Orion - syyskauden päättyessä, kevätkauden käynnistyessä

Orionissa eletään vain kolmea vuodenaikaa - talvea ei lainkaan. Niinpä syyssarja päättyi vasta tammikuun alkupuolella. Joskus on kuulunut huhuja siitä, että rakennetta uudistettaisiin - että kausia olisi enemmän ja ne olisivat lyhyempiä (kiinnostusta tähän kyseltiin myös Orionin viimekeväisessä gallupissa). Vakikatsojan vinkkelistä en näe syytä pyrkiä eroon nykyisestä rakenteesta, joka sallii mahdollisimman pitkät ja laajat teemat ja tekijäesittelyt. Poikkeuksellinen painoarvo ja ohjelmakaari on syyskaudella, joka on aina kausista pisin, ulottuen elokuisilta Helsingin Juhlaviikoilta Loppiaisen tienoille. Viime syyskausi oli tavanomaiseen tapaan varsinainen runsaudensarvi. Todellinen harvinaisuuksien aarreaitta oli pieni, mutta täyteläinen Ukraina-sarja, jonka myötä heijastui silmille aivan oma etnispoliittinen kolkkansa neuvostoelokuvan kartastosta. Yllättävän monen ohjaajan pitkän puolen tuotannon pystyi katsomaan kauttaaltaan, vain kaksi heistä tosin oli jo filmografiansa loppuun kirjoittaneita: erityisen juhlavaa oli nähdä koko Sergio Leonen tuotanto kronologisessa järjestyksessä, miksei myös Nyrki Tapiovaaran, jonka itsenäinen kolmikko tosin jättää ymmärrettävän traagisen keskeneräisyyden tunnun. Työkieltoon ajetun iranilaisen Jafar Panahin ja kiinalaisen realistin Jia Zhangken sarjat valottivat sitä maailmanelokuvan puolta, jota on varmasti turha toivoa kaupalliseen ohjelmistoon. Erityisen tyytyväinen olin nähtyäni vihdoin aikanaan kohutut Mike Leigh'n varhaiset pitkät elokuvat ennen Nakedia (1993), vaikka ne tuntuivatkin hänen viimeaikaisten mestariteostensa rinnalla jo melkeinpä harjoitustöiltä. Sidney Lumetin ja Elizabeth Taylorin muistosarjat olivat enemmän kuin paikallaan tarjoten täydellistä nautintoa. Lumetin tuotannon monialaisuutta, riskaabeleja ja poikkeavia piirteitä (esim. Idän pikajunan arvoitus, Hevonen, Taikuri Oz) olisi tosin toivonut mukaan. Romy Schneider -sarjaan oli valikoitunut viehko kimara kiehtovia ja harvinaisia pikkuelokuvia - sellaisia olisi muuten löytynyt Tayloriltakin, mm. hänen pimeältä 1970-luvulta. Risorgimentoa juhlinut Italia 150 vuotta -kokonaisuus oli kunnianhimoinen valotus maan historiasta. En saanut siitä tosin kovin ehjää ja kokonaista kuvaa, sillä olin nähnyt puolet elokuvista jo aiemmin, ja karsintaa on filmihullunkin pakko tehdä. Suomalainen sarjakuva 100 vuotta -teemaan olisi voinut ehkä valikoida ohjelmaa myös videotuotannon puolelta - nousee mieleen esimerkiksi Jaakko Pyhälän Sokeri-Sakari (1989). Syyssarjan ikävin piirre oli Alexander Klugen elokuvien esittäminen dvd:ltä ilman mainintaa ohjelmassa saati oikaisua. Tähän suuntaan en toivoisi Orionin menevän. KAVAn yhteistyö pikkufestivaalien arkistotoiveiden parissa on ymmärrettävää, mutta R&A:n tapaisen nykyelokuvafestivaalin normiohjelmiston osasijoittaminen Orioniin tuntuu väärältä tieltä.

Suosikkini syksyn 2011 sarjoista:

1. Ukraina
2. Sidney Lumet in memoriam
3. Helsingin Juhlaviikot: Mike Leigh
4. Jafar Panahi
5. Romy Schneider

Jo pari päivää sitten käynnistynyt kevätsarja tuntui ensi silmäyksellä tutunoloiselta, mutta tarkemmalla tutustumisella siitä löytyikin varsin perusteltu ydin. Viimeinen studioelokuvan veteraanimme Matti Kassila jos kuka ansaitsee carte blanchensa. René Clair ja Robert Siodmak kuuluvat taatusti niihin ohjaajiin, joiden nimet ja teokset eivät enää 2000-luvulla ole näkyneet päivittäin juuri minkään laadun elokuvakartoilla. On hienoa nähdä myös amerikkalaisen elokuvan 1970-luvun visuaalisesti ehkä omaleimaisimpien debytanttien Terrence Malickin ja David Lynchin tähänastiset tuotannot kronologisesti, vaikka jälkimmäistä onkin esitetty muutoin varsin säännöllisesti. Kolme vuotta sitten heitin KAVAlle ajatuksen konserttielokuvien sarjasta tai viikonlopusta - 1970- ja 1980-lukujen rock- ja popelokuvista muodostuva ja avoimen nostalgisesti nimetty Nuorten sävellahja tulee ehkä hiukan samantyyppiseen tilaukseen. Piristävää on se, kuinka arkisto kommentoi nykyelokuvan ilmiöitä historioivalla ja taustoittavalla näkemyksellä (3D - kolmas ulottuvuus). Bondartshukin Sodan ja rauhan (1967) 70-millinen pääsiäisesitys Rexissä ja von Trierin Valtakunnan (1994-1997) viikonloppuputki kuulunevat kevään yksittäisiin huipputapauksiin.