Iso-Britannia / Luxemburg, 2005. O: Woody Allen. * * ½ . Su 23.6.2013 klo 16.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Mikko Lyytikäinen, ruotsinnos Saliven Gustavsson. Paikka: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 2/5.Näin Allenin 2000-luvun leimallisimman käännekohdan ja sen kai jollain tapaa taloudellisesti pelastaneenkin elokuvan vasta nyt.
Match Pointista käynnistyi suunta kohti Vicky Cristina Barcelonaa (2008) ja Midnight in Parisia (2011), tätä ohjaajansa yhtäältä nostattavaa, toisaalta epäilyttävää uudelleensyntymisen vaihetta nuorten henkilöiden parissa Euroopan eri metropoleissa.
Olin kuullut Match Pointista pääosin myönteisiä kommentteja, mutta myös joitain kielteisiä, jälkimmäisiä vähän edellisiä luotettavammilta tahoilta.
Pakko kallistua itsekin kriittiselle kannalle. Allenin siirtyminen New Yorkista Lontooseen on suoranaista takeltelua. Kun hän on kuvannut henkilöidensä sujuvan sattumanvaraisia kohtaamisia Manhattanilla luontevasti vuosikaudet, sama näyttää kiusallisen kömpelöltä ja epäuskottavalta Lontoossa. Tutulla ja vieraalla suurkaupungilla on eronsa.
Piristävää on tietysti tunnelmanvaihdos: synkällä tematiikallaan oikeuden toteutumattomuudesta Match Point muistuttaa Allenin elokuvista eniten liki mestarillista Rikoksia ja rikkomuksia (1989), josta sen myös erottaa lupaavan positiivisesti se, että tällä kertaa Allen ei ole käytännössä lainkaan kiinnostunut omista neurooseistaan itsensä tai jonkun toisen kautta eikä siis tunge tavaramerkillistä hahmoaankaan mukaan vakavan draaman koomiseksi sivuelementiksi.
Jo alussa käy ilmi elokuvan petollinen ilmapiiri. Vetreä, mutta hymytön Chris Wilton (Jonathan Rhys-Meyers) tutustuu tenniskentällä rikkaaseen ja hyväntuuliseen Tom Hewittiin (Matthew Goode), ja käy ilmi, että molemmat pitävät oopperasta (pitävätkö todella, on tietysti jo hyvä kysymys). Esityksen aitiossa Chrisin tutustuu myös Tomin viattomantuntuiseen isosiskoon Chloeen (Emily Mortimer), ja he alkavat seurustella. Kolmas kerta toden sanoo: pariskuntien illanvietossa Tom esittelee Chrisille myös oman rakastettunsa, näyttelijänä onneaan toistaiseksi epäonnisesti yrittäneen Nola Ricen (Scarlett Johansson).
Siitä Chris saa vihdoin syyn toivomalleen kaksoiselämälle. Hän rakastaa, tai luulee rakastavansa, Chloetaan, mutta ei uskalla jättää tätä (vrt. Anything Else) saati suhteensa kautta saamaansa taloudellista tukea ja ammatillista tulevaisuutta saatuaan erilaisten käänteiden (joista ratkaisevin on lopulta Tomin ja Nolan ero) myös Nolan itselleen. Chrisin intohimo Nolaan syntyy vain ja ainoastaan suhteen täydellisestä salaisuudesta.
Tarinassa on kaikuja niin Theodore Dreiserin Amerikkalaisesta murhenäytelmästä ja Patricia Highsmithin Tom Ripley -tarinoista ja -filmatisoinneista. Tenniskonteksti viittailee Hithcockiin (Muukalaisia junassa), samoin kohtaus taidemuseossa (Vertigo). Nämä eivät silti häiritse.
Chris Wilton ei vain ole henkilönä aivan niin traagisesti todentuntuinen kuin Ripley tai George Stevensin mestarillisen Dreiser -filmatisoinnin Paikka auringossa (1951) George Eastman. Hän on tietysti tarkoituksellistikin vähän kuin luonnos, mutta ikävä kyllä luonnos myös sisimmästään.
Jossain keskivaiheilla mietin, onko tämä Allenin surkein elokuva. Dialogi oli niin käsittämättömän kökköä. Pitkässä erossa pyristelevien Chrisin ja raskaaksi tulleen Nolan väliset puhelinkeskustelut ovat kuin kaksikerroksiseen bussiin kirjoitettua kesäteatteria. Ylipäätään on vaikea lähtökohtaisesti uskoa Nolan mielenliikkeisiin: miksi hän jää niin vahvasti Chrisin koukkuun? Chris on päivänselvä ja vieläpä melko karismatonkin psykopaatti jo arkiminässäänkin. Mitä hänellä oikeastaan on tarjota Nolalle?
Moniongelmaista rakkautta, kireytyvää läheisyyttä ja kömpelöä seksiä. Tässä tullaankin taas yhteen elokuvan ongelmaan: Allenin tapaan kuvata intohimoa. Orionin A4-esitteen mukaan Allen on Match Pointissa eroottisimmillaan, ja monesti hänen on sanottu olevan siinä myös aistillisimmillaan, mutta Sota ja rakkaus (1975) tiettyine kohtauksineen ja Kesäyön seksikomedia (1982) ovat yhä lyömättömiä kummassakin suhteessa. Chrisin ja Nolan välinen kipinä edustaa paikoin tyylittömyyden tahatonta huippua, mainittakoon vain side silmillä -kohtaus.
Totaalisen epäuskottavaa on myös (toki kivuttomasti kasvaneen) Chloen hyväuskoisuus vielä aika tuoreen ja tulevan miehensä mitä painokkaimmin ilmaistusta henkisestä poissaolevuudesta. Ja vielä Nolasta: kun hän ja Chris kuuluvat henkilögallerian luokkajaossa ainoina alemmas, miten hän voi ottaa niin hyväuskoisesti suhteen mieheen, joka on samaan aikaan naittamassa itseään yläluokkaan? Ja miksei hän enää yritä edetä kohti haavettaan, näyttelijän uraa? Onko Chris todella yhtäkkiä kaikki mitä hän elämältä haluaa?
En muista, että Allen olisi koskaan kirjoittanut näin heikoiksi, avuttomiksi ja todellisuudentajuttomiksi motivoituja naishenkilöitä.
Jonathan Rhys-Meyers on Chrisinä ulkoisesti osuva, mutta yksi-ilmeinen yöpuolisko. Scarlett Johansson epäonnistuu roolinsa haastavimmilla hetkillä täydellisesti, tosin eipä siinä muuta mahdollisuutta oikein olekaan. Emily Mortimer ja Matthew Goode pärjäävät paremmin.
Ontuvan logiikan kasauduttua Allen tiukentaa lopussa otettaan ja pelastaa mitä pelastettavissa on. Viimeisissä kohtauksissa, henkirikoksen ja sen tutkinnan yhteydessä, on paikoin mustaa mahtia. Match Point ei vain ole se osiensa summa mitä jo Verdin kuluneen musiikin uskalias käyttö vaatisi vaan jää luonnokseksi vähän kaikesta siitä mitä lupailee.
Orionin vihkon tiedoissa elokuvan yhdeksi valmistusmaaksi mainitaan myös Yhdysvallat.
*
Edellisen kerran Match Point on näytetty Orionissa 16.1.2006, jolloin oli sen ennakkoensi-ilta. Samana päivänä siirryin väestörekisterissä Tampereelta Helsinkiin ja sain avaimen ensimmäiseen täkäläiseen asuntooni (elokuviin en silloin ehtinyt lähteä).
Kopio oli kunnossa. Näytös alkoi hyvin, mutta pari myöhästynyttä katsojaa ryntäsi eteeni neljännelle riville rapistelemaan, mikä vei keskittymästäni alkupuolella. Lopussa he pulisivat ja vilkuilivat kännyköitään.
