1935, Erkki Karu. Ke 18.1.2012 klo 17.00 (Orion: Design Helsinki). 35-mm. **½. Aiemmat katselut: ti 31.8.2004, TV2 (Ala-Kolkki, matkatelevisiosta).Aikanaan katsoin tämän Erkki Karun toiseksi viimeiseksi jääneen ja Suomen Filmiteollisuuden toisena valmistuneen elokuvan kesämökillä ollessani siellä ensi kertaa yksin melkein viikon. Paikkaan liittyy monia muistoja kotimaistenkin elokuvan katseluista, mutta niiden aika tuntui jo monella tapaa menneeltä: vanha mummonmökki oli jo tyhjillään, ja katsoin elokuvan jotenkin historiattoman oloisessa uudisrakennuksessa, johon minulla ei ollut suurtakaan sidettä. Tunnelma ei ollut enää aivan otollinen. Sen jälkeen en ole mökillä elokuvia katsellutkaan. Agapetuksen komediaan perustuvan elokuvan tarina kertoo yksinkertaisen aikamiespojan Adalbert Koikkalaisen (ehkä 1930-luvun paras kotimainen elokuvakoomikko Kaarlo Kartio) pestautumisesta tavaratalo Sampoon. Koikkalainen näyttäisi asuvan jossain kaupungin laitamilla, mutta hänelle on annettu selkeästi maalaisen elkeet. Hän saa ja ottaa paikan syntipukkina, jota moititaan eri osastoilla puuttuvista tuotteista ja myyjien virheistä. Näillä kohdin elokuva tarjoaa kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuisen kiertoajelun vuonna 1930 avatun Helsingin Stockmannin eri osastoilla. Syntipukin alku on erinomaisen eläväinen. Lyhyt, mutta tiivistävä kohtaus, jossa Koikkalainen kävelee kameralle selin kohti Helsingin ydinkeskustan humua, jäi vahvasti mieleeni ensikatselussani, sillä olin suunnittelemassa muuttoa Helsinkiin ja pääsin toteuttamaankin sen sitten puolitoistavuotta myöhemmin. Kohtaus antaa hyvän kuvan siitä, miltä Helsinki aseman takana näyttää untuvikolle. Sitä käytti Peter von Bagh havainnollisesti elokuvassaan Helsinki, ikuisesti (2008). Kohtaukseen tiivistyvä tunne siitä, kuinka suurin osa on jostain muualta saapunut Helsinkiin, jää tosin Syntipukissa vain Koikkalaisen harteille. Hän on hyväuskoisuudessaan muiden hyväntahtoisena esitetyn naureskelun kohde. Tavaratalon rekvisiittaa on käytetty ilmeikkäästi. Ansa Ikonenkin tekee pienen roolin leikkikalujen myyjänä. Loppua kohden kerronta muuttuu liian staattiseksi ja jumittuu liikaa toimistotiloihin. Elokuva melkeinpä mainostaa yritteliäisyyttä ja pienyritteliäisyyttä. Koikkalainen on saanut nyt kokemuksia tavaratalosta ja voi perustaa vihdoin oman maitokaupan. Loppu menee Koikkalaisen kohdalta jo hiukan vaivaannuttavaksi nöyristelyksi suuromistusta edustavan tavaratalon johdon edessä. Karun Syntipukki on joka tapauksessa osuvampi kuin Matti Kassilan vähän innottomaksi välityöksi laskettava toinen filmiversio vuodelta 1957.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti