M. Butterfly

M Butterfly. 1993, Yhdysvallat. O: David Cronenberg. * * * * ½. To 27.6.2013 klo 18.00, Orion (David Cronenberg). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Jari Niittylä, ruotsinnos Eirik Udd. Istuin: permannon rivi, paikka 9. Näytösolosuhteet: 4/5.

M. Butterfly on monella tapaa erityinen elokuva, ei vain yksistään Cronenbergin uralla vaan myös 1990-luvun tuotannossa kauttaaltaan ja yleisestikin yhdysvaltalaisessa elokuvassa ja oikeastaan kaikessa siinä koko maailman elokuvan historiassa, jossa käsitellään miehen ja naisen suhdetta idän ja lännen kulttuurien kohtaamisen välityksellä...

Sitä voisi helposti tarkkailla aina samaa näennäistä uskottavuutta korostavassa länsimaisen kulttuurin koodistossa epäonnistumisena, koska elokuva oikeastaan hylkää tietoisesti joitain oman taiteenlajinsa keinoja, tavallaan osoittaa niiden lähtökohtaisen rajoittuneisuuden sekoittuakseen Peking-oopperan niin ikään omalla pelkistetyllä tavallaan vajavaisiin ilmaisukeinoihin. Kaikki tämä tapahtuu vieläpä rakkaustarinan ja häilyvien sukupuoliroolien kontekstissa, joita harvemmin on lähestytty näin kokonaisvaltaisesti, kahden taiteenlajin perustavia rakenteita horjuttaen, jotta kahdesta syntyy yksi - tai sitten kahdesta vähenee yksi.

1960-luvulle ajoittuva M. Butterfly on Cronenbergin toistaiseksi kahdesta näytelmäfilmatisoinnista ensimmäinen ja parempi, se perustuu David Henry Hwangin samannimiseen tekstiin (1988), joka kertoo ranskalaisen diplomaatin Bernard Boursicotin ja Peking-oopperan laulajan Song Lilingin tutustumisesta toisiinsa.

Elokuvassa Boursicotina nähdään kieltämättä paikoin hiukan hukassa oleva Jeremy Irons ja Song Lilinginä suorastaan taivaallisen roolisuorituksen tekevä John Lone.

Cronenberg nojaa koko elokuvansa eriskummalliset käyttäytymistavat ja käänteet ajatukselle "vain mies tietää kuinka naisen odotetaan käyttäytyvän". Peking-oopperassa naisroolit olivat muinoin miesten esittämiä, ja 1960-luvulla Maon vakoojat käyttävät tätä kadonnutta perinnettä hyväkseen. Mutta tietääkö Boursicot rakastuneensa Song Lilingissä itämaiseen naiseen vai sellaisen illuusioon, onko sillä hänelle väliäkään?

Lopussa, kun lännen ja idän välinen poliittinen rajanveto tappaa samaan vastaavuussuhteeseen perustuvan rakkauden (ensin synnytettyään sen), Boursicot joutuu kohtaamaan 20 vuotta kestäneen suhteensa todellisuuden oikeussalissa ennen joutumistaan vankilaan. Hänelle jää enää mahdollisuus luoda rakkautensa kohde itsessään, ehostautua siksi ja päättää sellaisena elämänsä, mukaillen Puccinin Madame Butterfly -oopperan dramaturgiaa, jonka edustama stereotypia uhrautuvasta kiinalaisesta kaunottaresta näin kääntyy päälaelleen.

Koko loppu (jossa Irons loistaa) nousee niin henkeäsalpaavan itsevarmasti kaikkien visuaalisten ja teatraalisten todellisuuden oletuskontekstien yläpuolelle, että sellaista rakenteiden järkkymistä harvoin enää kohtaa nykyelokuvassa.

M. Butterfly on Cronenbergin ensimmäinen tasapinoisesti vakava elokuva, lopullinen osoitus kypsymisestä maailmanluokan elokuvantekijäksi.

Dead Ringers

Erottamattomat. 1988, Kanada / Yhdysvallat. O: David Cronenberg. * * * * . La 15.6.2013 klo 21.00, Orion (David Cronenberg). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Alussa Finnkinon tunnus. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: joskus yöllä välillä ma 1.9.2003 - ke 3.9.2003, mökki, DVD laptopilta, suom. tekstit.

Oli huojentavaa nähdä vihdoin Dead Ringers kunnollisissa puitteissa, sillä katsoin sen aikanaan niin sanotusti seuran vuoksi kannettavalta tietokoneelta, mikä oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimenen kokeiluni siinä formaatissa (kun ei lasketa joitain myöhempiä työtehtäviä); sen verran vaimea oli visuaalinen puoli erityisesti tummasävyisissä ja hämärissä kohtauksissa, joita elokuvassa on aika paljon.

Muistan, että elokuvasta jäi myös sisällöltään jollain tapaa kipeä tunne ja se tunkeutui jotenkin katsomistilanteen henkilökohtaisesti vaikean monitahoiseen tematiikkaankin, joka, tässä sitä nyt ehkä vielä tarkemmin erittelemättä, jollain hämmentävällä tapaa tuntui antavan tiettyä vastakaikua elokuvalle. Ikään kuin yritin katsoa elokuvaa, etenkin sen loppua, vain toisella silmällä, jotta se vaikuttaisi myöhemmin filmiltä ja valkokankaalta kunnolla.

Cronenbergin näyttelijävetoinen kuvaus Mantlen identtisistä kaksosista (Jeremy Irons), jotka pitävät yhdessä gynekologista klinikkaa, on selvä käännekohta kohti hillitympää ilmaisua hänen urallaan. En kuitenkaan pitäisi sitä ohjaajansa ensimmäisenä täysin kypsänä tai hallittuna elokuvana, sillä siinä on jotain aiheen suomaa irrallisen pikkupoikamaista shokkihuumoria, joka ei täysin saumattomasti istu muuten niin harkittuun ja viileänherkkään, älylliseenkin kokonaisuuteen.

Suhtautumisesta kolmikaulaisen kohdun omaavaan asiakkaaseen, sadomasokismista pitäävään näyttelijä Claire Niveauun (Geneviève Bujold), piirtyy raja, joka näyttäisi erottavan aikuiset kaksoset lopulta henkisesti toisistaan. Itsevarma ja ahne Elliot käyttää häntä ensin - kuten toimivaksi havaittuna tapana on - hyväkseen kuten ketä tahansa muuta, mutta herkkä ja hiljainen Beverly vuorollaan rakastuu tähän ja saa tunteelleen myös vastakaikua. Kun kaksoset alkavat kasvaa heistä kummastakin tietoiseksi tulevan Clairen vaikutuksesta erilleen, he menettävät vuorotellen kumpikin henkisen ja fyysisen toimintakykynsä. Elliot on kyennyt saamaan tyydytyksensä irrallisista naissuhteista, koska ainoa, josta hän lopulta välittää, on Beverly. Beverly, joka taas on kykeneväinen muuallekin suuntautuvaan rakkauteen, ei pysty sellaisen kohdattuaan elämään sitä todeksi, kun samalla näkee toimintansa horjuttavan Elliotin ainoaa tunnesidettä.

Loppu on riipaisevan surullinen. Kun Elliot ja Beverly tajuavat, tai ovat tajuavinaan, että he ovat psykologisesti tuomittuja elämään toistensa kanssa, he yhteisestä, tosin sekavissa aineellisissa mielentiloissa tehdystä päätöksestä päättävät katkaista siteensä toisen rakkauden vuoksi: Beverly tappaa Eliotin. Se ei kuitenkaan vapauta Beverlyä suhteessaan Claireen, pikemminkin se muuttaa hänen todellisen kaipuunsa kohteen Elliotiksi.

Osuvasti aavistamaton geneettinen kohtalokkuus toimii ja satuttaa, koska Beverlyn ja Elliotin vastakkaisia luonteenpiirteitä ei ole kärjistetty. He ovat periaatteessa sama kahtia jakautunut ihminen, kuten eräs rakastuneen Beverlyn painajaisuni tilannetta hyvin elimellisesti kuvastaa.

Oudosti yllättävintä, vuonna 1975 kuolleina löydettyjen identtisten gynekologikaksosten Stewart ja Cyril Markusin tapaukseen väljästi pohjautuvassa Erottamattomissa on, että se on aiheestaan huolimatta seksuaalisesti ja tunteellisestikin melko viileä ja kuivakka pikemminkin kuin cronenbergilaisen kylmä ja kliininen, melkein kuin peribrittiläinen ihmissuhde-elokuva. Jokin kahden miehen ja naisen epämääräisessä asetelmassa ja sen pinnanalaisessa valtataistelussa tuokin kipeydessään mieleen Joseph Loseyn mestarillisen Palvelijan (1963).

Jeremy Ironsin vaativa kaksoisrooli toteutuu äärimmäisen sujuvalla kuvakielellä ja melkeinpä syntymäherkkiin ominaisuuksiin viittaavalla näyttelijäntaidolla. Neljännesvuosisadan ikäinen Erottamattomat muistuttaa nykyisellä valmisratkaisujen digiajalla, että kun sama ihminen on kuvassa kahtena, illuusio tilanteen autenttisuudesta ja konkreettisuudesta on aina tärkeintä sen onnistumisessa. Onko juuri tuntuma tähän menetetty sittemmin?

Mestariteos Erottamattomat ei ole, vaikka se onkin monen Cronenberg-suosikki. Se jättää jollain tapaa epätyydyttävän olon kokonaisuutena. Cronenberg ei hallitse tematiikkaansa ja sen kipeyttä täysin, riittävän syvältä. Kun olin nähnyt Ingmar Bergmanin Hiljaisuuden (1963) ensi kertaa vain runsas pari viikkoa ennen tätä näytöstä, sen kokonaisvaltainen ahdistuneisuus eläväisen ja kuolevaisen sisaruksen toisistaan riippuvista identiteeteistä tarjosi Erottamattomille väistämättömän - tosin muussakin tapauksessa varsin otollisen - vertailukohdan.

Pidän Erottamattomien visuaalisesta ilmeestä (kuvaajana Peter Suschitzky), joka tosin voisi olla vieläkin kokonaisvaltaisempaa. Se edustaa jotenkin hyvin luonteenomaisesti 1980-luvun loppua, loputtomalta kesältä tuntuneen pirteävärisyyden vuosikymmenen vaihtumista tietynlaiseksi elokuuksi; vapauttavaa astumista melankolian todellisiin, sinisen alavireisiin väreihin.

Kopio oli OK, muutama kohta tosin yllättävän naarmuinen. Näytöksessä oli kokonaisuutena hieno kesäillan tunnelma, mutta pieni karkkipussirapina ja kännykkävaloinen kellontarkastelu hiukan häiritsi rivilläni.

*

Loppukevennys: vuonna 1988 valmistui myös toinen elokuva identtisistä kaksosista, Ivan Reitmanin Twins. Yön pimeäksi kuluksi aloin miettiä, millaisia mutaatioita lopputulokset olisivat, jos sen ja Dead Ringersin päänäyttelijät vaihtaisivat paikkojaan..

The Fly

Kärpänen. 1986, Kanada / Yhdysvallat / Iso-Britannia. O: David Cronenberg. * * * * . Pe 7.6.2013 klo 21.00, Orion (David Cronenberg). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Leikkaamaton versio, poistot palautettu 1999 (Antti Suonio). Alussa Finnkinon tunnus vuodelta 1986. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: la 22.10.1994 klo 23.00 - su 23.10.1994, elokuvakerho Monroe: Cyborgiat, Niagara (Tampere), 35-mm, suom. tekst.; Finnkinon kerhokopio leikatusta teatteriversiosta, * * * * .

Cronenbergin Kärpänen oli odotettu elokuva, eritoten varmasti Suomessa. Sen ensi-illan aikaan, tammikuun puolessavälissä hyytävänä pakkastalvena 1986-87 oli kulunut vajaat kolme vuotta edellisestä Cronenberg-ensi-illasta, The Dead Zonesta. Aika normaali tauko sinänsä, mutta kun ottaa huomioon, että elokuusta 1981 maaliskuuhun 1984 ulottuvalla suunnilleen samanpituisella jaksolla suomalaiset saivat tutustua kanadalaisen shokkiohjaajan ruumiin kauhuun peräti viiden ensi-illan voimin, ei siitä ole vaikeaa vetää valideja johtopäätöksiä nälän kasvamisesta. Tosin voi olla, että The Dead Zone (1983) on saattanut herättää myös pelkoja Cronenbergin menettämisestä valtavirran tuotantoihin.

Itselleni Kärpänen oli ensimmäinen Cronenbergin elokuva, jonka olemassaolosta tulin tietoiseksi. Se aiheutti ensi-iltansa aikaan aikamoista kohua, enkä juuri ollut vielä kauhuelokuvia - saati modernia kauhua - nähnyt. Kärpänen oli esillä silloisen Mainostelevision uuden, huomattavan nuorekkaasti orientoituneen Cinemaboxin ensimmäisessä jaksossa, jossa muistaakseni The Fly -paitaan sonnustautunut toimittaja Petri Immonen oli siitä hyvinkin tohkeissaan. Tämän keskiviikkona 7.1.1987 klo 19.30 - 20.00 lähetetyn Cinemaboxin näytteissä siis ensimmäistä kertaa näin Cronenbergia. Ilmiön viitoittama pohdinta ihmisen "muuttumisesta" hyönteiseksi oli yhdeksänvuotiaan tajunnassa suht vallankumouksellista, käsittämätöntäkin.

Kun lopulta näin koko Kärpäsen elokuvakerhomme järjestämässä yönäytöksessä noin kahdeksan vuotta myöhemmin, olin ehtinyt nähdä siinä välissä jo George Langelaanin samannimisen novellin (The Fly, 1957) ensimmäisen filmisovituksen, Kurt Neumannin Kärpäsen (1958). Cronenbergin näkemys on hyvin toisenlainen, mutta järjestämiemme yönäytösten ensimmäisten elokuvien aikana keskittymiseni oli harvemmin ihan parhaimmillaan.

Olikin hyvä katsoa nyt uudestaan tämä Cronenbergin elokuva, jota pidetään hänen uransa valtavirtapiikkinä. Se on tosiaan ehkä helposti lähestyttävin Cronenbergin elokuvista The Dead Zonen ohella, mutta muodon hallinta on Cronenbergilla ensimmäistä kertaa (ehkä Kylmien väreiden jälkeen) huipussaan juuri Kärpäsessä. Siinä näkyy myös ihailtavaa kehitystä ihmissuhteiden ja tunnemaailmojen kuvaamisessa, mikä vielä The Dead Zonessa oli jokseenkin puutteelista. Kärpänen on sattumalta toisensa tapaavien tiedemies Seth Brundlen (epäilemättä elämänsä roolissa oleva ja loistava Jeff Goldblum) ja toimittaja Veronica Quaifen (Geena Davis) omalaatuinen rakkaustarina, jossa toinen osapuoli muuttuu epäonnistuneen kokeen myötä hiljalleen niin tunnistamattomaksi, että hänet on tuhottava.

Hyvin cronenbergilaista pessimismiä sisältää tarinan eräs yksityiskohta, jonka neuroottisen kauhun hän jättää taitavasti katsojan sisimpään korostamatta sitä sen enempää. Epäonnistunut teleportaatio tapahtuu hetkellä, jona uusi ihmissuhde kohtaa ensimmäisen inhimillisen vastoinkäymisensä. Veronican on lähdettävä yhteisen illanvieton alkaessa korjaamaan katumaansa romanttista virheliikettään, kun on Sethin tahdon vastaisesti tehnyt tämän keksinnöstä jutun, joka on jo menossa painoon. Hänen heittäessään valkoisen valheen "menneen elämän selvittämisestä" Seth käsittää sen tietenkin toisena ihmissuhteena, mistä suivaantuneena mies päättää yksinäisessä turhautuneisuudessaan - ja pian juovuspäissään - kokeilla teleportaatiota itselleen (ja tietämättään kärpäselle). Cronenberg tuntuu sanovan huonon sattuman välityksellä, että teknologian mahdollisuuksiin kohdistuva tiedonjano että ahneus julkaista mullistavaa tietoa ovat periaatteessa yhtä ja samaa; ne voivat saada yhtä tuhoisaa jälkeä aikaan. Ihminen mokaa aina, kärsimättömyydessään ja sitä pohjimmiltaan suosivassa kultturissa.

Kärpäsen (jossa ohjaaja on paradoksaalisesti yhtä kafkamaisimmillaan kuin kaupallisimmillaan) jälkeen Cronenberg on kulkenut ilmaisussaan kohti yhä epäkaupallisempia elementtejä, mutta ohjaajan lahjomattomuudesta ja tinkimättömyydestä kertoo, ettei Kärpänen koskaan, aidon menetyksen tunteen ja metamorfoosin kauhun saumattomasti sekoittavassa lopussakaan, sorru laskelmointiin. Kärpäsestä voi löytää joitain loogisia ja henkilöohjaukseen liittyviä ongelmia (Veronican vähän liioiteltu vilpittömyys halatessaan oksentavaksi ja silmien edessä rapistuvaksi iljetykseksi muuttunutta rakkauden kohdettaan tuntuu kätkevän taakseen jotain epäselvää, mahdollisesti tarpeen käsitellä AIDS-tartuntoja), miksi se ei välttämättä nouse aivan mestariluokkaan, mutta sen johtopäätösten surumielisyys resonoi yhä vahvasti 1980-luvun utopioihin, joista osan keskellä nyt elämme.

Ja vielä: jotain perin puhuttelevaa on siinä, että yksi 1980-luvun elokuvan aidosti intiimeimpiä rakkaustarinoita tapahtuu liki kauttaaltaan kolkossa ja tummassa, futurististen vempainten hallitsemassa varastohallissa, eräänlaisessa postmodernin pelle pelottoman pesässä.

*

Kopio oli varsin hyvässä kunnossa, mutta teleportaatiokohtauksissa kiinnitin huomiota äänen tunkkaisuuteen, mistä se sitten johtuikaan. Näytöksessä oli parvella pientä rapinaa, mutta kohtelias "shh" korjasi aika hyvin tilanteen.