Le Grand Amour

Hassu haaveilija. 1969, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * ½. Su 13.10.2013 klo 18.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: 3/5. English subtitles. Paikka: permannon rivi 9, ehkä 4. tai 5. istuin aulasta tultaessa. N/os: 3/5, myöhästyin ehkä n. minuutin.

Étaixin ensimmäinen pitkä värielokuva ilmeisestikin. Tässä hän tapasi myös tulevan vaimonsa, Annie Fratellinin, jonka suku oli täynnä klovneja.

Pierre on Pierre, konttorirotta, joka elää turvattua ja tyyntä, mutta ihmeettömän keskiluokkaista elämää vaimonsa Florencen (Fratellini) kanssa. Uusi täydellisen soma sihteeri Agnès (Nicole Calfan) ei vain saa vaan olemuksellaan yksinkertaisesti pakottaa Pierren miettimään mahdollisuuttaan toiseen suhteeseen.

Unikohtaus on aivan uskomaton. Maantiet, joissa pyörät alleen saaneet parisängyt ovat korvanneet autot, muodostavat maailman, johon haluaisi jäädä (ja miellyttävän pitkään Étaix meidät siellä pitääkin, vähän kuin ylimääräisessä unessa, jonka saakin nukkua vielä aamulla, kun on huomannut heränneensä vahingossa tunnin liian aikaisin). Näky on samalla epätavallisen suloinen ja viaton kiteytys 1960-luvun lopun seksuaalisen vallankumouksen ja avioliiton kyseenalaistamisen puhkaisemasta etsimisen huumasta - jonkin toisen mahdollisuudesta.

Étaix ei ole kuitenkaan idealistinen torvensoittaja vaan melankolinen haaveilija, joka ei pysty todellisuudessa uskomaan muutokseen, vaikka haluaisikin, sillä todellisuus on hänelle pohjimmiltaan ihanteeton.

Pakko lainata Marjo Pipisen mm. Dave Kehrin ja David Cairnsin tekstien pohjalta toimittaman KAVA:n esitelapun viimeistä kappaletta, joka ei kiteytä vain Hassun haaveilijan vaan koko Étaixin tuotannon keskeisimmän prinsiipin: " Elokuvien Pierre ei välitä siitä, onko hän pidetty; hän vaikuttaa etäiseltä ja jopa viileältä. Hän elää ja toimii omassa maailmassaan, muista huolehtimatta. Siinä missä Tatin Hulot on luonnostaan kuin neliskanttinen palikka elämän pyöreässä reiässä, Étaixin hahmot ovat porvarillisia, etuoikeutettuja henkilöitä, jotka haluavat sopeutua ja joilla olisi siihen mahdollisuudet. David Cairns kirjoittaa Étaixin elokuvien maailmasta, ”Sen sijaan että se olisi vihamielinen paikka, joka hyljeksii toisinajattelijoita, se vaikuttaa torjuvan ihan jokaisen, riippumatta siitä kuinka kovasti he yrittävät sopeutua… Täällä ei tarvita anarkisteja kääntämään yhteiskunnallista järjestystä, sillä se on jo valmiiksi omassa kiihkeässä sekamelskassaan.” "

Tämä oli paras näkemäni restauroitu kopio tästä Orionin Étaix-satsista, vaikutelma oli hyvin lähellä puhdasta filmillisyyttä, jota ei muka olisi myöhemmin prosessoitu digitaalisesti.

[Tekstipohja luotu 31.10. klo 19.26, kirjoitettu loppuun klo 23.41.]

Tant qu'on a la santé

As Long As You're Healthy. 1965, Ranska.      * * * ½. La 12.10.2013 n. klo 18.25, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 2+/5.

65-minuuttinen episodielokuva.

Ensimmäisessä episodissa Insomnia Étaix on kaksoisroolissa. Hän lukee aviovuoteessa yölampun varjossa kauhuromaania. Kirjan sivuilta saamme tutustua häneen vampyyrina. Elokuvassa on piinallisen varovainen tunenlma, ikään kuin mies pelkäisi pientäkin ääntä ja liikettä lukiessaan, vaimo vierellään... Värikäs koristekuvio yölampun varjostimessa tarjoaa suurenmoisen säikähdyksen hetken, loistogagin viittomassa hiljaisesti mykän elokuvan kauteen, jolloin filmin värisävytys viittasi eri vuorokaudenaikoihin. Tuo hetki oli Étaixia osuvimmillaan.

Sitten mennään elokuvateatteriin, jonne Pierre on menossa katsomaan länkkäriä. Valkokankaalla jo paukkuu ja sali on täynnä, mutta sankarimme ei tahdo löytää sopivaa istumapaikkaa. Suurenmoista huvia, mutta kun tapahtumat lopulta siirtyvät valkokankaalle, ote vähän herpaantuu. Tapahtumaketju on kuin käänteinen Allenin Kairon purppuraruusulle (1985), mutta Étaix on parempi elokuvateatterin sosiaalisessa ja kummallisen epäkäytännöllisessä todellisuudessa kuin ahkerasti silmäillyssä lumemaailmassa. 

Kolmas episodi Niin kauan kuin terveyttä piisaa vie katuporien tärisyttämään Pariisiin, jossa nuotitkin alkavat putoilla pianolle asetetulta viivastolta. Huima, mutta viattoman viileästi tarkkaileva näky koneellistuvasta kaupunkikuvasta ja elämästä, joka ei palaa ennalleen. Elokuva on kuulemma vaikuttanut Godardin Aviovaimo Pariisissa -elokuvan (1967) kaupunkinäkemykseen, enkä ihmettele - tosin jo Heureux anniversairessa Étaix oli näillä jäljillä.

Viimeinen episodi Ei enää koskaan metsään on paras. Se sopisi hyvin Renoirin Aamiainen ruohikolla (1959) -elokuvan alkukuvaksi. Puronylityskohtaus on sarkastisuuden helmi, ja Étaix yltää jopa epätavallisen mustaan huumoriin, kun matkaradiosta kaikuva rokki säestää sähköaitaan juuttuneen metsästäjän sätkimistä. Uskomaton näky tapakulttuurin muuttumisesta ja sen alaisista väärinkäsityksistä!

Vähän epätasainen ja epäselvä olo episodielokuvasta jäi - miten nämä filmit liittyivät yhteen? Toisaalta - jos 1960-luvun sydämestä haluaa saada nopean ja yleisluontoisen pikakuvan, tämä voisi ehkä olla juuri se elokuva.

Kännykän valoa loisti riviltäni ajoittain. 

En pleine forme

Feeling Good. 1966, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * . La 12.10.2013 n. klo 18.12, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 3/5.

Kaupunkilaiskoomikot ovat usein inspiroituneimmillaan, kun menevät luonnon helmaan (mm. Woody Allenin Kesäyön seksikomedia, 1982). Étaix on tässä lähtenyt telttailemaan ja herättyään suorastaan syleilevään luonnonrauhaan alkaa valmistaa aamiaista retkeilijän perusarsenaalilla. Polisi tulee kuitenkin paikalle ja häätää miehen camping-reservaattiin, jossa ei luonnon antimista ole tietoakaan. Pikemminkin paikka muistuttaa keskitysleiriä piikkiaitoineen ja kaupungin sykettä ihmistungokseltaan. Oivallinen pätkä ja ajankuva, jonka Étaix leikkasi vuonna 1971 jostain syystä pois pitkästä episodielokuvastaan Tant qu'on a la santé (1965) - se nähtiin heti tämän jälkeen.

Heureux Anniversaire

Happy Anniversary. 1962, Ranska. O: Pierre Étaix. * * ½. La 12.10.2013 klo 18.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 3/5.

Pariisin humussa mies tekee kaikkensa ehtiäkseen vaimonsa luo hääpäivänä - kotona odottaa jo juhla-ateria. Klassinen tapahtumakulku voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin, mutta kuuluu valitettavasti jo Étaixin ikääntyneempiin elokuviin. Ehkä monet television sketsiohjelmat ovat vääntäneet kuviosta jo liian monia niin ikään jo vanhentuneita versiota. Kiinnostavaa ja vivahteikasta esi-Liikennettä kyllä kuten kuva osoittaa.

Le Soupirant

Naista metsästämässä. 1962, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * . La 5.10.2013 n. klo 17.15, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. English subtitles. Kopio: +++. Paikka: permannon rivi 7, istuin 10. Näytösolosuhteet: 4/5.

Astrologiaan syventynyt ujo aikamiespoika Pierre (Étaix) asuu yhä lapsuudenkodissaan seuranaan vanhempansa, jotka patistavat häntä etsimään itselleen naisen.

Pierre lähtee ulos suorittamaan tehtäväänsä ja alkaa ottaa siinä muilta miehiltä mallia, mutta ei pysty kuin mekaanisesti toistamaan perinteisen herrasmiesmäisen käytöksen koodistoa. Se tietenkin johtaa huvittavan epäkäytännöllisiin "romanttisiin" tilanteisiin. Lopulta television laululintu Stella (France Arnel) saa Pierren menemään tolaltaan ja uskomaan, että Stella kaipaa juuri häntä luokseen.

Naista etsimässä sisältää muutamia paikoin hyvinkin hupaisia tuokioita kaduilla, kujilla ja terasseilla, joissa Pierre etsii itselleen sopivaa naista, mutta Étaix ei ole ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan ihan parhaassa vireessään. Etenkin lopun Stella-kuvio hallitsee ja pitkittyy vähän liikaa, melko ennalta-arvattaviin käänteisiin saakka. Kieltämättä osa huumorista on myös jo vähän liiankin ajan patinoimaa.

Perinteisiä romanttisen komedian vakiohahmoja edustaa naapurintyttö Laurence (Laurence Lignères), joka vaikuttaisi olevan koko ajan Pierren saatavilla, jos tämä vain älyäisi. Ruotsalaisen (!) Laurencen hahmo ja tausta jäävät hieman ohuiksi. Lopun liikuttavan koominen hetki rautatieasemalla nostaa taas elokuvan tasoa, siinä lepää Buster Keatonin ja Kenraalin (1926) perintö romanttisimmillaan. Yleisesti ottaen tällä kertaa Étaix liikkuu kuitenkin enemmänkin Harold Lloydille kuin Keatonille ominaisessa kaupunkielämän henkisessä maastossa.

Mahtaisiko elokuva olla vaikuttanut Erkko Kivikoskeen hänen tehdessään elokuvaa Käyntikorttini... (1964). Jotain samaa elokuvien introvertissä unelmoinnissa on.

Rupture

1961, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * * . La 5.10.2013 klo 17.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: +++. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 10. Näytösolosuhteet: 2/5.

Étaixin ensimmäinen ohjaus taitaa olla yksi hänen parhaista elokuvistaan. Mies käy läpi postiaan ja huomaa kirjeen sydänkäpyseltään. Mutta kirjeen sisältö paljastuukin joksikin muuksi mitä hän toivoisi. Laatiessaan äkkipikaistuksessaan vastausta kirjoitusvälineistö musteesta postimerkkeihin alkaa panna hanttiin.

Lyhytelokuvan juhlaa, yhtenevän sisällön ja muodon rikkautta. Huoneistossaan yhtä toimeliaan kuin varjomaisen miehen pinnaa koetellaan tyylikkään tummasävyisten, mutta hiljaisesti kettuilevien konttoritarvikkeiden keskellä.

Étaixista tulee muuten tietyllä tapaa mieleen runsaan sukupolven myöhempi Nolojen tilanteiden mies Mr. Bean, erityisesti tästä elokuvasta. Käytännöllisen yksinäisyyden ja sosiaalisen sivullisuuden huumori on vastaavalla tavalla herkässä. Toki Ètaix tuo hahmoonsa myös sellaisia aidon ja koskettavan ihmiskuvan piirteitä, jotka Beanista on etäännytetty.

Näytöksessä oli ääniongelmia. Elokuva pyöri jonkin aikaa hyvin vaimealla äänellä, kunnes se alkoi alusta.

Yoyo

Jo-Jo. 1965, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * * ½.  To 3.10.2013 klo 19.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. English subtitles. Kopio (KAVA): +++. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: +++.

Voi vaikuttaa ikään kuin siltä, että unohdukseen uinutettu Pierre Étaix olisi noussut uudestaan tapetille Aki Kaurismäen Le Havren (2011) myötä, ja näin itsekin aluksi ajattelin, mutta tosi asiassa Étaixin elokuvat restauroitiin jo kolme vuotta sitten. Toki merkityksellinen sivurooli Kaurismäen elokuvassa on edesauttanut Étaixin uutta tulemista.

Yoyo on pikantti tarina loistoon ja ylellisyyteen kätkeytyvästä kaipuusta 1920-luvulla. Miehellä on kaikkea, palatsi, palvelijat, jopa omat lelut ja viihdytysjoukot. Ei vain rakkautta saati läheisyyttä, vain valokuva tytöstä. Kiertävän sirkuksen saapuminen muuttaa kaiken, siellä on juuri tuo kuvan Elle, nyt taitoratsastajattarena, ja poika, josta mies ei ollut tietoinenkaan. Vuoden 1929 pörssiromahduksen myötä mies on vapaa itsekin liittymään sirkukseen (ja elokuva valmis vastaanottamaan verbaalisen kommunikaation) - kun talous tuhoutuu, ihmisyys pelastuu. 

Tarina ja ajankuva toivat vahvasti mieleeni F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925), jonka luin loppuun juuri alkuvuodesta. Vaikka Étaix välttää elokuvassaan ihmissuhdedraaman väkeviä aineksia ja päätelmiä, siinä on ihme kyllä hiukan samanlaista charmia ja kepeää syvyyttä kuin Fitzgeraldin romaanissa.

Monia hienoja kohtauksia. Eräässä muistelluimmassa (itsekin muistan nähneeni jossain tämän) pienen koiran kävelyttäminen sujuu sen omaa tepsutusvauhtia - Rolls-Royce kulkee vierellä ympäri piha-aukiota. Entä kuinka saada tulta savukkeeseen auton ohjaamosta perävaunun taakse, kun ollaan maantiellä täydessä vauhdissa? (Toivottavasti 1966 kuollut Keaton ehti nähdä Yoyon - ainakin teoreettinen mahdollisuus siihen juuri ja juuri on). Kameran kohteeksi viehkeästi etsiytyvä Zampanon ja Gelsominan juliste viittaa elokuvien kiertävien sirkusten surumieliseen perintöön (kuinka humaanisti Étaix välttääkään sisäpiirin intertekstuaalisen vitsailun!). Lopun sisätiloihin sekasortoisesti ilmestyvä elefantti lienee vaikuttanut Blake Edwardsin hänen keksiessään huipentumaa Pahuksenmoisille pirskeilleen (1968).

Étaixin kiireettömästä kerronnasta tulee mieleen sana flow, vaikka tuo virtaus onkin kaiken muun ohessa kaksoisroolin vetävän Étaix'n tarkassa kontrollissa. Yoyon läpikotainen rakastettavuus perustunee siihen, että se on niin täysin vapautunut sekä perinteisen klassisen kerronnan, mutta toisaalta myöskin uuden aallon asettamista ihanteista ja haasteista. Lähin mielikuva on tietysti Tati, jonka apulaisena Étaix aloitti filmiuransa 1950-luvulla, mutta oppi-isäänsä enemmän Étaix tarjoaa mykkäelokuvamaisia gageja eikä tee niin painokasta pesäeroa vanhan ja uuden maailman välille. Yhdenkin elokuvan perusteella (tai tätä kirjoittaessa olen nähnyt jo kolme) voin sanoa, että äänielokuva tuskin on päässyt koskaan lähemmäs mykän elokuvan komiikkaa kuin Étaixin elokuvissa, joista Yoyo vaikuttaa jo nyt yhdeltä pääteoksilta, tai ehkä juuri siltä.

Yoyon sivustalla maailma muuttuu sotaisasti kohti modernia, sukupolvet vaihtuvat ja yhteiskuntaluokat kohtaavat taistellen, mutta pienet yksityisetkin hyvät teot kantavat hedelmää ja jättävät oman jälkensä surumielen ja katoavan kulttuurin (johon itse elokuvakin tavallaan vuosikaudet kuului) raunioiden keskelle.

Enpä tiedä elokuvan digitaalisesta restauroinnista, koska en ole sen asiantuntija. Ainakin alkujaksossa (jossa erinäiset liikkeiden ja pintojen äänet ovat keskeisiä) tuntui, että äänet pamahtivat liian painokkaina. Kun vanha elokuva näyttää ja tuntuu digitaalisesti restauroidulta, jollain tapaa ylipuhtaalta ja -täsmennetyltä, se hämärtää filmillisen luontaisuuden tuntua - juuri sitä, mitä yritetään tavoitella. Jos kopion alkutekstejä oli uskominen, digitaalinen restaurointi oli ainoa tapa pelastaa Étaixin elokuvat.

Näytöksessä jonkin verran rapistelua.