Trop belle pour toi!

Liian kaunis sinulle! 1989, Ranska. O: Bertrand Blier. * * * * . Ke 17.7.2013 klo 18.00, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Tuija Wähäjärvi, ruotsinnos A-L Holmqvist. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 3/5.

Kolmiodraamojen perinteinen asetelma kääntyy päälaelleen, kun BMW:n pikkupomo Bernard (Gérard Depardieu) rakastuu tavanomaiseen ja maanläheiseen sihteeriinsä Coletteen (Josiane Balasko), vaikka on naimisissa sensuellin kaunottaren Florencen (Carole Bouquet) kanssa.

Nähtyäni Bertrand Blieriltä sekä Riipukset (1974) että Kylmät alkupalat (1979) 21 vuoden aikana kahdesti, olen hartaasti odottanut näkeväni hänen 1980- ja 1990-lukujen elokuviaan.

Liian kaunis sinulle! (1989) on yhtä virkistävällä tavalla hilpeän herkkä kuin epäkorrektisti aikuinen intohimokomedia, joka kuitenkin jättää vähän sanattomaksi.

Blier ei tällä kertaa juuri tarjoa kerronnallisia silmäniskuja ja piikkejä, paitsi silloin tällöin suorasukaisessa dialogissaan.

Dramaattisin tilanne nähdään illalliskohtauksessa, josta löytyykin kiinnostava kytkös samana vuonna valmistuneeseen Peter Greenawayn Kokkiin, varkaaseen, vaimoon ja rakastajaan. Blierin elokuvassakin on juppiaikakauden tilinteon tunnelmia, mutta intiimimmässä ja vähäeleisemmässä tyylilajissa.

Philippe Rousselot'n kuvaus on mainitsemisen arvoista. Ajanmukaisen hämärien toimistotilojen, ikään kuin 1970-luvusta siistittyjen motelleiden, vilpoisanvaloisien ravintoloiden ja monin eri vapaa-ajan mukavuuksin varustettujen asuinhuoneistojen pehmeän pastellisävyinen valaistus on täydellistä 1980-luvun lopun estetiikkaa, ja ulkokohtauksissa kamera maalailee näkymiä, joissa vanha teollinen yhteiskunta on muuttunut entistä historiattomammaksi ja hengettömämmäksi, mutta erilaisiin yksilöllisiin vapauksiin yllyttäväksi kulutusyhteiskunnaksi, jossa ei välttämättä tiedä minne mennä ja miksi tai ylipäätään millä, esimerkiksi julkisella vai yksityisellä.

Liian kaunis sinulle! onkin hurmaavan hapuileva kuvaus menevän alan miehestä, joka on luonut itselleen täydelliseltä näyttävän elämän, mutta huomaakin saavansa itselleen enemmän rehellisestä epätäydellisyydestä. Elämänvalintojen muuttaminen ei ole kuitenkaan kevyt tai kivuton käänne kenellekään osapuolelle.

Orionin esitteessä oli Blierin lausunto, jossa hän paljasti kokeneensa omassa elämässään vastaavan tapahtumakulun josta Bernard löytää itsensä.

Jokin elokuvan viipyilevässä hämmennyksessä toi mieleen Marguerite Duras'n India Songin (1975). Aivan kuin Carlos d'Alession musiikilla Durasin mestariteoksessa, on Schubertin sävelillä keskeinen ja monimielinen sijansa Blierin merkillisessä intohimokuvauksessa.

Kopio oli laadukas. Näytös sujui kohtuullisesti, hiukan rapinaa ja valoja.

Les Valseuses

Riipukset. 1974, Ranska. O: Bertrand Blier. ****. Ti 4.6.2013 klo 19.00, Orion (Gérard Depardieu).
35-mm. Suomenkieliset tekstit (L. Ingo), ruotsinkieliset tekstit (Maya Vanni). Kopio (3/5): KAVA. Leikkaamaton versio, poistot palautettu 2001 (Antti Suonio). Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 4/5. Aiemmat katselut: nimellä "Riipukset", ma 13.3.1995, Niagara (Tampere, SEA:n esitys), 35-mm, leikattu teatteriversio, **½.

Vaikka olin nähnyt Truffaut'n Julesin ja Jimin (1961) kahdesti vuoden sisällä 1994-95 ja innoittunut siitä ihan täysillä, vasta Blierin "Riipukset" maaliskuussa 1995 teki Jeanne Moreausta keskeisen lempinäyttelijäni ja ihailun kohteeni ainakin seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi.

Vetovoimaisimmillaan olevasta Moreausta huolimatta en 18 vuotta sitten oikein tiennyt miten "Riipuksiin" suhtautua. Blier, jolta olin silloin jo nähnyt hienon Kylmät alkupalat (1979), pystyi nyt härnäämään samalla sekä aivan liikaa että alitajuisesti juuri tarpeeksi. "Riipukset" jäi taatusti kutkuttamaan mielenpohjia, vaikken sitä täysin lukiolaisjärjellä sulattanutkaan. Se saattoi olla henkilökohtaisempi kokemus kuin olen pintatasolla muistanutkaan. Itse asiassa muistelisin nyt, että "Riipukset" oli ensimmäinen K18-kokemukseni 1960- ja 1970-lukujen eurooppalaisen elokuvan seksuaalisten provokaatioiden saralta.

Kahden naisia kähmivän ja solvaavan ja autoja varastelevan häirikön ja hurjastelijan, Jean-Clauden (Gérard Depardieu) ja Pierrot'n (Patrick Dewaere) lihallisesti kulkeva ja välinpitämätön seksuaaliodysseia kohti satunnaisia täyttymyksiään ja niistä avautuvia tyhjyyksiä pysähtyy hetkellisesti päämäärättömältä virtaukseltaan heti kun Moreaun hahmo, vankilasta vapautuva Jeanne Pirolle, astuu kuvaan kaksikon seuraavana iskukohteena, niin sanottua vaihtelua heidän mielessään edustavana vanhempana naisena.

Moreaun episodista tulee itse asiassa jälkikäteen mieleen Alfonso Cuarónin elokuva Ja äitiäs kans (2001), joka vie vielä syvemmälle Blierin yhtä nautittavasti kuin järkyttävästi esiin nostamaa kokeilunjanoisten nuorukaisten ja elämän rajallisuuksista tietoisemman naisen välistä seksuaalista kytköstä.

Mieleni oli vuosien varrella tehnyt tepposet - muistin, että Jeanne Moreau tuli kuvaan junakohtauksessa, mutta kyseessä olikin Brigitte Fossey (unohtumaton episodi sekin). Niin ikään Jeanne Pirollen kohtalon, lemmenyön jälkeisen, täysin ennakoimattoman itsemurhan, olin unohtanut, ehkä sen traumaattisuuden takia.

Mainittava on tietysti myös Miou-Mioun esittämä Marie-Ange, joka vähitellen kasvattaa kaksikosta kolmikon. Vipeltäjäkaksikon suhtautuminen häneen muuttuu kiintyneemmäksi heti Moreau-episodin jälkeen.

Riipukset onnistuu olemaan samaan aikaan sekä tavattoman irstas että salamyhkäisen sensitiivinen hyökkäys porvarillista seksuaalimoraalia kohtaan. Harvakaan alan teos rullaa näin rentoutuneesti, vailla minkäänlaista pyrkyryyttä ja osoittelua. "Riipukset" ei myöskään kieltäydy olemasta kasvutarina, mutta kylläkin olemasta kasvutarina kohti nimeään vailla olevaa käyttäytymistä.

Periaatteessa provokatiivisinta "Riipuksissa" onkin Stéphane Grappellin viulumusiikki, joka tuo siihen tietynlaisia nostalgisen veijaritarinan sävyjä. Louis Mallen juurikin nostalginen Milou toukokuussa (1989) tuli tietysti myös mieleen, sen ollessa ainoa toinen pitkä elokuva, johon Grappelli on säveltänyt musiikin.

Kopio oli tyydyttävä, mutta alussa ja liitoskohdissa perin kulunut. Näytöksessä sain istua parvella juhlavasti yksin.

Toivoisin, ettei Orionin A4-esitteiden krediiteissä mainittaisi leikkausten sisällöistä, jos niissä on huomattavia sisältöpaljastuksia, kuten tässä tapauksessa.