1930-luvun lopulla taisteltiin ilmailun herruudesta valkokankailla. Fasistinen Italia nosti taivaalle Lentäjä Luciano Serran, joka pääsikin jakamaan Mussolini-pokaalin Venetsian elokuvajuhlilla Riefenstahlin Olympian kanssa. Nimen elokuvalle oli antanut Il Duce itse - tuottajana kun toimi hänen lentäjäpoikansa Vittorio, jolla oli yhteyksiä elokuva- ja avantgardepiireihin. Elokuva muistuttaa luonteeltaan melko yleismaailmallisesti 1930-luvun lopun isänmaallista ja seikkailullista henkeä, jossa ylväs velvollisuudentunto ajaa ohi arkisten haasteiden ja yksilöllisten romanttisten toiveiden. Tämä pinta on Goffredo Alessandrinin ohjauksessa kuitenkin jännittävän hämärästi ja epämääräisesti motivoitua. Pikemminkin tarina kuvaa ihmisluonnetta, jolla on aidon polttava intohimosta lentämiseen, ohi kaiken muun elämässä. Luciano Serran fiksaatio johtaa ensimmäisestä maailmansodasta, josta palattuaan hän jättää läheisensä ja muuttaa Etelä-Amerikkaan. Hän päättää palata myöhemmin puolustamaan kotimaataan Etiopian vastaiseen sotaan, mutta katoaa lennolla Riosta Roomaan. Serra kuitenkin etsii tiensä taisteluihin ja tapaa niissä myös sattumalta poikansa, jota ei itse enää edes tuntisi. Sekä isä että poika haavoittuvat, mutta taistelevat viimeiseen asti omista ja toistensa hengistä. Pakkomielle lentämiseen on siirtynyt isältä pojalle. Selvät fasistiset painotukset ovat Alessandrinin melodramaattisessa ilmaisussa yllättävän hillittyjä, oikeastaan olemattomia. Varsinaiseksi propagandaksi lopputulosta ei voi kutsua. Tiettävästi käsikirjoituksessa mukana ollut Roberto Rossellini ohjasi osan kohtauksista, mistä nousee silta neorealismiin. Nimiosassa nähtävä Amedeo Nazzari (1907 - 1979) vaikuttaa jonkinlaiselta Italian vastineelta Errol Flynnille. Hänethän nähtiin myöhemmin esimerkiksi Fellinin Cabirian öissä (1957). Lentäjä Luciano Serra oli harvinaista nähtävää, sillä Viscontin Ossessionea (1942) edeltävä italialainen elokuva kuitataan yhä usein häveliäällä olankohautuksella. Peter von Bagh totesi viime syksynä TV2:n Mansikkapaikka-ohjelmassa, että 1930-luvun italialaisesta elokuvasta pitää nähdä ainakin 40 teosta, jotta siitä saisi todellisen kuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti