Molti sogni per le strade

Autovaras. 1948, Italia. O: Mario Camerini. * * * * . Pe 17.1.2014 klo 19.00, Orion (Anna Magnani).
35-mm. Suomenkieliset tekstit, svenska texter. Kopio hyvä. Paikka: rivi 4, keskellä. Näytösolosuhteet: 3/5.

1930-luvun suosittu komediaohjaaja Camerini ottaa itselleen epäilemättä hiukan vierasta neorealismin haastetta haltuunsa kevyellä, muttei suinkaan huolettomalla elämänviipaleella, jossa työtön mies (Massimo Girotti) päätyy autovarkauteen ja vaimo (Anna Magnani) räytyy ja räiskyy vierellä. Sosiaalisesti nautittavan rikkaaksi ja yhtä hupaisaksi kuin sykähdyttäväksi yltävä elämän ympyrä ei peitä epätoivon todellisuutta, korkeintaan näyttää, millaisin inhimillisin virhein sitä pakosti siedetään. Auto edustaa tässäkin elokuvassa epämääräisen ulkoista unelmaa, joka mahdollistaa kuvitellun tien kohti parempaa elämää. Harvoin iltapimeisiin automekaanisiin katutason talli-interiööreihin on viritetty elokuvahistoriassa avainta yhtä laajaan ihmiselämän kirjoon ja uskottavaan sensibiliteettiin, jossa iso mieskin alkaa itkeä 40 vuoden tauon jälkeen, ja sitä vielä osataan yhteistuumin juhlistaa. Samana vuonna valmistuneen Polkupyörävarkaan (1948) luonteva yhteiskunnallisen ymmärtämyksen taso jää silti jonnekin matkan varrelle. Autovaras on eräänlaista hyvän yön kaupunkilopetustaan myöten viehättävä elokuva kaikin puolin ja Magnanin elokuvataipaleen kätketty helmi, jossa hän on melkein enemmän kuin elementissään.

Varmaankin ensimmäisen kelanvaihdon jälkeen kuva oli puolisen minuuttia roimasti yli laidan. Yleisö otti vähän tunnetun elokuvan varsin riemastuneesti vastaan, muuan pariskunta rivilläni oli jopa varustautunut pienen putelin ja mukien kera.

Gli uomini, che mascalzoni...

Kyllä miehet ovat roistoja. 1932, Italia. O: Mario Camerini. * * * . Ti 8.10.2013 klo 17.00, Orion (Vittorio De Sica). 35-mm. Kopio: +++. Elektroninen tekstitys suomeksi: en huomannut suomentajaa, mutta epäilemättä Elina Suolahti. Paikka: permannon rivi 7, istuin 14. Näytösolosuhteet: 3/5.

De Sica -sarja käynnistyi Mario Camerinin pienimuotoisen viehkolla romanttisella komedialla Milanon työläiskortteleista. Elokuva alkaa valkoisten puhelinten kaudelle epätavallisen runollisesti ja maanläheisesti arkeen heräävästä kaupungin aamusta, ikään kuin vielä 1920-luvun monien kaupunkisinfonioiden tyyliin. Taksia öisin ajava isä saapuu kotiin, kun tytär lähtee töihin. Kuvauksellisesti elokuva ennen kaikkea erottuukin - liikkuva kamera kuvaa nuoren miehen (De Sica) yrityksiä valloittaa tuo kioskin tyttö (Lia Franca) kaupungin infrastruktuurisessa humussa. Erityisesti kohtaus, jossa tämä Bruno seuraa pyörällä raitiovaunua vain päästäkseen lähelle tuota siellä istuvaa Mariucciaa, on vastustamattoman romanttinen osoitus siitä, että tosi on kysymyksessä. Romanssi ja sen kehitys on sinänsä aika tavanomaista käänteiltään, mutta yhtä kaikki nautittavan kytköksissä Milanon teolliseen elämänrytmiin, jossa eri kulkuvälineillä, erityisesti autoilla, on merkittävä osansa irtautumisen tunteessa. Mukana on myös sangen humoristisia kohtauksia huvielämän nöyryyttävyydestä, jos sosiaalinen tilanne onkin ei-toivottu. Perheen hallitseva merkitys italialaisessa kulttuurissa korostuu etenkin lopussa, jossa tytön isän tyytyväisyys on melkein tytön omaa onnea suurempi tämän pariutumisessa. De Sican laulama Parlami d'amore Mariù on mukava iskelmä. Lähelläni joku vilkuili kännykkää, mistä loisti valoa - pyysin sammuttamaan sen.

Ennen näytöstä huomasin Orionin kassan läheiseen lasikaappiin tulleen ilmoituksen siitä, että Orionissa pääosassa on elokuva. Mahtava juttu. Ja hienosti muotoiltu!