The Burglar

(Murto yössä). 1957, Yhdysvallat. * * * ½. O: Paul Wendkos. Pe 7.6.2013 klo 17.00, Orion (Carte blanche à Tapani Maskula) 35-mm. Kopio (3/5): SFI-Filmarkivet. Ruotsinkieliset tekstit (Tore Metzer). Paikka: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 2/5.

Paul Wendkosin nimi tulee väistämättä tutuksi, kun käy läpi amerikkalaisen tv-elokuvan historiaa.

Valtaosan työstään televisiolle ohjanneelta tekijältä en kuitenkaan muista nähneeni kuin Salaisuuksia (1977), joka muistaakseni sisälsi yllättävän pelottavia elementtejä tv-tuotannoksi.

The Burglar, Murto yössä, on Wendkosin ensimmäinen ohjaus teatterielokuvan puolella, jossa hän aloittikin 1950-luvun lopulla, television läpimurron keskellä.

Parasta elokuvassa on sen citinenkanemäinen (debyytti! debyytti!) uutisfilmialku, jossa esitellään tulevan ryöstömurron kohde, ylhäisen spiritistivedättäjän Sister Sarahin smaragdinen kaulanauha, ja loppu...

Tarina huipentuu nimittäin Atlantic Cityyn, jolla on hyvin erityinen paikka monien valkokangasmiljöiden täyttämässä sydämessäni. 1970-luvulla siellä syntyi yhdysvaltalaisen - tai sinne sijoittuvan - elokuvan melankolisimpia mestariteoksia (mm. Vain unelmilla on siivet, Atlantic City). Mitä kohottavampaa on, kun jokin elokuva kesken kaiken vaihtaa miljöötään Atlantic Cityn rannoille, ja vielä sen leveille lautalattiamaisille jalkakäytäville, kuten tässä.

Wendkosin elokuvan henkilöt ovat vähän raakileita, eikä heidän motivointinsa ole aina täysin ontumatonta. Vaikea sanoa, onko tämä varsinaisesti Wendkosin vai käsikirjoittaja David Goodisin (jonka romaaniinkin elokuva perustuu) vika. Väkivaltaiset purkaukset on ohjattu poikkeuksellisen vimmaisesti ja visuaalisesti ne ennakoivat joitain John Cassavetesin elokuvien irtiottoja. Lopun huvipuistojakso kauhukammioineen (tummanpuhuva vahanukke toistaa: "we, the dead, welcome you") ja autenttista kuolemaa uhmaavine, mutta elokuvan todellisten jännitteiden ja tapahtumien taustalle jäävine sirkustemppuineen on unohtumaton - etenkin kun keskushenkilöt itse ovat sen varautuneimpia, jäykistyneimpiä ja siksi kohtalokkaimpia hahmoja.

Murto yössä on kuvaus kahden ihmisen tarkemmin selittämättömästä tunnesiteestä rikollisessa kasvu- ja elinympäristössä. Suorat takaumat lapsuuteen ovat film noirin peruseksistentialismissa aina jokseenkin epäominaisia. Dan Duryea väkivaltaa ja aseita kaihtavana Nat Hardenina on vahva, muttei tunnu saavan kunnon henkilöohjausta. Nuoressa Jayne Mansfieldissa on Gladdenina koskettavan herkkää todistusvoimaa ajalta ennen leimautumistaan hymyileväksi povipommiksi. Isällisen huolenpidon ja romanttisten tunteiden ristiriita tuntuu repivän Natin ja Gladdenin perheenomaista kiintymystä hajalle.

Murto yössä on muodoltaan kummallisen tavoittamaton. Se on jonkinlainen murrosvaiheen elokuva, jossa film noir on vaihtumassa free cinemaksi, alamaailman syväntumma kohtalokkuus kääntymässä dokumentaarisemmaksi ja yleisluontoisemmaksi katujen ja kulmien hahmotukseksi. Tuntuu kuin Wendkosista olisi tullut tässä kehitysvaiheessa väliinputoaja, joka ajautui televisioon.

Elokuva filmattiin jo kesällä 1955, mutta sai teatterilevityksen vasta 1957.

The Burglar on yksi elokuvista, jota ei enää löydy Maltinin oppaan uusimmista painoksista (omassa valikoimassani opas vuodelle 2004 on viimeisin, josta se löytyy).

Näytöksessä kuului ärsyttävää rapistelua permannon takaosasta koko alkupuolen. Loppupuolella taas parvella ravaavat katsojat täyttivät varjokuvillaan valkokangasta.

Cat's Meow

1957, Yhdysvallat. O: Tex Avery. **½. Su 2.6.2013 n. klo 17.08, Orion (Sunnuntain suosikkeja: Tex Avery: Tex Avery III). 35-mm. Kopio (2/5): KAVA. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 2/5. Aiemmat katselut: mahdollisesti huhtikuu 2008, Orion, 35-mm (Tex Avery 100 vuotta).

Averyn viimeiseksi jääneestä elokuvaohjauksesta välittyy jo innon hiipuminen. Cat's Meow on kuulemma varsin tarkka toisinto Averyn Ventriloquist Catista (1950), jota en tietääkseni ole nähnyt. Tarinassa kissa yrittää hätistää koiraa kojeella, joka heittää sen äänen toisaalle. Hauskaa kyllä, mutta vilpitön vinhakkuus tästä on lentänyt myös pihalle.

Voi myös olla, etten päässyt seitsenminuuttiseen tarinaan kunnolla kyytiin, sillä filmi katkesi alussa, minkä jälkeen se pyöri minuutin pari vääristyneenä laajakuvana, kunnes muuttui kokokuvaksi (CinemaScopeksi elokuva on filmattu).

Forty Guns

Samuel Fuller, 1957. 35-mm. Orion su 21.11.2010 klo 18.30. ***½

Muistan vuoden 1990 hiihtoloman viimeisen päivän, kun odotin videoiden rec-painike kuumana John Hustonin Muistoja (The Dead, 1987) Kolmoskanavalta. Yllättäen sitä ei tullutkaan. Peter von Bagh alkoi esitellä jotain aivan muuta elokuvaa: 40 urhoa!

Pettymys oli valtava. Hustonin testamentti olisi varmasti ollut tunnelmallinen päätös hiihtolomalle. Tympeä sunnuntaiolo vain tehostui, kun odotettua elokuvaa ei tullutkaan ja koulun penkille paluu valtasi yhä vahvemmin mielen. Suljin television ja sammutin videot. Korvaavan elokuvan valinta kun ei tuntunut kovin onnistuneelta ratkaisulta. Muistoja ei tietysti olisi korvannut edes 400 urhoa - saati kepposta.

Vaikka nyt toki selviääkin, että joitain tiettyjä yhtäläisyyksiähän näillä on - suvusta ja perinteestähän kummassakin elokuvassa on kysymys. Paronitar Jessica Drummond (Barbara Stanwyck, jonka väkevää läsnäoloa Fuller ei täysin hyödynnä) pitää kuuliaisen lankoletkansa avulla jöötä yllä, mutta aikansa kutakin.

Fullerin teokseksi 40 urhoa on jopa poikkeuksellisen selvästi A-luokan oloista elokuvaa Cinemascopea, Harry Sukmanin konventionaalista musiikkia ja "Jidge" Carrollin balladinomaisia lauluosuuksia myöten. Kavan esittämä kopio oli vieläpä aivan priima, joten harvoinpa näkee Fulleria näin kokonaisvaltaisen koreissa puitteissa. Tuttua tekemisen vimmaa, brutaalia motivointia ja leikkauksen rosoa kuitenkin löytyi kaiken tämän keskeltä.

Erikoislähikuva lähestyvän kaksintaistelijan silmistä näyttää miltei valmista tietä Sergio Leonelle ja kiväärin piipun sisältä kuvaaminen taas James Bondin alkutunnarille... Fullerin näkemys lännestä on rajun romantisoimaton, mutta hänellä ei ole minkäänlaista tarvetta romuttaa sen illuusiota, todistaa jotain kollektiivista kokemusta toiseksi. Antti Alanen pohdiskeleekin Kavan esitteessä, kuuluvatko Fullerin "end of the west" -westernit pitkällisen lajityyppinsä aitoihin edustajiin vai jo ensimmäisiin metawesterneihin.

Vai olisiko ehkä olemassa jonkinlainen välitila, jonka yksinomaan Fuller täyttää? Jonkinlainen tiukan, tinkimättömän ja tunteen sijaan toimintaa korostavan, toisessa maailmansodassa kouliintuneen uutisreportterin länsi.

Muistoista puheenollen, sen olen sittemmin nähnyt muutaman kerran. Ne katselut muodostavat jokainen aivan oman tarinansa. Jostain joskus kuulin, että tuo vuoden 1990 ohjelmanmuutos ilmeisesti perustui Muistot maahantuoneen VCM Finlandin konkurssiin. Muistot oli sen yksi viimeisiä, ellei viimeisin, maahantuonti. Esitysoikeudet olivat ilmeisesti sen myötä epäselvenneet.

Muistot odottaakin yhä tv-ensi-iltaansa. Siinäpä siis vinkki vaikkapa Yle Teemalle, eritoten loppiaisaaton ohjelmistoa silmällä pitäen.

China Gate

Samuel Fuller, 1957. 16-mm. Ruots. tekst. Orion la 20.11.2010 klo 21.00. ***½.

Fullerin kova ja armoton seikkailu Indokiinan sodan loppuvaiheista vuonna 1954. Yhdysvaltain osuus koko sodankäynnin ilmapiirissä on hallitseva ja ikään kuin jo vaistomaisesti valmiina seuraavaan komennukseen... Monikansallisen sissipartion operaationa on tuhota suuri asevarikko. Ho Tši Minhin ja Stalinin kuvat roikkuvat rauhassa seinillä, muutenkin miehistä tunnelmaa omanarvontuntoisesti sulostuttava Angie Dickinson esittää baarityttö Lucky Legsiä. Fullerin hermoherkkä tilannetaju on vahvimmillaan kohtauksessa, jossa Goldie (Nat "King" Cole!) tappaa vihollisen samalla, kun hervottoman kokoinen naulaviritys läpäisee hänen kenkänsä. Myös absurdi lentokohtaus, jossa haavoihinsa kuolevaa kapteenia yritetään pitää hereillä, on unohtumaton. Ei shokkiestetiikkaa, vain sodan arvaamattomuuden ja rujon välinpitämättömyyden läpitunkemista. Tiettyä laahaavuutta paikoin. Loppu jää hivenen kliseiseksi.