Shadows

http://www.filmcomment.com/article/extended-trivial-top-201

Varjoja. Yhdysvallat, 1959. O: John Cassavetes. Ti 5.5.2015 klo 21.30, Orion (Cassavetes & Rowlands). 35 mm (KAVI). Tekstit: suom. Lea Joutseno, ruots. Maya Vanni. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 4/5. Katsojia silmämääräisesti: 42. * * * ½ . Aiemmat katselut: ke 30.8.2006, Orion (John Cassavetes, 35 mm).

Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna maailman viimeinen suuri balettitanssija Maija Plisetskaja kuoli 89-vuotiaana. Se tuli väistämättä mieleen Cassavetesin Shadowsin alkupuolella, jossa nuoria tanssijattaria koulutetaan erään henkilön mielestä halveksivasti "balettirotiksi", hukkaamaan kykyjään. Juurikin kyvyttömyydestä yhtyä klassiseen taiteeseen ja sen täydellisyyden tavoitteluun on kyse Shadowsissa, Cassavetesin esikoiselokuvassa, joka hamuaa jotain uutta Hollywoodin klassisen studioelokuvan tilalle.

Vuosi 1959 oli tunnetusti uuden aallon elokuvan käynnistysvuosi erityisesti Ranskassa (mm. Godardin, Truffaut'n ja Rohmerin ja Resnais'n pitkät esikoiselokuvat), mutta myös muun muassa Japanissa (Oshiman pitkä esikoiselokuva) ja Yhdysvalloissa (Varjoja).

Kuvakerronnallisesti harmaa, karu ja kameratyöltäänkin varsin staattinen Shadows ei sinänsä ole mitään elokuvailmaisun rajoja rikkovaa juhlaa. Newyorkilainen elämänmeno kyllä näyttää independent-tuotannossa rosonsa ja siloittelemattomuutensa, joka klassisessa elokuvassa ainakin jossain määrin oli pysynyt pimennossa. Shadows on improvisaatio, jossa ryhmä beat-sukupolven nuoria ihmisiä kohtaa ongelmia toisensa jälkeen, ajelehtien päämäärättömästi niiden ja satunnaisten toiveittensa ja mahdollisuuksiensa paineissa.

Shadows ei ole hengeltään niin kiihkeän vallankumouksellinen kuin esim. nouvelle vaguen debyytit. Pikemminkin se tarjoaa näkökulman laajentamista. Kysymys ei ole ehkä niin elokuvailmaisusta vaan kulttuurin hahmottamisesta. Shadowsissa huomio keskittyy avioliittoon ja perhesiteisiin, joiden mahti 1950-luvulla oli kasvanut yhdysvaltalaisessa kulttuurissa monesti jo kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden mittoihin. Perheyhteyden sosiaalinen paine on silti yllättävän suuri osa myös Varjojen maailmaa ja ongelmia, näkökulma vain on ahdistuneempi ja umpikujamaisempi, mutta samalla myös vapautuneempi juuri tämän tunnustuksellisuuden takia.

Shadowsin avoin ja tarkkanäköinen suurkaupunkilainen ongelmakenttä on varmasti tuntunut aikanaan yhtä vapauttavalta kuin mitä jazzin kehitys 1950-luvulla. Se ei tarjoa sosiaalisiin, rodullisiin ja seksuaalisiin ongelmiin valmiiksi pureskeltuja ja sovinnaisia, "oikeita" ratkaisuja, ei oikeastaan minkäänlaista varmaa ulospääsyä. Cassavetesin itsevarmuus kaiken epävarmuudesta hallitsee elokuvaa. Varjoja on nimensä mukaisesti luonteva kurkistus periamerikkalaisten arvojen ja instituutioiden taakse, unelmien haurauteen, mutta hiukan masentavana kääntöpuolena sen tietty piittaamattomuus kohdistuu myös sisäänpäin, omiin mahdollisuuksiinsa, joiden ainakin itse näen puoliksi hukkaantuvan. Shadowsin vilpittömän rehelliset ihmiskuvat jäävät raakileiksi ja irtonainen kokonaisvaikutelma hiukan yhdentekeväksi Charles Mingusin musiikin ja muutamien rajujen tunnepurkaustenkin keskellä.

Shadowsin merkitys on tietysti valtava selvänä tienviittana kohti uutta, osin ehkä entistä häpeilemättömämpää mutta ainakin entistä ihanteettomampaa yhdysvaltalaista elokuvaa. Shadowsista jääkin ennen kaikkea mieleen suru, ei mikään henkilökohtainen sellainen vaan kulttuurinen. Toisaalta sen purkauksellisuuteen sisältyy myös lupaus tulevista näytöistä, ei yksinomaan Cassavetesin. Mitään suurta äkkinäistä uutta aaltoa se ei kuitenkaan synnyttänyt, jos vertaa vaikka Euroopan tilanteeseen. Mutta pinnan alla alkoi kyteä.

Jotkin Cassavetesin kerronnalliset ratkaisut, nopeutukset ja pysäytykset, tuntuvat myös turhilta. Unohdin etsiä Gena Rowlandsin yökerhosta.

http://www.slantmagazine.com/film/review/shadows-4022

Le Déjeuner sur l'herbe

Aamiainen ruohikolla. 1959, Ranska. O: Jean Renoir. * * * * . Ti 13.8.2013 klo 17.00, Orion (Renoir & Renoir). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Aito Mäkinen, ruotsinnos Maya Vanni. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Aiemmat katselut: ma 8.11.1993, Niagara (Tre), 35-mm, SEA:n esitys, suomenkieliset tekstit, * * * * .

Elokuvataiteen korkeimpaan kaanoniin kohonneista mestareista Jean Renoiriin taisin tutustua kaikkein myöhimpään. On siitäkin tosin jo 20 vuotta. Ohjaajan viimeistä edelliseksi jäänyt teatterielokuva Aamiainen ruohikolla oli osuva käynnistys näin jälkeenpäinkin ajatellen.

Kirjoitin siitä päiväkirjaani tuolloin lukion ensimmäisellä: "Huoletonta, iloista Renoiria" - sellainen oli ensivaikutelmani ohjaajan tyylistä. Jälkeenpäin, kun olen tuohon kohtaan päiväkirjassani törmännyt, olen vähän nolostunut: taisinpa olla naiivi... Tuskin olin ymmärtänyt Renoirin ironiasta mitään.

Toisaalta nyt elokuvan uudelleen nähtyäni (ja unohdettuani sen sisällön harvinaisen totaalisesti tällä välin), voin kyllä allekirjoittaa lausahdukseni edelleen. Aamiainen ruohikolla on huoleton ja iloinen elokuva, mutta juuri siinä on myös avain sen lempeään ironiaan.

Virran (1936) tavoin Renoir palaa tässä isänsä Pierre-Auguste Renoirin maalauksissaan kuvailemiin maaseutuidylleihin, mutta erona on tapahtuma-aika ja sekaisin on oikeastaan geeniperimäkin: nimi on poimittu Édouard Manet'n samannimisestä vuoden 1863 kohumaalauksesta (joka on siis 150-vuotias), jossa alaston nainen ja kaksi puettua dandya ovat levittäytyneinä metsän suojaan eväittensä kera - itse asiassa ollaan aika kaukana isä-Renoirin maailmasta.

Manet'n maalauksen valmistuessa modernin automobiilin keksimiseen oli aikaa enää runsaat 20 vuotta! Se on olennaista, sillä Renoir tuo luonnon täysin rinnoin jo keskelle koneiden ja automaattien maailmaa, modernismia, massatuotantoa, tieteellistä etäisyyttä ja intellektuellia viileyttä, televisio- ja avaruusaikaa, jossa suhtautuminen maan antimiin on kuin välitilaan liukastunut sekoitus aitoa ja teeskenneltyä viattomuutta (muutenhan emme kai olisi sitä osanneetkaan saastuttaa sitä niin tehokkaasti 1960- ja 1970-luvuilla).

Renoirin näkemys on intuitiivisen ekologinen. Aamiainen ruohikolla on liki piinallisen motoristinen elokuva, siinä on paljon koneiden pärinää, skootterit ja autot kulkevat pitkin teitä kohti provinssia, ne halkovat esi-isien maiseman, mutta ei niillä sentään aivan syvimmälle metsän helmaan päästä. Liikkumisen ja päämäärän välillä on ristiriita, ja hedelmällinenpä onkin: Renoir ei yritä tavoittaa nostalgiaa vaan oman aikansa postikortti-idyllin, joka huokuu kevyesti sekä mennyttä kuvitelmaa että käsillä olevaa vieraantumista, yhtä arvaamatonta syineen ja seurauksineen kaikkinensa, mutta ilman pienintäkään moralisointia kumpaankaan suuntaan. Atavistisesti sävyttynyt luonnontunne saa pontta räikeästä aikalaiskitschistä myös elokuvan uhkeassa, mutta samalla oudon piukassa väripaletissa. Aamiainen ruohikolla on aurinkoiselta estetiikaltaan kuin perinteinen maisemamaalaus, mutta kuva, jonka siinä näemme, on lumoltaan jollain tapaa lukkiutunut (ehkä kuin television virityskuva) tai vähintään kuin odottamassa inhimillistä kosketusta, orgaanista yhteyttä pakokaasun ja kemikaalien kiristävässä tuoksussa. Jotain alkuperäistä suhteessamme luontoon on päättymässä, ainakin aisteissamme, mutta tässä vielä pieni imaginäärinen lepotuokio siitä, mikä meitä siihen sisällämme on sitonut.

Tunteellisella ja sosiaalisella tasolla Aamiainen ruohikolla on innoittava teos. Kaupunkilainen sivistyneistö ja maalainen kansa kohtaavat tavalla, joka yllättää ja haastaa molemmat. Taikausko on helähtävinään vanhan paimenen huilussa, jonka sävelet nostattavat myrskyn ja saattavat biologi Etienne Alexisin (Paul Meurisse) sattumalta yhteen hemaisevan maalaistytön Nénetten (Catherine Rouvel läpimurtoroolissaan) kanssa. Alexis on pyrkimässä uuden Euroopan (!) presidentiksi näkemyksillään siitä, kuinka intohimo on torjuttava terapialla ja yhteiskunnalliset kauhuskenariot vältettävä keinosiemennyksellä. Sitten hän näkeekin neidon uimassa ja joutuu vähitellen korjaamaan teorioitaan.

Aamiainen ruohikolla on Renoirin karikatyristisen komediallinen testamentti sille, etteivät kaupunki ja maaseutu, tiede ja luonto saa erkaantua liian kauas toisistaan - vuorovaikutusta on vaalittava modernilla ajalla kenties enemmän kuin ennen. Testamentti on liian pömpöösi sana, sillä elokuvassa ei ole pyrkimystä mihinkään suureen ja lopulliseen, siksi sitä on vaikea edes pitää mestariteoksena perinteisessä mielessä. Renoir antaa ikään kuin luonnon ohjata elokuvaansa, mutta luontohan ei koskaan vaadi täydellisyyttä: elokuvan myrskykohtauksessa on myös joitain farssimaisia ja pitkitettyjä piirteitä, jotka ovat hivenen tuskastuttavia.

Oman renoirlaisen oletusluonteensa eli monimielisen hienostuneisuuden yllättävänä antiteesinä Aamiainen ruohikolla on yksiselitteisessä räväkkyydessään mahdollisesti Renoirin buñuelmaisin elokuva (vaihdoin tästä näytöksen jälkeen pari sanaa Orionin aktiiivikatsojan Dana Benlakhdarin kanssa, joka oli saanut suunnilleen saman mielleyhtymän). Koko elokuva on teorian ja intuition sekoiluna myös jonkinlainen ennekuva siitä törmäyskurssista, jonka lasku kuitattiin sittemmin Godardin Viikonlopussa (1967); Renoir tarjoaa ikään kuin viimeisen helpottavan suvannon ennen skootterin lopullista karkaamista.

Lammikon vitivihreät kaislat ovat mahdollisesti vaikuttaneet Tarkovskiin tämän tehdessä Solarista (1972), ja kokonaiskuvio, jossa hillitty akateemikko ihmettelee kansan tapoja maaseudulla, lienee puhutellut Yö vai päivä -elokuvan (1962) kollektiivia.

Nenetten kotitalon yhtäältä idyllinen ja toisaalta tukahduttava etusivu ja pihapiiri, joka toistuu elokuvassa usein samasta kulmasta, kiehtoo. Kompositiossa on jotain salamyhkäistä, Renoirille selvästi henkilökohtaista (onhan kyseessä hänen sukuhuvilansa); kamera vaikuttaisi asetetun tarkalleen jonkin harvinaisen kirkkaan muistikuvan etäisyydelle, mistä tulee mieleen, että valkokankaiden maaseutua ei ole arkkitehtonisesta vinkkelistä tietääkseni tutkittu juurikaan.

*

Mietin koko elokuvan ajan, miksi Paul Meurisse on tässä roolissaan niin tutunoloinen. Keksin lopulta, että hän muistuttaa television melko unohdetun satiirisarjan Me tässä (1996) juontajaa Jarkko Havankaa... Kieltämättä eriskummallinen assosiaatio, josta ei ehkä sen enempää.

City of Fear

Pelon kaupunki. 1959, Yhdysvallat. O: Irving Lerner. * * * ½. Pe 14.6.2013 klo 17.00, Orion (Carte blanche à Tapani Maskula). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomenkieliset tekstit (Lea Linkoaho), ruotsinkieliset tekstit (Ragnhild Troupp). Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 3/5.

Outo, vaitonainen ja heikosti dramatisoitu film noir San Quentinin vankikarkurista, joka luulee pitävänsä hallussaan huippuarvokasta heroiinia tietämättä, että kyseinen kanisteri onkin täynnä koboltti-60:ä, keinotekoista radioaktiivista isotooppia.

Kerronnan puutteellinen, miltei mekaaninen jännite nousee tavallaan elokuvan eduksi kapitalistisen ideologian metaforana: vankikarkurin loputon ja sairaalloiseksi yltyvä usko pienen, mutta anastetun omaisuutensa helpottavuuteen heijastelee uskottavasti tilannetta, jossa yhteiskunnan hylkiö turvautuu täydelliseen abstraktioon viimeisenä oljenkortenaan, pitäen jääräpäisesti kiinni onnen takaavasta mielikuvastaan, välittämättä edes vähittäisestä fyysisestä sairaalloitumisestaan, oikeastaan ihmettelemättä pahemmin edes, mistä se johtuu: kuvitelma kullanarvoisesta omaisuudesta on arvokkaampaa kuin oma henki.

Vankikarkuria näyttelee Vince Edwards, joka sopii hyvin surullisen avuttomaksi ja hiukan yksinkertaiseksi, ympäristöään ja omaa, paljolti auton ratissa tapahtuvaa amok-juoksuaan jollain tapaa sisällään kestämättömäksi hahmoksi. Hänestä tulee mieleen Mark Ruffalo, joka sopisikin samaan rooliin, jos Pelon kaupunki filmattaisiin uusiksi.

Atmosfääri on täydellistä 1950- ja 1960-lukujen vaihdetta L.A:n vieraantuneine lähiöineen ja takapihoineen, bensa-asemineen ja tienvarsikuppiloineen. Loppu on tuima ja hivenen tahattoman koominenkin, kun jo maahan kohtuasentoon kanisterinsa kera käpertynyt karkuri on saatu kiinni ja peitetään ensi tilassa kankaalla ja säteilyvaroituksella.

Tämä oli ensimmäinen elokuva, jonka näin Irving Lerneriltä.

Kopio oli luonnollisen kulunut, mutta juuri siksi täyttä rautaa. Näytöksessä oli jonkin verran häiriöitä (joku sulki kännykkänsä, mistä kuului piippauksia hiljaisessa kohdassa). Harri Römpötin nouseva pää osin peitti hiljentävän monimielistä loppua, öistä ilmakuvaa Los Angelesista, joka ei saastunut hengiltä - kuin yhden rikollisen verran.

The Crimson Kimono

Samuel Fuller, 1959. 35-mm, restauroitu laitos (Sony Columbia). Ei suom. tekst. La 27.11.2010 klo 21.00, Orion (Samuel Fuller). **½

Erittäin iskevä aloitus: stripteasetanssija Sugar Torch vetää show'taan, vetäytyy pukuhuoneeseensa tullakseen ammutuksi ja pakenee alusvaatteissaan kadulle, jonka autojen sekaan lopulta lyyhistyy. Alkukohtaus itse asiassa muistuttaa myöhempien aikojen katsojaa Blade Runnerin vähän vastaavanlaisesta kohtauksesta. L.A:n Pikku Tokioon sijoittuvassa sekarotuisessa - valkoiset ja japanilaiset - poliisien mustasukkaisuusdraamassa on kiehtovia etnisiä tappelukohtauksia ja jopa karatekilpailu (näistä yhteyksistä voisi joku harrastaja vetää ehkä merkittävämmänkin linkin johonkin Showdown in Little Tokyoon....), mutta rasismia ajan hengessä käsittelevä tarina on suorasukaisuudestaan huolimatta varsinainen sotku. Heikoin Fuller toistaiseksi tässä retrossa, joskin toisessa yhteydessä - esim. viimeiset film noirit -kontekstissa - tämä voisi ehkä näyttää paremmalta. Joka tapauksessa ohjaajan hermoherkkä iskukyky loistaa poissaolollaan. Jos oikein ymmärsin, The Crimson Kimono esitettiin tällä viikolla ensi kertaa Suomessa.

Verboten!

Kiellettyä! Samuel Fuller, 1959. 35-mm. Ei suom. tekst. Pe 26.11.2010 klo 21.00, Orion (Samuel Fuller). Lähes läpinukuttu.

Tatort-sarjaan tehty Kuolema Beethoven-kadulla (1973) oli aikanaan ensimmäinen Fuller, jonka näin, en tosin kokonaan. Vinkkasin Goethe-Institutille siitä Facebookissa, koska se ei kuulunut tähän Orionin sarjaan. Se taisi olla aikanaan ensimmäinen elokuva, jota katsoin salaa vanhemmilta. Ihmettelin silloin kymmenenvuotiaana, onko Fuller saksalainen ohjaaja. Tämä Fullerin ensimmäinen Saksaan sijoittuva elokuva on Helgan ja jenkkisoltun omalaatuisesti roihuava rakkaustarina tuhotussa Berliinissä. Valitettavasti nukahdin, mikä ei enä yllättänyt. Kuuhulluus verotti juhlavaa elokuvailtaa. Yksi toistuva kuvakulma sotilaasta vuoteella ja Helgasta hänen vierellään muistutti - ehkä tummennetun taustansa takia - oudosti Gallen-Kallelan Lemminkäisen äitiä. Odotan tämänkin jälleennäkemistä.