellei kuuluisin. Siitä saatetaan keskustella yhtä luontevasti pilvenpiirtäjän hississä kuin metsäkämpällä hirvijahdissa. Se on myös yksi niitä klassikoita, joita kilvan vähätellään. Vähtinään viiden vuoden välein luikertelee esiin joku silmälasikäärme, joka keksii, että Casablanca on vain esimerkki Hollywoodin studioelokuvasta hengettömimmillään. Yleensä nämäkin tyypit luovat nahkansa myöhemmin uudelleen.
Paljon riittää maailmassa puhetta, mutta harva siitä on Casablancan dialogin veroista. Casablanca on 1900-luvun "se" elokuva, erään taiteenlajin taitekohta, kiehtovan puolitietoinen epävakauden ilmaus elokuvasta ja elämästä. Jos vuotta aiemman Citizen Kanen jälkeen elokuvailmaisu ei ollut entisellään, ei Casablancan jälkeen elokuvan ja maailman suhde ollut entisellään. Siinä on mukana erään universumin mikrokosmos, ihmishengen merkityksen suhteellisuus, maailmanpalo ja kuluvan vuosisadan keskeisten koneiden (mm. filmikameran ja lentokoneen) tehtävä yhteen kohtalon sanelemaan kolkkaan ja palvelukseen tihennettynä, toteutumattoman romanttisen rakkauden uusi mahdollisuus, ajan kuluminen, pettymys, katkeruus, kiintymys, toivo, ikuinen kysymys siitä, mitä on rakkaus, mitä on ystävyys, kumpi on tärkeämpää, ja kaiken kukkuraksi loputtomalta tuntuva väliaikaisuuden tunne, joka on omiaan ihmiselämälle ja joka ei pääty elokuvan eikä sodankaan loputtua. The end is not The End.
Mikä on Casablancan salaisuus? Ehkäpä hyvin yksinkertaisesti se, että elokuvantekijät ovat kyllä tienneet tasan tarkkaan, mitä olleet tekemässä, A-luokan elokuvaa, mutta eivät sitä, mitä ovat Tekemässä, saamassa aikaan. Lopullisen Casablancan on luonut yleisö, joka on ottanut sen omakseen. Se ei ole tekijän elokuva edes 1940-luvun unelmatehtaan mittakaavassa, vaikka Curtiz pitää elokuvan täydellisesti kasassa. Se on maailmallinen elokuva, jonka avoin sielunmaisema ei ole arvomaailmaltaankaan umpeutunut ikonisesta amerikkalaisuudestaan huolimatta.
Kun puhutaan "rakastetuista klassikoista", yleensä vähän kurtistan kulmiani ja katselen vähitellen taivaalle, vaikka kyse olisi hienoista elokuvista. Rakastettu on niin iso sana. Bogien ja Bergmanin katseissa ja kosketuksissa on kuitenkin kaikki se, mitä autiolle saarelle tarvitaan, sillä muuten Rickin kapakka on ja pysyy ainiaan kiinni.
Oli hienoa katsoa katsoa Casablanca nyt Antti Lindqvist -muistosarjan avauksena. Kopio oli kuin tuliterä, ilmeisesti vuoden 1992 uusintaensi-illasta. Lopussa taputettiin.
Joku osasi rapistella karkkipussiaan juuri herkimmissä kohdissa kuten Ilsan ja Samin paljastavassa keskustelussa ja Ilsan ja Rickin intiimeimmän hetken aikana. Joku taas ei osannut pysyä paikallaan, vaan vaihtoi paikkaa ja kun tiesi, että elokuva on lopuillaan, alkoi pukea päällysvaatteitaan, nousi pitkäksi aikaa seisomaan ja lähti lopulta ovelle, että pääsee varmasti ensimmäisenä pois.
