Paris qui dort

1925, René Clair. Ti 10.1.2012, n. klo 17.20, Orion (René Clair). 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pianosäestys: Joonas Raninen, avaussanat näytöksen (edellä esitettiin Entr'acte) alussa: Satu Laaksonen. **½

Alku on yhtä lupaava kuin lumoava: Eiffel-tornin kolmannella tasanteella työskentelevä valvoja palaa maan pinnalle ja huomaa elämän pysähtyneen. Pariisi nukkuu unta. Hän törmää lentokoneella maahan laskeutuneeseen joukkioon. Yhdessä he ottavat kaiken irti autiosta Pariisista. Yhteiskunnalliset rooliasetelmat pettävät, mutta vaistonvaraiset tunteet nousevat. Kun joukossa on vain pari naista, miehinen mustasukkaisuus astuu ennen pitkää kuvioon. Selitys tapahtuneeseen löytyy. Tiedemies on löytänyt keinon pysäyttää elämä maan pinnalla kääntämällä raskasta vipua, jolloin säde lankeaa. Clair jää elokuvan loppupuolella mässäilemään tällä nukuttamis/herättämis-tekniikalla loputtomiin. Niin, että elokuva ei tunnu loppuvan. Ilmeisesti siitä on olemassa lyhyempi ja mahdollisesti napakampi versio, sillä Wikipedia mainitsee kestoksi vain 35 minuuttia - Orionin versio kesti 67 minuuttia. Pikkuelegantti elokuva ei vie tieteisfantasian ja arkiromantiikan liittoa ihan hurmaavimpaan huippuunsa.

Visages d'enfants

Jacques Feyder, 1925. 35-mm. Englanninkieliset tekstit. Su 28.11.2010 klo 18.15, Orion (Elokuvan historia). ****

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Kesällä 2005 haastattelin Auli Mantilaa Ystäväni Henryn dvd-julkaisun aikaan ja pyysin häneltä lapsuuskuvausten topviitosen. Yksi hänen listallaan oli tämä Jacques Feyderin mykkäelokuva, joka oli esitetty edeltävänä vuonna Sodankylän festivaalilla. Nyt vihdoin näin sen.

Tämä on harvinainen mykkäelokuva jo siksikin, ettei lapsuus ollut 20-luvulla kovin vakavasti käsiteltävä tai edes otettava teema valkokankaalla. Tässä se on, juuri sitä, ja psykologisestikin yllättävän oivanäköisesti. Alussa on kyläyhteisö ja mökki, joka on kohdannut surun. Pääosassa on herkkä 12-vuotias Jean, joka äitinsä kuoltua pyörtyy tämän hautajaisissa ja joutuu jäämään asumaan kaksin huolestuneen isänsä kanssa. Isä ei ole paha, mutta uudessa tilanteessa etäinen. Hän löytääkin jo pian itselleen uuden, samaan aikaan leskeksi jääneen vaimon, joka tuo myös omat lapsensa huusholliin. Jeanin 4-vuotias pikkusisko Pierrette jää kotiin asumaan, mutta Jean on tällä välin lähtenyt jo paikallisen papin mukana muualle työhön. Isä ei ole rohjennut paljastaa uutta tilannetta pojalleen vaan jättänyt tehtävän papille. Palatessaan Jean kokee kodin ilmapiirin kasvaneen kireäksi ja elämäntuntonsa ja oman tilansa entisestään kavenneen.

Ranskalaisen elokuvan pieni suuri mestari Feyder kuvaa hienovaraisen sydämellisesti pojan kokemusmaailmaa, kuoleman lopullisuutta, äidin kaipuuta, oman elämän alkua ja myös uuden tilanteen herättämää vihaa. Yleensä tällaisissa tarinoissa joku on aina äärimmäisen paha, mutta tässä ei ole kyse siitä vaan uuden, hyvin erilaisen arjen raivautumisesta keskelle vanhaa elämänpiiriä. Tarina ei siksi kasvakaan tragediaksi, päinvastoin. Feyderin aikuiskuva syntyy ikään kuin lapsen tasolta. Ehkä se myös vähän liikaa jää sinne. Uusi äitipuoli esitellään katsojallekin aluksi jännittävän etäisenä ja epäilyttävänä, mutta lopulta hän saa voitettua sekä pojan että katsojan luottamuksen osakseen. Lopun tuutukohtaus on hämmentävä, sillä Jean on jo 12-vuotias, mikä 20-luvulla koettiin ikänä tod.näk. jo lähemmäksi aikuisuutta kuin lapsuutta. Elokuvassa onkin esimerkillistä kasvatuksillisuutta aikaansa nähden - lasta kohdellaan hänen oman luonteensa ja kehityksensä ehdoilla. Jean Forest on pääosassa unohtumaton - turhan tuntemattomaksi jäänyt lapsinäyttelijä.

Sveitsin Haut-Valais-alueen miljöö toimii poikkeuksellisen upeasti. Léonce-Henry Burelin kuvaus taltioi kylää somana, mutta voimattomana piparkakkurakennelmana lumisilta vuorenhuipulta. On helppo kuvitella, kuinka etäiseltä, suorastaan jo taakse jääneeltä, sen idylli omissa ajatuksissaan vuorta ylös kiipeävän ja valtavaan suruun vajonneen Jeanin silmissä näyttää.