Edward Albeen näytelmä (1962) ja sen elokuvasovitus (1966) ovat lähestulkoon käsitteellisessä asemassa, kun puhutaan amerikkalaisesta näytelmäkirjallisuudesta. Mike Nicholsin esikoisohjaus teki suuren vaikutuksen 16 vuotta sitten televisiosta katsottuna - sen juoppohulluus- ja jukebox-kohtaukset, jotka ovat Elizabeth Taylorin uran yksi ehdottomista bravuureista, osuivat silloin erityisen syvälle. Nyt nähtynä Nicholsin elokuva on kuitenkin helppo asettaa hiukan sivuun esimerkiksi monista 1950-luvun ja 1960-luvun alun näytelmäfilmatisoinneista, joiden taustalla useimmiten oli Tennessee Williams, joskus Eugene O'Neill, Arthur Miller ynnä muita. Albeen teksti on hiukan viihteellisempi, hiukan pinnempana elämänpettymyksen syvimpien aallokkojen kohtaamisesta silmästä silmään. Aikanaan tekstiä pidettiin provokatiivisen suorapuheisena, mutta nykykatsojalle esimerkiksi monien Williams-filmatisointien hienostunut tapa viiltää syvemmältä on säilynyt rankempana kuin myös palkitsevampana koettelemuksena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kuka pelkää Virginia Woolfia? toimisi hienosti draamallisena kokonaisuutena - se ei vain yllä aivan niin huipulle kuin voisi. Mike Nichols on yksi kaikkien aikojen lupaavimpia teatterikokemuksessa kouliintuneita esikoisohjaajia - hän osoittaa vaativan aiheen parissa elokuvallisenkin kypsyytensä, mutta myös kasvuvaransa. Taylorin tilalle on vaikea kuvitella ketään muuta; ilman häntä elokuvalla ei olisi sielua, vimmaa saati kasvoja (on ilo lukea parhaillaan hänen ensimmäistä elämäkertaansa, joka ilmestyi vuosi jälkeen "Woolfin", elokuvan, jota hän piti ilmeisesti loppuun asti parhaana saavutuksenaan). Hienoa oli myös nähdä tämä Taylorin ja Richard Burtonin nautittavin ja omakohtaisin yhteistyö vain pari viikkoa Kleopatrasta (1963), jonka kuvauksissa heidän pitkä ja toistuvasti katkeileva romanssissa oli syntynyt. Kuka pelkää Virginia Woolf? saattaa pinnaltaan näyttää kuvaukselta pahimmasta mahdollisesta avioliittohelvetistä, mutta jo ensimmäinen kohtaus antaa ymmärtää, kuinka suuresta, satuttavasta ja epäidealistisesta rakkaudesta lopulta on kysymys. Näytöksessä oli yllättävän nuorta yleisöä (mahdollisesti teatteriopiskelijoita), jotka reagoivat varsin äänekkäästi, melkein kippurassa nauraen ja itseään ilmaisten, lähes jokaiselle elokuvan koomiseksi väljästikin ymmärrettävälle repliikille. Se loi Orioniin poikkeuksellisen tunnelman, joka ei ollut täysin mieleeni - kuin olisi ollut katsomassa teatterikappaletta elokuvaklassikon sijaan. Mutta toisaalta tällaisten reaktioiden mahdollistuminen teoksen aikana myös kertoo hiukan siitä, mitä edellä yritin kuvata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti