1975, Ken Russell. La 14.1.2012 klo 21.00, Orion (Nuorten sävellahja). 35-mm. Suom. tekst. Magneettinen ääni. *****. Aiemmat katselut: la 16.4.1988 klo 21.45 - 23.35, TV2.
Tommy merkitsi aikanaan hämmentynyttä ensitutustumistani Ken Russelliin, vaikka ohjaajan nimi ei vielä kymmenenvuotiaana kiinnittänytkään pysyvämpää huomiota. Tilanne katselulle oli oudosti otollinen. Olin ollut äitini kanssa kotoa evakossa, toisin sanoen Adamsissa katsomassa Kuuhulluja, kun veljeni oli samaan aikaan pitänyt kotibileitä. Kävellessämme bussipysäkiltä kotiin, vastaan tuli kaljoittelevaa nuorisoa. Yhdet bileet olivat päättyneet, mutta toiset alkoivat, kun aukaisimme television... (olin kinunnut jo hyvissä ajoin luvan saada katsoa Tommy). Tommysta tuli ensimmäinen kosketukseni täysiveriseen elokuvalliseen psykedeliaan ja poptaiteeseen. Russellin maailma tunnetusti on liioittelua, huonon maun ekstaasia, niin myös Tommyssa. Jostain syystä vain viikkoa myöhemmin tv-esityksen jälkeen näin hirvittäviä painajaisunia ja kuumehoureita. Sain kuulla myöhemmin, että olin hourinut tv-sohvalla täysin sekavia. Haluaisin todella tietää, millaista juttua olin heittänyt, mutta äitini ei suostunut aikanaan kertomaan, ja nyt se on myöhäistä. Uneni muistan aika tarkasti eikä niiden tunnelma todellakaan kaukana Tommyn visuaalisesta ilmeestä ollut. Nyt aikuisena ja miltei neljännesvuosisata myöhemmin olenkin yhä hämmentyneempi Tommysta ja sen tematiikasta, joka on sen edustamalle popelokuvalle yllättävän pelotonta ja syvällistä, psykohistoriallisesti latautunutta. Tommy (Barry Winch) on pieni poika, kun hän näkee äitinsä (Ann-Margret) miesystävän (Oliver Reed) tappavan sodasta palanneen isänsä. Äiti ja miesystävä vaativat Tommya ajattelemaan, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään, ja pysymään tapahtuneesta hiljaa. Leikkaus kymmenen vuotta eteenpäin: Tommy (Roger Daltrey) on totellut. Hän on kuvaannollisesti mykkä, kuuro ja sokea - selkokielellä autistinen. Russellilta oli viisas päätös siirtää alkuteoksen eli The Whon samannimisen teema-albumin (1969) tapahtumat 1920-luvulta 1950-luvulle: näin hän kykeni häpeilemättä argumentoimaan sota- ja popsukupolvien välistä epätasapainoa, joka ilmeni erityisesti seksuaalisuudessa ja elämäntavoissa. Russell repii kaiken muun hajalle - jopa Pete Townshendin luoman alkuteoksen vakavuuden - paitsi Tommyn kasvun, omien kykyjensä ja itsensä löytämisen janon tämän kaiken hötön ja hyväksikäytön, kitschin ja kidutuksen keskellä. Mitä enemmän irti hän pääsee traumaattisista lähtökohdistaan, sitä vapautuneemmaksi hän tulee. Tommy on elokuva, joka tuskin saisi siunausta psykonalyytikoilta. Tommyynkin kokeillaan mitä erilaisimpia hoitomuotoja, mutta mikään ei auta. Itsekin lapsena tuskallisesti mykistyneenä koen Tommyn poikkeuksellisen läheiseksi hahmoksi, tosin en osaa vastaavalla tavalla jäljittää ehdotonta syytä tapahtuneeseen. Tämä puolihan jää kyllä Tommynkin kohdalla epäselväksi. Muistaako hän lapsuutensa kauhistavaa käännettä sellaisena, miten Russell sen meille välittää? Juuri tämän avoimuuden vuoksi Tommy on uskottava kaaos, painajaismainen popelokuva, barokkinen rockooppera, Wagnerin tasoa. Yletön konsepti toimii erinomaisesti vielä silloinkin, kun Tommy löytää lahjansa flipperinpeluussa ja nousee sen kuninkaaksi. Messiasmyytti kohtaa massakulttuurin, jossa kaikki on hetkellistä ja liukuvaa. Tommyn äidin orgastiset kylvyt televisiosta syöksyvissä vaahdoissa, papukastikkeessa, pesuaineissa ynnä muissa ihanissa liemissä, Tina Turnerin kauhunsekaisesti sähäköittämä Acid queen -jakso ja Tommyn vapauttavat riippuliito-, juoksu- ja vuorikiipeilyjaksot ovat yhtä unohtumattomia ja oleellisia irtioton yrityksiä kuin tahtomattomat väkivallanpurkaukset askelia aurinkoon. Tommy on nostalginen trippi siinäkin mielessä, että kolme myöhempää korporaatiorockin kangistamaa ikonia Elton John, Eric Clapton ja Tina Turner ovat siinä vielä polttavimmissa liekeissään. Nyt näkemässäni versiossa oli loistelias magneettiääni, mikä teki tästä musiikillisestikin nautittavasta elokuvasta hifistin unelman. Suomalaisesta kopiosta oli aikanaan leikattu viisi minuuttia ja 28 sekuntia. Kyse oli Keith Moonin Ernie-setä-kohtauksesta, joka oli nyt palautettu kopioon. Kaikin puolin Tommy oli järisyttävä käynnistys Nuorten sävellahjalle. Tämä oli myös ensimmäinen Russell-kokemukseni valkokankaalla. Odotan kieli pitkällä ja kuulat sekaisin lisää.
Kuvauksesi muistuttaa hyvin vähän sitä keskinkertaista, suttuista, silloin tällöin innostavaa Tommya, jonka itse tunnistan.
VastaaPoista