The Rose Tattoo

Tatuoitu ruusu. 1955, Yhdysvallat. O: Daniel Mann. * * ½ . La 25.1.2014 klo 16.45, Orion (Anna
Magnani). 35-mm. Kopio (3/5). Paikka: permanto, rivi 8, keskellä. Näytösolosuhteet: 2/5.

Suurimmat Mannit taitavat löytyä kirjallisuuden puolelta, mutta elokuvan puolellakin on sentään Anthony. Muuten löytyy liuta silloin tällöin valovoimaista jälkeä tekeviä keskinkertaisuuksia: Delbert, Michael, Daniel...

Viimeisimmän heistä ohjaama Tatuoitu ruusu on toistaiseksi heikoin Tennessee Williams -filmatisointi, jonka olen nähnyt. 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa vilkkaasti purkitetut Williams -filmatisoinnit olivat suuri intohimon kohteeni etenkin nuorempana.

Ei ihan järjestäen kuitenkaan. Kun tämä elokuva tuli televisiosta tammikuussa 1991, se oli oikein malliesimerkki klassikosta, joka ei pahemmin kiinnostanut. Tatuoitu ruusu Burt Lancasterin rinnassa tuntui tarpeeksi luotaantyöntävältä. Muistaakseni katselin kuitenkin elokuvaa jonkin verran sivusilmällä olohuoneessa.

Suruunsa linnoittautuvan ja sitä tyttäreltäänkin odottavan leskirouva Serafinan rooli on omiaan Anna Magnanille, mutta mielestäni hän menee Oscarin voittaneessa roolissaan hiukan yli. Ehkä takana on liian pitkä harjoitus ja kypsyttely, sillä Williams kirjoitti näytelmänsä jo vuonna 1951 Magnania varten, mutta tämä ei ollut valmis siihen heikon englantinsa takia. Toisaalta kyse on selvästi myös siitä, että Daniel Mann on niin taukean keskiverto Hollywood-kertoja, ettei hänessä ole ohjaajana luomaan omasta kulttuurimpäristöstään irrottautuneen Magnanin purkauksille tarpeeksi vitaalista, rehevää ympäristöä, mikä ei ollut temppu eikä mikään Jean Renoirillle Kultavaunuissa. Magnani on liian hallitsevassa asemassa koko elokuvassa, mikä kertoo Hollywoodin tähtikultin mahdista.

Key Westistä löytynyt kuvauspaikka on 1950-luvun amerikkalaisviihteelle sinänsä varsin epätavallinen ryysyläiskuja, jonka puolikaatuneiden aitojen väleistä hampaaton mummokin kuljeksii pikkulasten ja eläinten kanssa.

Television alkuajan keventävä vaikutus näkyy ikävästi henkilöohjauksessa. Elokuvan pahin ongelma on rekkakuski Alvaro (Burt Lancaster), joka on kuin toisesta elokuvasta tai pikemminkin olohuoneesta, turvallisesta tilannekomediasta tapahtumiin astuva pelle. (1950-luvun) Hollywoodilla on jokin kumma ongelma leppoisan maanläheisyyden kanssa - sen pitää olla aina kovin hauskaa ja farssimaista. Lancasterista olisi tämän perusteella tullut hyvä kilpailija Jerry Lewisille naamanvääntelijänä.

Sinänsä Alvaron kuvio tarjoaisi mitä mielenkiintoisinta kehittelyä: hänhän on miehenä Vertigon (1958) Scottie Fergusonin täydellinen vastakohta, tässä hetkessä täysillä elävä mutkaton mies, mutta ei suinkaan niin kirkas ajattelultaan, etteikö yrittäisi hurmata uuden ihastuksensa muuntautumalla mielipuolisesti tämän menettämäksi rakkauden kohteeksi, tatuoimalla siis tämän rinnassa olleen ruusun omankin tykkyttävän sydämensä päälle. Siinä vasta seikkaperäinen psykologinen solmu, jonka Williams on jostain kumman syystä halunnut vetää hölmöilyksi. Daniel Mannista ei ole muuhun kuin viimeistelemään kokonaisuuden ulkokohtaiset viihdearvot.

Marisa Pavan (joka on jäänyt niin harmillisesti sisarensa Pier Angelin varjoon) on hyvä omaan elämäänsä irtautuvana Serafinan tyttärenä, mutta hänen kehittelynsä jää ohueksi kaikin puolin.

Tatuoitu ruusu on selvästi Williams-näytelmä, joka kaipaa paitsi uutta filmatisointia, myös nimenomaan uudelleentulkintaa. Se on tavallaan Williamsin tuotannon jemma, ehkä hänen optimistisin tekstinsä, mutta ainakin elokuvaversiosta puuttuu hänelle ominainen kokonaisvaltainen kipu, joka piilee kuitenkin syvällä leskiäiti/aikuistuva tytär -teeman ytimessä.

Krzysztof Kieslowski onnistui toisessa tyylilajissa paremmin elokuvassaan Kolme väriä: Sininen (1993) - sen asetelmassa ja tietyissä juonenkäänteissä on yhtäläisyyksiä Tatuoidun ruusun kanssa.

Kopio oli kaunis, välillä tosin varsin hämärä (vai johtuiko se projisoinnista?) ja ilmeisesti varsin harvinainen. Takaani kuului etenkin alussa pulinaa, sillä tekstittömyys tuli parille katsojalle yllätyksenä. Edempänä soi puhelin.

The Night of the Hunter

Räsynukke. 1955, Yhdysvallat. O: Charles Laughton. Su 6.10.2013 klo 20.00, Orion (Cinema Deleuze). 35-mm. Kopio (?SFI?): ++++. Ruotsinkieliset tekstit. 2010 restauroitu kopio (jos oikein luin). Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2/5. Aiemmat katselut: la 28.4.1990, VHS-nauhoitus tammikuulta 1990, seurana äiti ja veli, * * * * * .
Todennäköisyys sille, että elokuvan näytöksessä on huomattavia häiriötekijöitä, kasvaa aina sitä myöten, mitä vähemmän elokuva on nähtävillä ja mitä enemmän sen maine tänä aikana kasvaa.

En muista, koska Räsynukke on viimeksi esitetty Orionissa, mutta veikkaan, ettei ainakaan tällä vuosisadalla - todennäköisesti olisin sitä lähtenyt aikanaan Tampereelta katsomaan.

Jotenkin osasin etukäteen hermoillakin, että ainakin jompaankumpaan Räsynukkeen kahdesta näytöksestä tulisi random-kävijöitä karkkipusseineen. Toivoni oikean näytöksen valinnasta heräsi kuitenkin, kun kuulin, että ensimmäisessä eli perjantain näytöksessä oli ollut tirskujia ja joku oli ilmeisesti heitetty uloskin salista.

Mutta eipä sunnuntain näytöskään suonut kohtuullista tilaa elokuvaan keskittymiselle. Tarmokkaita rapistelijoita oli jossain takana ja heti oikealla puolellani - eikä heistä toinen kahdesta pyynnöstäni huolimatta lopettanut syömistensä kauhomista pusseistaan. Irtokarkkien pistävä tuoksu tulvi oikealta puoleltani, vasemmalla istuva katsoja taas oli riisunut kengät jalastaan... (mistähän tämäkin trendi on lähtöisin?)...

Räsynukke on estetiikaltaan erityisen herkkä elokuva kärsimään aistikokemuksen häiriötekijöistä. Eipä teekään mieli kirjoittaa itse elokuvasta ja sen merkityksestä itselleni tällä kertaa mitään muuta kuin, että tätä olin odottanut 23 vuotta. Syöminenhän on kuitenkin elokuvaa olennaisempaa pitkässä juoksussa.

Sh-h-h-h-h

1955, Yhdysvallat. O: Tex Avery. *****. Su 2.6. n. klo 17.02, Orion (Sunnuntain suosikkeja: Tex Avery: Tex Avery III). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 4/5. Aiemmat katselut: la 7.3.1998 klo 16.00 (näytöksen alkamisajankohta), Tullikamarin Pakkahuone, 35-mm (Tampere Film Festival: Tex Avery - animaatiot 3) / mahdollisesti huhtikuu 1998, Orion, 35-mm (Tex Avery 100 vuotta).

1950-luku oli idiotistisen melusaasteen ja kerskakulttuurin ensimmäinen vuosikymmen, ja puhuttelevaa onkin, että Averyn anarkismi alkaa painottua aivan päinvastaiseen suuntaan tällöin.

Sh-h-h-h-h, Averyn mahdollisesti viimeinen mestariteos ja epäilemättä epätavallisin elokuva, kuvaa jazz-muusikkoa joka saa hermoromahduksen ja lääkäriltä määräyksen sveitsiläiseen lepokotiin, "maailman hiljaisimpaan paikkaan". Tuloksena onkin elokuvallista hiljaisuutta, joka "piirrettyjen" historiassa ylipäätään on hyvin poikkeuksellista ja siksi absurdiikassaan yhä vuosien jälkeen omalaatuisen nautinnollista, huojentavaa. Luottamuksellisen lääkärin suosittelemaan hiljaisuuteen kätkeytyy kuitenkin arvoitus, yksi elokuvan vuosisadan merkityksellisimpiä ja peruuttamattomimpia käänteitä. 1950-luvun puoliväli, klassisen ja modernin välinen hämmennys, yleisen luottamuksen ilmapiirin kääntyminen epäluottamukseksi, on selvimmillään Sh-h-h-h-h:ssa..

Pari assosiaatiota elokuvaa katsoessa ja sen jälkeen: Film (1965), Lost Highway (1996).

*

Ensi kerran näin Sh-h-h-h-h:n Tampereen elokuvajuhlilla 1998, jossa se oli osuvasti kolmeosaisen Avery-potpurin viimeisenä elokuvana. Muistaakseni tulin tuohon viimeiseen näytökseen myöhässä, mutta huippupala oli onneksi säästetty loppuun...