The Player - pelimies. 1992, Yhdysvallat. O: Robert Altman. * * * * . Ti 23.12.2015 klo 20.15, Orion (Robert Altman). 35 mm. Suom. tekst. T. Porri, ruots. tekst. E. Udd. KAVI-kopio: ++++. Katsojia silmämääräisesti: 49 (9 myöhästynyttä, 1 keskeyttänyt). Olosuhteet: 3/5. Istumapaikka: permanto, rivi 9, penkki 8. Aiemmat katselut: 1) pe 9.10.1992, Nordia 1 (Tre), 35 mm, * * * * *, seurana T. Moisio, 2) ti 22.8. - ke 23.8.1995 klo 22.30 - 00.45, MTV3.The Player täytyi aikanaan mennä katsomaan heti ensimmäisenä päivänä - Tampereen ensi-ilta oli kuukauden Helsingin jälkeen. Altman-intoiluni oli tuolloin sillä tasolla, että oli täytynyt käydä lainaamassa naapurista videot, että sain kopioitua jossain Ylen kulttuuriohjelmassa olleen pätkän Altmanin Cannes-päivistä, joka oli jäänyt huonoon kohtaan nauhalle - oli lama-aika, eikä nauhoja ollut tuhlattavaksi.
Altmanin comebackina tuolloin pidetty elokuva oli mielenkiintoista nähdä nyt Orionin retrossa, jossa ei ollut yhtään hänen 1980-luvun elokuvistaan (niistä muuten vain kaksi oli saanut Suomen ensi-illan). 14 vuoden siirtymä A Weddingistä tuntui suurelta harppaukselta. Välissä Altman oli joutunut myymään oman tuotantoyhtiönsä Lion's Gate Filmsin vaille kunnon levitystä jääneiden taloudellisten floppien suman jälkeen. Yksityiskohtiin keskittynyt widescreen-maalari oli pakotettu siirtymään kengännauhabudjetteihin ja palaamaan tv-töihin. Tuottajan rooli oli myös 1980-luvun mittaan noussut amerikkalaisessa elokuvassa ohjaajan edelle - 70-luvun suurista nimistä omalakinen Altman oli 90-luvun alussa eniten katveeseen jäänyt tekijä siinä missä joitain Scorsesea ja Allenia palvottiin yhä suurina aikalaisina, Coppolaakin vielä, mutta laskusuuntaisesti.
Siitä huolimatta tuolloisissa haastatteluissa Altman korosti, ettei koskaan ollut lähtenyt pois kuvioista. Pikemminkin olikin niin, että The Playerissa hänet vain löydettiin uudelleen, juuri 80-luvulla uuden voimansa popcornviihteellä ja jatko-osilla palauttaneen eskapistisen liukuhihna-Hollywoodin satiirikkona. Alati sivuuttamaltaan taiteellisesti kunnianhimoiselta käsikirjoittajalta tappouhkauksia saavan studiopomon (Tim Robbins) vajoaminen veritekoon käsitellään nurinkurisella tavalla, jossa odottamaton henkirikos, kuopatulta käsikirjoitukselta vaikuttamaan alkava todellisuus ja sen synnyttämä painajaismainen vainoharha kaiken saavutetun menettämisestä ei lopultakaan estä vaan pikemminkin edistää periamerikkalaisen unelman täydentymistä.
Vaikka The Playerin kuuluisa, liki kahdeksanminuuttinen avausotos on paljonpuhuva näyte siitä, ettei Altman ollut kadottanut otettaan, on elokuva yhtä paljon tai ehkä enemmänkin käsikirjoittajansa Michael Tolkinin elokuva, ja takana onkin Tolkinin samanniminen romaani Die Hard -vuodelta 1988. Satiiri on lopulta hiukan enemmän kiinni tekstissä ja tarinassa kuin visuaalisuudessa. Ulkoisesti The Player näyttää oikeastaan kuin miltä tahansa 1990-luvun alun Hollywood-elokuvalta. Varsinainen moite tämä ei ole - 1980-luvun Reaganin politiikalle kumartelevat huh helpotusta -tyylisesti päättyvät nuhteettomien menestyjien painajaiset saavat Altmanilta pisteliään kylkiäisensä omalle muotokielellleen. The Playerin katkera käsikirjoittaja on lähtökohtaisena pelimerkkinä vähän kuin 90-luvun alun tyypillisten ydinperhetrillereiden psykopaatti, mutta todellinen psykopatia piileekin unelmatehteen rakenteissa.
Perinteisiltä, aikanaan vallankumouksellisilta kerrontatekniikoiltaan Altman ei ole enää niin epämukavasti viiltävä ja ilkeä kuin 1970-luvulla, hän on ehkä monien uransa taloudellisten takapakkienkin takia tullut maltillisemmaksi. Paljon vaikuttaa myös se, että The Player ei ole laajakangaselokuva - koko ajan miettii, että sen kuuluisi olla.
Väkivallan ja seksin ylikorostusta ja glooriaa Altman riisui amerikkalaisesta elokuvasta 70-luvulla ehkä uskollisemmin kuin kukaan. Seksi on Altmanin elokuvissa yleensä aina ollut johdonmukaisen epätyydyttävää - The Playerissa onkin Altmanin uralle harvinaisen eroottinen seksikohtaus, jonka posketon pirullisuus paljastuu kuitenkin siitä, että hekuma huipentuu veriteon tunnustamisesta. Yhdessä kohtauksessa risteytyy oikeastaan kaikki se, mistä Hollywoodin markkina-arvoissa ja niiden uusiutumiskyvyissä pohjimmiltaan on kysymys. Studiopomo (raha) on torjunut painajaisen ja taannut selustansa päästämällä hengiltä jalansijaa hamuavan käsikirjoittajan (taide) ja vienyt tältä vielä naisenkin (rakkaus). Altmanin 1970-luvun tarkkanäköinen kulttuurintutkimus on palannut 1980-luvun varjoista kaupallisen elokuvan salonkeihin sen omaa turvallista muotokieltä käyttävänä symboliikkana, mestarista on tullut olosuhteiden pakosta ensiluokkainen pelimies.
[Kirjoitettu 21.1.2016 klo 21.04.]
