La p'tite Lili

Pikku Lilie. 1927, Ranska. O: Alberto Cavalcanti. * * * * . Ti 6.8.2013 klo 17.00, Orion (Renoir & Renoir). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Paikka: permannon rivi 3, istuin 10. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: ke 4.10.2006 klo 17.00 TAI la 7.10.2006 klo 17.00, 35-mm, Orion (Jean Renoir).

Varttitunnin mittainen impressionistinen filmikangas, jossa valmiin kangaspalan kudontajälki läpivalaisee koko ajan kuva-alaa. Poikkeuksellisen muotonsa vuoksi La p'tite Lili muistuttaa jollain tapaa elokuvan mekaanista esihistoriaa enemmän kuin valmistusaikaansa 1920-lukua; ilmaisu on viehättävästi käsinkosketeltavampaa, suorastaan tartuttavaa, kuin mitä kuva normaalisti valkokankaalla.

Isä-Renoirin entinen malli ja pikkuosassa nähtävän poika-Renoirin vaimo Catherine Hessling esittää 16-vuotiasta Lilietä, joka on menettänyt koko perheensä ja ajautuu vähitellen prostitutioiduksi, ymmärtämättä kaduilla kulkevien halujen alkukantaisuutta. Renoirin tuleva vaimo Marguerite Renoir toimii taas ensi kertaa leikkaajana, yhdessä ohjaaja Cavalcantin kanssa. Pikku Lilie onkin ainoa elokuva, jossa Renoir ja hänen kaksi rakastettuaan kohtaavat. Voikin olla, että elokuva on jopa merkityksellisempi tarkasteltuna Renoirin kuin Cavalcantin uralla.

Louis Bénechin ja Eugène Cavelin chansoniin perustuva Pikku Lilie hyödyntää kuorokerrontaa, joka mykkäelokuvassa toimii usein luontevammin kuin äänielokuvassa (vrt. Mighty Aphrodite, 1995).
 
Kun näin elokuvan seitsemän vuotta sitten, lopun dramatisoimaton, humoristinenkin väkivalta shokeerasi: surmatyön jälkeen paksu viiltäjä istahtaa huilimaan ja - pudottamatta veistä kädestään - alkaa leikata heti vesimelonia nälkäänsä, aivan kuin tappaminen ja syöminen olisivat yhtäläisiä rutiininomaisia perustarpeita.

Lilien surkea kohtalo on ironisen tunteilematon, mutta ympäristössään rujon totuudellinen. Luulen, että olen nähnyt Pikku Lilien senkin jälkeen ainakin kerran, mutten löytänyt esitystietoa ainakaan Orionin ohjelmavihkoista.

Vuonna 1977 ensi-iltansa saanut kopio, jossa on Darius Milhandin vuoden 1930 musiikki, oli hyvässä vedossa. Tämän elokuvan myötä Orion palasi kesäajasta normaaliaikaan.

Un chapeau de paille d'italie

Italialainen olkihattu. 1927, René Clair. Ti 17.1.2012 klo 17.00, Orion (René Clair). 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Sonorisoitu musiikki (Raymond Alessandrini, 1989). ****

Sattuipa hassusti matkalla omiin häihin: hevonen karkasi tieltä ja löysi syötäväkseen olkihatun, joka oli jäänyt naiselta syrjään hänen salaiseksi lemmenhetkekseen. Piiskatun ja nälkäisen luontokappaleen mielivalta panee alun kunniakkaan henkilögallerian varsin turhamaiselle kiertelyn ja kaartelun sumalle, jolle voisi panna pisteen vain samanlaisen hatun löytäminen. Clair päivitti Eugène Labichen ja Marc Michelin näytelmän vuodelta 1851 elokuvan syntymävuodelle. Italialainen olkihattu on ensiluokkaista komediaa, rytmiltään rentoutunutta ja yksityiskohdiltaan lumoavaa. Belle Époque -kauden koriste-esineet ja pyntätty yleisilme näkyvät interiööreissä viimeistä piirtoa myöten. Niin ikään Clairin oma ilmaisu jäljittelee täyteläisesti elokuvan alku-aikojen huolettomuutta ja viattomuutta. Tunnelmassa on porvarillisen sunnuntaimatinean henkeä, mikä taisi olla nostalgisen kaukana jo 1920-luvun lopunkin tavallisista esityskonteksteista. Tätä voisi katsella ryhdikkäästi sotilaspuvussa, wieniläiskonvehteja hillitysti nautiskellen ja naurun hetkellä kaulukselle mahdollisimman häveliäästi rykien, syvällä sisimmässään hevoselle hurraten.