Tristana

1970, Luis Buñuel. Ti 3.1.2012 klo 21.15, Orion (Luis Buñuel). 35-mm. Suomenkieliset tekstit. ****½

Tristanaan tutustuminen tarkoittaa sitä, että olen vihdoin nähnyt koko Buñuelin jälkituotannon, joka katsotaan alkavaksi hänet uudelleen maailmanmaineeseen nostaneista 1960-luvun alun kohuteoksista. Tai ainakin näennäisesti nähnyt. Nimittäin Tuhon enkeli (1962) ja Linnunrata (1969), jotka niin ikään kuuluivat tähän Orionin perinteiseen vuodenvaihteen suosikkisarjaan, jäivät puoliksi näkemättä, koska yltiökiireinen joulukuu alkoi lopulta kostautua nukkumisvaikeuksina ja univelkoina. Pilkkiminen Buñuelin elokuvassa on toki omalla tavallaan syventävä elämys sekin, mutta harmittaa silti. Tristanassa pysyin onneksi hereillä. Tässä elokuvassahan Buñuel parodioi itseään herättämällä toisinaan kahta päähenkilöään unesta - normaalisti hänen henkilönsä vain toimivat kuin unessa. Catherine Deneuve on lähes päiväperhomaisen säteilevä Tristanana, joka ei ole niin nuhteeton ja puolustuskyvytön tyttö kuin miltä aluksi näyttää. Fernando Rey tekee muhkean tulkinnan miehestä, joka ei tiedosta jo joutuneensa lopulliseen vanhainkotiinsa. Näen Tristanassa vahvan yhteyden Viridianaan (1961) ja Kamarineidon päiväkirjaan (1964), joissa niissäkin nuori viattoman oloinen nainen riutuu patriarkaalisessa vankeudessa. "Vanhemmiten" olen alkanut innostua Buñuelin tuotannosta eniten juuri näistä eheämmistä elokuvista, joista Tristana on rakenteeltaan jopa poikkeuksellisen seesteinen ja kirkas - ja ehkä siksi yksi hänen hämmentävimmistä teoksistaan. Se on läpikotaisin nautittavaa elokuvaa, jossa ohjaaja tekee katolisista ja porvarillisista pakkomielteistä yhtä mielin määrin naurettavan irvokkaita kuin kummallisuudessaan kiehtovia. Buñuel on siitä harvinainen mestariohjaaja, että Suomessa hänen tuntemuksensa on säilynyt näihin päiviin asti elokuva-arkiston esitysten varassa. Varsin heikosti hänen elokuviaan on esitetty televisiossa tai julkaistu dvd:nä. Se on osasyy siihen, että Buñuel vetää alituisesti uusia katsojia. Kun yleisössä näkee etupäässä hyvin nuoria ihmisiä, palaa usein mieleeni 1990-luku Tampereella, "erilaisen elokuvan etsintä", lukiovuodet maanantaisine arkistonäytöksineen ja elokuvakerhovaikuttamisineen, joiden yhteyksissä hän tietyllä tapaa merkitsi minulle eurooppalaista ohjaajaa ylitse muiden. Nykyisin en enää pääse aivan samaan tunnelmaan ja innostukseen, mutta hänen parhaat elokuvansa ovat yhä ajattomia ja ehtymättömän rikkaita, sillä uskonnon, politiikan ja seksuaalisuuden kolmiyhteys tuntuu yhä säätelevän yhteiskuntia. Tristana nousi heti Buñuel-suosikkeihini, sillä haluaisin nähdä sen heti pian uudelleen. Vielä on näkemättä kymmenen Buñuelin Meksikon-kauden elokuvaa, tunnetuimpana niistä Kuoleman puutarha (1956).