David Lynch 1946 - 2025

Lynch honoured in Gilda on Jan 23, 2025

..

David Lynch olisi tänään täyttänyt 79 vuotta. Hän oli äitiäni vain neljä päivää nuorempi. Hän oli mukava mies ja elokuvaohjaaja, joka minun silmissäni jollain tapaa päätti filmin valtakauden, elokuvan luonnollisen ajan. Kaksi oman elinaikani ylintä amerikkalaista suosikkiohjaajaani Robert Altman (joka tosin teki useimmat parhaista elokuvistaan jo ennen syntymääni) ja David Lynch ohjasivat kumpikin viimeisen teatterielokuvansa vuonna 2006. Altman kuoli silloin, mutta Lynch vaikutti sen jälkeen vielä pitkään sekavaksi muuttuneessa tuotanto-olosuhteiden ja vastaanottokanavien kulttuurissa. 

Se Lynchin viimeinen pitkä elokuvahan oli tietysti Inland Empire, digitaalisena kuvattu haastava teos, jota kuitenkin vielä levitettiin huimasti filmikopioina. Jo sen ensi-illan aikaan oli vatsassa kummallinen tunne, että tähän päättyy jotain. Lynch ilmaisikin monissa lausunnoissaan sittemmin surua ja turhautumista siitä millaiseksi elokuvateatterikokemus oli muodostunut.  2010-luvulle tultaessa olin jo melko varma, ettei hän enää palaa tekemään pitkiä elokuvia, mutta onneksi televisiossa alkoi taas tapahtua...

Tuskinpa Lynch oli ehdottomasti paras elinaikani ohjaaja, erilaisia mestareita on niin monia (olihan vaikka Kubrickkin aika hyvä, puhumattakaan Reitzista, Bergmanista, Tarkovskista..), mutta ainakin yksi parhaimmista ja visionäärisimmistä - ja myös ohjaaja, jonka tuotantoa olen varmaan miettinyt elämän varrella ehkä jopa kaikkein eniten Tarkovskin ohella. Varsinaiseen muistokirjoitukseen eivät rahkeet juuri nyt riitä, mutta koska tämän blogin evoluutiossa painopiste on nimensä mukaisesti alkanut kohdistua filmiltä esitettäviin elokuviin, tein listan siitä, missä järjestyksessä näin Lynchin elokuvat filmiltä. Se on hyvin erilainen lista kuin varsinainen katsomisjärjestys.

Talvi 1984-1985 Dune (traileri) / ? Nordia tai Kino-Palatsi ? [Tampere]

2.1.1993 Twin Peaks: Fire Walk with Me / Nordia 4 (Finnkino)

21.11.1993 Wild at Heart / Niagara (Monroe: On the Road)

8.3.1994 Eraserhead / Cinema (Finnkino / Cinema Mondo)

6.3.1996 Lumière et compagnie / Tampere-talon iso sali (Tampereen elokuvajuhlien avajaiset, Suomen ensiesitys)

25.7.1997 Lost Highway / Nordia 2 [Tampere] (Warner Bros / Finnkino, lehdistönäytös)

23.12.1998 Blue Velvet / Orion (SEA: Seksuaalisuus valkokankaalla)

19.9.1999 The Straight Story / Bio Rex (Helsinki Film Festival, Suomen ensiesitys)

19.4.2000 The Elephant Man / National Film Theatre, Lontoo (British Film Institute)

19.7.2002 Mulholland Dr. / Bio Rex (Cinema Mondo, lehdistönäytös)

8.8.2002 Dune / Orion (SEA: David Lynch)

19.4.2007 Inland Empire / Kinopalatsi 1 (Cinema Mondo / Finnkino)

Tampere 5

Helsinki 6

Lontoo 1

 

elokuvakartan näytökset 3

arkistonäytökset 3

festivaalinäytökset 2

lehdistönäytökset 2

elokuvakerhonäytökset 1

Twin Peaks: Fire Walk with Me

Twin Peaks - tuli kulje kanssani. 1992, David Lynch. To 2.2.2012 klo 20.45, Orion (David Lynch). 35-mm. Suom. tekst. ****½. Aiemmat katselut: la 2.1.1993, Nordia 4 (Tre), 35-mm, suom. tekst. ***** / to 14.1.1993, Nordia 4 (Tre), 35-mm, suom. tekst. ***** / la 10.4. - su 11.4.1993, vuokra-vhs, suom. tekst. ***** / pe 31.12.1993, vhs, suom. tekst. ***** / ma 16.1.1995 klo 21.20 - 23.50, MTV3, ***** / pe 10.1.1997, Yo-talon Twin Peaks Night, vhs, suom. tekst / pe 9.4. - la 10.4.1999, vhs / la 17.5.2003, BB: David Lynch, dvd: *****.

En ollut nähnyt FWWM:ta tätä näytöstä ennen koskaan riittävän isolla valkokankaalla, sillä se sai aikanaan Tampereen ensi-iltansa kaupungin pienimmässä ja piskuisimmassa salissa, viisirivisessä Nordia 4:ssa. Kyseessä oli ensimmäinen Lynchin elokuvista, jonka valmistumista olin tietoisesti odottanut - tietenkin peläten sen saavan Blue Velvetin ja Villin sydämen tavoin -K18-ikärajan. Odottamaan joutui vielä Suomen ensi-illan jälkeenkin. Yhden kopion filmi saapui Tampereelle vuoden 1993 ensimmäisen viikon ainoana ensi-iltana. Muistan soittaneeni syksyllä 1992 Finnkinoon varmistaakseni, että elokuva on todella jossain vaiheessa tulossa Tampereelle. En siis lähtenyt Helsinkiin sitä katsomaan, vaikka moni läheinen Twin Peaks -fani lähti heti ensi-iltaviikolla ja pyyteli mukaan. Olin epävarma siitä, pääsenkö 14-vuotiaana katsomaan -K16-elokuvaa, ja kun muut olivat jo aikuisia, yksinäinen paluumatka olisi ollut sangen tyly. FWWM lasketaan usein Dyynin tapaiseksi epäonnistumiseksi (sen huono mainehan sai alkunsa jo Cannesin "ennenkuulumattomista buuauksista" - tuosta maailmanensi-illasta tulee muuten 8.5. kuluneeksi tasan 20 vuotta), kun taas monet Twin Peaks -sarjan väliin jättäneet tykästyivät siihen. Lisäksi muistan Aamulehden silloisen elokuvakriitikon Matti Apusen innostuneen elokuvasta, mikä tuntui yllättävältä, sillä hän oli aiemmin suhtautunut varsin penseästi monien kollegoidensa ylistämiin Blue Velvetiin ja Villin sydämeen. FWWM:ssa näkyy kiinnostavalla tavalla Lynchin tilanne, jossa hän on vielä kiinni vanhassa, mutta etsii sen puitteissa jotain uutta - hän pyrkii kaikin kineettisin keinoin kohmettamaan televisiosta tutun Twin Peaks -maailman, sen kieroimmillaan ja kipeimmilläänkin turvallisen donitsintuoksuisena lehahtaneen lämmön, jonka varaan oli rakentunut hänen maailmanmaineensa. Kyse on jonkinlaisesta Twin Peaksin hc-versiosta, jossa kahvi on jo kylmennyttä ja idylli läikähtänyt loitolle. Laura Palmerin viimeisten sekaisten päivien kautta Lynch jo lähestyykin sitä äärimmäisen emotionaalista kokemuspiiriä, synkän tiheää epävarmuuden ilmapiiriä ja pirstoutunutta henkilö- ja aikarakennetta, mikä kaikki on sittemmin määrittänyt suurinta osaa hänen töistään. Lauran (unohtumaton Sheryl Lee) ja hänen isänsä Lelandin (häkellyttävän vakuuttava Ray Wise) yhteinen autoajelu on yksi Lynchin uran painostavimpia kohtauksia, tämän kiistellyn elokuvan nerokkain hetki. Nyt katsottuna Fire Walk With Me tuntuu Lynchin elokuvaksi poikkeuksellisen syvästi valmistusaikansa (särkyneeltä) peilikuvalta, olennaisesti 1990-lukulaiselta tapaukselta, jonka myötä amerikkalaisen tv-kerronnan uudistaneen sarjan kipeä tematiikka löysi lopullisen, vilpittömämmin traagisen kipupisteensä.

Wild at Heart

Villi sydän. 1990, David Lynch. Ti 24.1.2012 klo 19.30, Orion (David Lynch). 35-mm. Suom. tekst. *****. Aiemmat katselut: la 3.10.1992, vuokra-vhs, leikattu, ***** / la 22.5.1993, Betty Bluen kevätsarja, suomi-vhs, leikattu, ***** / pe 4.6.1993, suomi-vhs, leikattu, ***** / su 21.11.1993, Niagara, Elokuvakerho Monroen yönäytös On the Road, 35-mm, suom. tekst. ***** / to 5.12. - pe 6.12.1996, TV2 / la 17.5.2003, BB: David Lynch, suomi-vhs, leikattu, ***** / la 3.6.2007 klo 21.00, Orion (David Lynch), 35-mm, suom. tekst.

Varhaisin muistikuvani Villistä sydämestä on Bosse von Willebrandtin elokuvamakasiinista Bossen leffat (Bosses bio), joka oli aikanaan FST:n panos television elokuvaohjelmiin. Luulen, että kyse on ollut ti 22.5.90 eli heti erään festivaalin jälkeen tulleesta ohjelmasta. Näytetyssä insertissä Marietta Fortune (Diane Ladd) pyytää erästä miesystävistään, Marcellos Santosia (J.E. Freeman), tappamaan tyttärensä Lulan (Laura Dern) kapinallisen poikaystävän Sailor Ripleyn (Nicolas Cage). Vanhan polven elokuvatoimittajana Bosse mainitsi, että elokuva voitti Cannesissa Kultaisen palmun, mutta se ei kuulunut hänen omiin suosikkeihinsa festivaalilla. Kohuvoittaja olikin kyseessä. Tätä ennen Palmun olivat vuodesta toiseen voittaneet yksiselitteisen vakavat ja kulturellit sivistyselokuvat (vuoden 1989 sex, lies, and videotape ehkä jonkinlaisena rajatapauksena), mutta postmodernisti eliitin makua häirinneen Lynchin voitto merkitsi tietyllä tavalla uutta aikakautta - juuri sitä, mikä on niin usein merkitty alkavaksi vasta niin ikään Kultaisen Palmun voittaneesta Tarantinon Pulp Fictionista (1994). Ensimmäisen kerran katselin Villin sydämen vähän väkinäisessä, sosiaalisesti pakottavassa tilanteessa leikatulta vuokravideolta. Se on oikeastaan Lynchin elokuvista ainoa, jonka olen kiehtovuuden ohella kokenut myös todella ahdistavaksi. Nostalgisen, huolettoman klassista Hollywoodia ikivihreistä ikonisimman eli First Movementin kautta huokuvan oldies-alun äkkinäinen vaihtuminen speed metal -yhtye Powermadin Slaughterhouse-biisistä voimaa hakevaan aggressiiviseen shokkiin luo hellittämättömän painostavan etelävaltiolaistunnelman, jossa kuuma seksi ja raaka väkivalta kiehahtelevat räjähdysherkkänä pätsinä. Elokuvan vaikutus oli niin voimakas, että kirjoitin sen tarinaa (joka pohjautuu Barry Giffordin romaaniin) hiukan varioivan kouluaineen, jolle opettaja kieltäytyi antamasta numeroa todeten, ettei kyse ole minun ikäiseni mielikuvituksesta... Jälkikäteen ajateltuna Villissä sydämessä on Lynchin elokuvaksi poikkeuksellinen luonteva ja vapautunut suhde aktiiviseen seksuaalisuuteen - tosin Lynch ei olisi Lynch, ellei hän rinnastaisi kiihkeät ja rajut eroottiset aktit leimahtavan tulitikun tavoin hurjiin väkivallanpurkauksiin ja jopa kidutuksiin. Kyse on myös Lynchin uran selkeimmästä tyylikokeilusta, kaikilla mahdollisilla americanan mausteilla mitä tien päällä voi vastaan tulla. Villi sydän on Marilyniksi muuntuneen Bonnien ja Elvikseksi vapautuneen Clyden rakkaustarina Ihmemaa Oziksi seonneessa syvässä etelässä - tien pimeässä sivussa lentää amerikkalaisen kulttuurin hirviömäisin äiti (uskomaton Diane Ladd) luudallaan. Kaikki on niin taidokkaasti yli vedettyä, että amerikkalaisen paraatikulttuurin tunnelmallinen ja tyylikäs parodia toimii. Kuitenkin elokuva on hämmästyttävän hyvin kosketuksessa myös ihmissuhteen todellisuuteen, paon ja vapauden muuttumiseen arjeksi ja vastuuksi, elämän hyviin ja huonoihin kausiin, intohimoisiin ja väljähtäneisiin hetkiin, suurten tunteiden epätoivoiseen tilanneherkkyyteen, yleensä ottaen amerikkalaisen ideaalin kääntöpuoleen. Harry Dean Stanton tekee yhden koskettavimmista rooleistaan tunteellisena ja hyväuskoisena yksityisetsivä Johnnie Farragutina. Kokonaisuuden uhkeasta, ekstaasinomaisesta ylöspanosta seuraa väistämätön oksennus (Villissä sydämessä siivoamattoman oksennuksen haistaa toisin kuin vaikkapa juuri ensi-iltansa saaneessa Polanskin Carnagessa, jossa henkilöt jäävät lemuun rupattelemaan kuin mihinkin ruusuntuoksuun) ja yllättävän melankolinen, lynchiläisittäin poikkeuksellisen jämähtänyt ja
kaiken merkityksettömyyttä huokuva tuokio ennen pankkiryöstöstä alkavaa hyperfinaalia. Orionin esitys oli harmillisen vaikeasti nautittava, sillä filmin seuraavaa tai edeltävää ruutua näkyi lähes jatkuvasti kankaan ylä- ja alanurkissa. Kopio oli myös hyvin kulunut. Teknisiltä puitteiltaan paras kokemukseni Villistä sydämestä on yhä sen suomalainen tv-ensi-ilta joulukuulta 1996 - TV2 esitti sen oikeassa kuvakoossa, stereoäänellä ja leikkaamattomana. Toivoisin näkeväni Villin sydämen vielä joskus tarkasti projisoituna tuliteränä kopiona.

Blue Velvet

Blue Velvet - ja sinisempi oli yö. 1986, David Lynch. Pe 20.1.2012 klo 21.00, Orion (David Lynch). 35 mm. Suom. tekst. *****. Aiemmat katselut: ti 5.5.1992 klo 21.35 - 0.00, Kolmoskanava, ***** / su 2.8.1992, vhs, suom. tekst. ***** / la 23.1.1993, vhs, suom. tekst. ***** / to 23.6.1994, vhs, suom. tekst. ***** / to 18.7.1996, vhs, suom. tekst. / ke 23.12.1998, Orion (Hki), 35 mm, suom. tekst / to 7.1.1999, vhs, suom. tekst. (vain alku) / ma 29.3.1999, Niagara (SEA:n kevätsarja), 35 mm, suom. tekst / la 17.5.2003, BB: David Lynch, dvd, suom. tekst. ***** / su 27.5.2007, Orion (David Lynch), 35 mm, suom. tekst.

Lynchin tuotannosta löytyy kaksi elokuvaa, joilla on erityinen kyky puhutella hämmentyneitä miehenalkuja: Blue Velvet ja Lost Highway. Tuskin mikään muu elokuva onkaan viimeisten 20 vuoden aikana pyörinyt mielessäni yhtä paljon kuin Blue Velvet, tällä vuosituhannella ei tietenkään enää aivan yhtä vilkkaasti. Näin sen nyt kymmenennen kerran ja huomasin, että osaan elokuvan jo käytännössä ulkoa. Ei taida löytyä toista fiktiivistä elokuvaa, jonka olisin nähnyt yhtä monta kertaa. Ensimmäisen kerran näin sen 14-vuotiaana, ja se oli silloin ensimmäinen K18-elokuva, jonka päätin katsoa pari vuotta kestäneen itsesuojelullisen tauon jälkeen. Kokemus oli äärimmäisen vapauttava. Olin astunut lopullisesti aikuisten elokuvan alueelle. Satuin asumaan luonnonläheisellä ja näennäisesti hyvin rauhallisella ja uneliaalla omakotitaloalueella, joten kirkasotsaisen ja uteliaan Jeffrey Beaumontin (Kyle MacLachlan) perversseihin motivaatioihin oli helppo samaistua. Paljolti elokuvan siivittämänä aloin itsekin pukeutua mustaan pikkutakkiin. Kerrostaloja ei asuinalueellani juuri ollut, mutta läheisessä kaupunginosassani oli yksinäinen, epämääräisen väen asuttama talo, joka pitkälti yhdistyi mielessäni Dorothy Vallensiin (Isabella Rossellini) nuhjuiseen asuintaloon. Vain kuukausi tv-esityksen jälkeen oli kesäloma alkanut, ja erään niin ikään Lynchistä innostuneen ystäväni kanssa teimme kerran yökävelyn tuon talon rappukäytävään ja etsimme tietenkin turhaan osoitetaulusta Vallensia. Seuraavana kesänä talo poltettiin maan tasalle. Blue Velvet nousi vahvasti mieleeni myös muutamaa vuotta myöhemmin jakaessani mainoksia kaupungin keskustan liepeillä asuneen mummoni lähistöllä - yhden rapun ylimmän kerroksen oviluukussa kun luki Booth! Blue Velvetin ensikatselusta mieleeni on jäänyt kaiken mieltä kiehtoneen kutkutuksen lisäksi myös lievä pettymys siitä, ettei Beaumontin ja Vallensin salainen sadomasokistinen suhde näennäisesti jatkunutkaan. Myöhemmin on ollut helpompaa tulkita loppu niin, ettei asia välttämättä olekaan näin - satujen logiikalle uskollinen paluu viattomaan perheidylliin tuntuu itse asiassa viittaavan alun vastaavaan johdantokuvastoon, mutta nyt, kaiken Beaumontia mieltä avartaneen ja kypsyttäneen psykologisesti painostavan myllerryksen jälkeen, se esittyy tietoisempana unelman epätäydellisyydestä ja niistä salaisuuksista, jotka kätkeytyvät itse kunkin verhoelämän taakse. Amerikkalaiseen elämänmalliin kätkeytyy asioita, joita ei haluta päivänvaloon. Blue Velvet loi Lynchille sen maineen, jonka varassa hänet yhä tunnetaan. Se on banaalin arkipäiväisenä mysteerinä itselleni jossain määrin tärkeämpi  ja läheisempi kuin samantyyppistä pikkukaupunki-idylliä ja sen pimeää kääntöpuolta television ja sittemmin elokuvan puitteissa hyödyntänyt, yliluonnollisempi Twin Peaks -maailma. Blue Velvetista olisi kaikenlaista kirjoitettavaa, mutta yritän pitää nämä blogimerkinnät lyhyinä. Moni pitää naurettavana alkuperäisen suominimen takaliitettä "ja sinisempi oli yö", mutta olen jotenkin viehtynyt sen poikkeukselliseen runollisuuteen. Nyt oli myös hienoa nähdä tämä Lynchin avainelokuva vain pari tuntia hänen (ainakin tuolloisen) lempielokuvansa Sunset Blvd:n jälkeen. Wilderin elokuvan vaikutus näkyy Lynchin tuotannossa etenkin Eraserheadissa, Blue Velvetissa, "Fire Walk With Messa" ja Mulholland Drivessa. Blue Velvetissa Beaumontin ilmeisen keskeneräistä identiteettiä halkova kiinnostus kahteen, täysin eri maailmoissa ja tietoisuuksissa elävään naiseen on kerronnallisesti hyvin lähellä Sunset Blvd:n jo selvästi aikuisena esitettävän Joe Gillisin tuntemaa samanaikaista vetoa sekä eristäýtyneeseen ja omistushaluiseen Norma Desmondiin että nuoreen, viattoman nenäkkääseen käsikirjoittajakumppaniin Bettyyn.

Dune

Dyyni. 1984, David Lynch. Ti 17.1.2012 klo 20.45, Orion (David Lynch). 35-mm. Suom. tekst. ***. Aiemmat katselut: ti 22.12.1992, vuokra-vhs: *½; to 8.8.2002, Orion, 35-mm, suom. tekst: ****; la 17.5.2003, BB: David Lynch, dvd, suom. tekst: ****.

Ensitutustumiseni David Lynchin kädenjälkeen tapahtui joskus helmi-maaliskuussa 1985 Tampereen Nordiassa, jossa olin katsomassa Wolfgang Petersenin Päättymätöntä tarinaa (1984). Näytöksen trailereihin kuului Dyyni. Näkymät aavikkoplaneetalta kiehtoivat, ja kiinnostusta herätti myös tuolloin diggaamani ja trailerissa yllättäen veistä heilutellut Sting, jonka en aiemmin tiennyt näyttelevän. En kuitenkaan päässyt seitsemänvuotiaana Dyyniä katsomaan, sillä sen ikäraja oli -K14-. Lynchiin kuten ylipäänsä ohjaajiin en tuolloin vielä kiinnittänyt huomiota. 1990-luvun alussa sain lukea, että Dyyni oli kammottava epäonnistuminen. Ja sellaiseksi se sitten paljastuikin, kun elokuva tuli Makuunin vuokravideolta katsottua. Myöhemmissä katseluissa olen ammentanut siitä enemmän, päässyt rohdon makuun, mutta nyt neljännellä kerralla näkemykseni hiukan tasoittui. Dyyni on megalomaaninen sotku, mutta samalla äärimmäisen kiehtova sellainen. Sen sairaalloisessa kuvamaailmassa ja sekavassa kerronnassa on oudon ymmärrettävää, vilpitöntä keskittymiskyvyn puutetta. Frank Herbertin suositun, vuonna 1965 julkaistun romaanin filmatisointi tietyllä tapaa päätti yhden kauden Lynchin tuotannossa. Tässä vaiheessa kaksi Davidia, Kanadan Cronenberg ja Lynch, olivat vielä hyvin lähellä toisiaan temaattisesti. Biologinen kauhu oli ollut olennaisessa osassa Lynchinkin alku-uralla, ja Dyynissä se käristyy sekä rivoimmillaan että räikeimmillään. Myöhemmin biologiset epämuodostumat ja uteliaisuus ihmisen anatomiaan ovat Lynchin ilmaisussa jääneet sivummalle, viimeisimmässä töissä ei niitä ole näkynyt enää juuri lainkaan. Dyyni on ohjaajansa perverssein ja saastaisin elokuva, kuin märkivä finni, jota murrosikäinen ei jaksa olla nypläämättä kasvoillaan. Lynch puristaa Kenneth McMillanin loistavasti tulkitseman sadistisen ja moraalittoman paroni Vladimir Harkonnenin ihotaudista kaiken fyysisen ja eritteellisen vastenmielisyyden irti ja kytkee sen kukkia kantavaan tyttöpoikaan kohdistuvaan homoseksuaalisen himoon. Dyyni on valmistusvuotensa alitajunnallisten pelkojen peili: 1984 oli AIDS:n popularisoitumisen vuosi. Robin Wood piti teosta 1980-luvun patriarkaalisten tieteis- ja sarjakuvaelokuvien mädännäisyyden huipentumana ja mainitsi, ettei ole nähnyt homokammoisempaa elokuvaa. Dyynin tehokkaimmat kohtaukset pohjautuvatkin juuri rumuuden estetiikkaan - kauneus, toinen puoli perus-Lynchiä, jää Dyynissä selvästi paitsioon. Jos mitä, niin nykyisin vuodessa 10991 tapahtuva Dyyni näyttää ikäistään vanhemmalta elokuvalta, kauan sitten romutettujen tuotantokoneistojen elefantilliselta tehostespektaakkelilta, pönäkältä maskeerausfantasialta ja hikiseltä saippuadynastialta. Sen tuotannon tukalan raskasliikkeisyyden aistii joka kohtauksesta. Viitteitä löytää myös tulevaan, Lynchin pelastaneisiin ainesosiin: Kyle MacLachlan kirkasotsaisessa pääosassa, tolkuttoman naiivi teinirakkaus, Brian Enon hienonhieno Prophecy Theme, jossa on samankaltaisuutta ohjaajan hovisäveltäjäksi pian astuvan Angelo Badalamentin (erityisesti Lost Highwayhin) säveltämien maisemien kanssa. Muuten musiikista vastannut AOR-bändi Toto hoitaa tonttinsa varsin toimivasti, ehkä lukuunottamatta matoratsastuskohtauksen sankarillisia sähkökitarafiilistelyjä, jotka nykykatsannossa toimivat lähinnä camp-hengessä. Dyynin kautta tietysti pohtii sitä, millainen olisi tullut Jedin paluusta, jos Lynch olisi hyväksynyt George Lucasin ohjaustarjouksen. Joka tapauksessa Dyyni oli Lynchille ehkä tarpeellinenkin takapakki, mahdollisesti omien homofobisten tunteidensa liki 30 miljoonaa dollaria maksannut kohtaaminen, jonka jälkeen täytyi alkaa luoda nahkaansa uudelleen Alan Smitheena.

The Elephant Man

Elefanttimies. 1980, David Lynch. Su 15.1.2012 klo 20.00, Orion (David Lynch). 35-mm. Norjankieliset tekstit. ****. Aiemmat katselut: la 25.11.1989, Kolmoskanava klo 19.00 - 21.10(matkatelevisio), pe 6.11.1992 (vuokra-vhs): *****, ke 19.4.2000 (National Film Theatre, Lontoo, 35-mm), pe 16.5.2003 (BB: David Lynch, dvd: *****), ti 8.5.2007 (Orion: David Lynch, 35-mm, norj. tekst.).

Elefanttimies ei ollut aivan ensikosketukseni David Lynchiin, mutta ensimmäinen elokuva, jonka häneltä näin ja jonka kohdalla kiinnitin hänen iskevään ja oudon kiehtovaan nimeensä huomion. Kolmoskanava esitti elokuvan lauantain alkuillan paikallaan marraskuussa 1989. Kanavan ohjelmatiedoissa Lynch esiteltiin englantilaisohjaajana (tässä käsityksessä jäin elämään vielä ainakin Twin Peaksin tienoille). Kyse oli ensimmäisestä kerrasta, kun Lynchiä nähtiin suomalaisessa "valtakunnanverkossa". Kokemus oli yksi vahvimpia lapsuuteni elokuvaelämyksiä ja edelsi vain kuukaudella käännettä, jolloin intohimo elokuvaan vei minut jo melko ratkaisevasti mennessään. Ehkä näillä on yhteytensä, mutta muistini jäsennyksessä tuo Elefanttimiehen tv-esitys on säilynyt eräänlaisena unenomaisen erillisenä poukamana ennen saapumista elokuvatietoisuuden äärettömän oloiselle selkämerelle. Vetäydyin katsomaan sitä matkatelevisiosta omaan valoista sammutettuun ja ovella suljettuun huoneeseeni, koska pelkäsin todennäköisiä hälyääniä ja televisiota ehkä vain sivusta seuraavien sattumanvaraisia kommentteja, jotka olisivat pilanneet (tunne)kokemukseni isomman ruudun ääressä olohuoneessa. Voi olla, että kyse oli jopa ensimmäisestä omassa huoneessani katsomastani elokuvasta - muistaakseni en ollut saanut pitää televisiota aiemmin huoneessani. Lynch täytti tilan. Mustavalkoisen ja äärimmäisen lumovoimaisen elokuvan katsomiskokemuksesta jäi jotenkin erityisen yksityinen, vakava ja kohottunut muisto, jonka jaoin vain itseni kanssa. Myöhemmissä katseluissa en olekaan koskaan saavuttanut Elefanttimiehestä tätä samaa vaikutusta, poikkeuksena ehkä se kerta, kun näin elokuvan ensi kerran valkokankaalta, suht lähellä sen tapahtumapaikkoja ja kuvausseutuja Lontoossa. Useimpien katseluiden myötä en ole voinut välttyä tulemasta myös hiukan kriittisemmäksi elokuvaa kohtaan. Olen yhä kiintynyt sen ainutlaatuiseen visioon, mutten välttämättä kiistattomana mestariteoksena. Siinä on ongelmansa. Moni on keskittynyt juuri niihin - esimerkiksi Roger Ebert lyttäsi elokuvan aikanaan totaalisesti. Moni, joka ei muuten pidä Lynchistä, on sen sijaan tykästynyt Elefanttimieheen. Elefanttimies lasketaan yleensä Lynchin erilaisimmaksi elokuvaksi sen ulkoisten merkkien ja suurenmoisen sensibiliteetin perusteella. Historiallinen aihe todellisine henkilöhahmoineen, 1800-luvun loppu aikakautena ja Lontoo tapahtumapaikkana eivät ole Lynchiä omimmillaan eikä elokuva myöskään ollut hänen henkilökohtainen projektinsa. Tässä valossa olisi helppoa katsoa Elefanttimiestä ikään kuin "normaalien ihmisten elokuvana" ja jättää huomioimatta, että Elefanttimies tarjoaa itse asiassa lukuisia avaimia Lynchin sittemmin ilmeisimmäksi nousseeseen tematiikkaan. Siinä on ensi kertaa selvästi esillä hänen tuotantonsa pari ehdotonta ominaispiirrettä, joista yksi on rumuuden ja kauneuden käsitteellinen kompeksisuus ja erottamattomuus ja toinen katsomisen ja sen kohteena olemisen välinen kokemuksellinen ero. Kolmanneksi Elefanttimiehen näennäisen realistisen historiallisen kehyksen takana Lynch vuorottelee ensi kertaa todella lujaa eri lajityypeillä ja tyyleillä - lopputuloksesta löytyy ainakin kauhun, komedian, draaman, pukudraaman, historiallisen elokuvan, mysteerikertomuksen, lastenelokuvan, romantiikan, fantasian, dokumentin, naturalismin, sirkuselokuvan, elämäkerran ja kurjuus- ja sairauskuvauksen piirteitä. Kaikista näistä keskenään epäsuhtaisista rakenteista syntyy tukevan täyteläinen, jopa raskas lynchiläinen illuusio, joka hyllyy niin tutussa unenomaisuudessa. Näissä puitteissa elokuvasta löytyy myös ehkä salatun oloisia perverssejä piirteitä, joiden esiinottaminen saattaa loukata niitä, jotka pystyvät suhtautumaan elokuvan yleistasoiseen koskettavuuteen ja inhimillisyyteen täysin vilpittöminä. Hyvä esimerkki on omalaatuinen, koko epämuodostuneen "elefanttimiehen" eli John Merrickin (John Hurt) itsensä kannalta epäoleellista ja arveluttavaa painoarvoa saava kohtaus, jossa sairaalan henkilökunta lahjoittaa hänelle henkilökohtaisen hygienialaukun. Lynch jää esittelemään sekä sen sisältöä sekä Merrickin ääretöntä nöyryyttä ja kiitollisuutta saamastaan lahjasta, joka toki toimii myös symbolina sille, että tämä on nyt virallisesti sairaalan potilas - hän kuuluu johonkin. Hetki on lämmin ja herkkä, mutta samalla Lynch hyödyntää ja pitkittää sitä nostattamaan pintaan tuttua monimielistä alitajunnallista tasoaan - myös kykyämme katsojina perverssiin uteliaisuuteen, epäkypsiin assosiaatioihin ja epäkorrekteihin reaktioihin. Emootioiden kirjo on laaja. Jo ylipäätään tieto siitä, että Elefanttimiehen tuotannon pani alulle 1970-luvun keskeisistä elokuvaparodioista vastannut Mel Brooks, joka ei halunnut nimeään käytettävän elokuvan markkinoinnissa, herättää monenlaista tulkintavaraa. Oma lukunsa on elokuvan yhteiskunnallinen luonne, joka muistuttaa satua. Jim Hoberman kirjoitti aikanaan, että "mikään Elefanttimiehessä ei ole ärsyttävämpää kuin sen manikealainen luokkajako", mikä tarkoittaa ainakin sitä, että hän ei ole katsonut elokuvaa aivan tarkkaan. Hoberman on oikeilla jäljillä siinä, että Lynch kyllä luo viktoriaanisesta Englannista oman kaksijakoisen taikamaailmansa, jonka naiiviuksissa John Merrick saa nousta rääkätystä näyttelykapineesta omaksi itsekseen, ylettömän kaunosieluiseksi olennoksi. Hänen herkän luonteensa lujuus toimii heijastuspintana sekä köyhälistön kurjuudelle ja katkeruudelle että yläluokan syyllisyydelle ja hämmennykselle. Valo ja pimeys ei kuitenkaan täysin jakaudu luokkaerojen mukaisesti, mukana on mm. auttavia sirkuskollegoita ja ylimielistä sairaalahallintoa. Lynch ei ole koskaan piitannut yhteiskunnallisesta tiedostavuudesta sinänsä. Pikemminkin hän leikittelee tähän liittyvillä stereotyyppisillä mielikuvilla ja odotuksilla, mutta Elefanttimiehessä hän ei täysin hallitse ironista asettumistaan itselleen vieraassa kulttuuriympäristössä. Esimerkiksi tilanteen, jossa harkitsevaisen yläluokan ja viettiensä varassa elävän alaluokan välinen konflikti on korkeimmillaan, Lynch ratkaisee vähän turhankin maijapoppasmaisella neuvokkuudella matriarkkamaisen ylihoitajan Mothersheadin (Wendy Hiller) lyödessä "paistinpannulla" elokuvan moraalisesti löyhimmäksi tyypiksi yltyneeltä London Hospitalin yövartijalta tajun kankaalle. Lynch ei toki anna mitenkään ongelmatonta kuvaa myöskään Merrickin auttajista ja hänelle ihmisarvon takaavista yksilöistä. Varsin paljastava hetki on alun leikkaus kohtauksesta, jossa tohtori Frederick Trevesin (Anthony Hopkins) ensitutustuminen "hirviöön" saa hänet kyyneliin. Heti seuraavassa kuvassa hän on jo rationalisoinut tunteensa ja palannut edustamaansa tieteelliseen maailmankuvaan - ikään kuin tämän tapakulttuuriseksi merkiksi hän kröhii ja korjailee kaulustaan suoremmaksi. Freddie Francisin henkeäsalpaavan kauniista kuvauksesta nauttivan Elefanttimiehen avoimen sentimentaalisen ja "elämää suuremman" Merrick-kuvan hyväksyy parhaiten lapsena, jolloin tällaiseen ilmaisuun on otollisempaa kiintyä. Ehkä tietoisuus tästä tekee elokuvaan palaamisen aina hiukan vaativaksi. Aikuisena elokuvan keskeinen rasite tulee oikeastaan vasta sen itseään yliarvoivasta lopputoteamasta "This has been based upon the true life story of John Merrick, known as The Elephant Man, and not upon the Broadway play of the same title or any other fictional account.", joka vie pohjaa sitä edeltäneeltä tavattoman kauniilta huipennukselta, jossa löytyy visuaalinen ydin Merrickin elämän yksityisestä tarinasta ja tragediasta. Olisi helpompi hyväksyä Elefanttimies sellaisena kuin se on - ei niinkään elokuvana todellisesta vaan teollistuneeseen yhteiskuntaan kuin mystiseen uniluomukseen kuvitellusta Merrickistä ja hänen kauhean olomuotonsa ja sisäisen kaunosieluisuutensa herättämistä emotionaalisista, moraalisista ja alitajuisista reaktioista. Täysiverisenä Lynch-elokuvana siis.

Eraserhead

1977, David Lynch. To 12.1.2012 klo 21.20, Orion (David Lynch). 35-mm. Suomenkieliset tekstit. *****. Aiemmat katselut: ti 8.3.1994 (Cinema, Hki, 35-mm, suom. tekst. *****), ma 2.5.1994 (Niagara, 35-mm, suom. tekst. *****), pe 16.5.2003 (Betty Blue: David Lynch -viikonloppu, dvd: *****), la 5.5.2007 (Orion: David Lynch, 35-mm, suom. tekst.).

Joku tuttu saattaa ihmetellä, miksi katson taas kerran Lynchiä, mutta totuus on, että tällä kertaa Orionissa pystyy katsomaan herran elokuvat kronologisessa järjestyksessä. Elokuvakulttuurin tilanne on muutenkin jo hyvin toinen kuin esimerkiksi kesällä 2007, jolloin Orionissa oli edellinen Lynch-sarja. Nykymaailmassa ei enää tiedä, koska on käsillä viimeinen kerta, kun jonkun henkilökohtaisesti tärkeän ohjaajan elokuvia ylipäätään näkee filmiltä. Vaikka Orion taatusti pitääkin filmistä esitysmuotona huolta, Lynchiä on ajettu viime vuosina niin paljon, ettei tiedä, koska taas seuraava vastaava tilaisuus tulee. Joten tilaisuus täytyy käyttää hyväksi. Lynchin pitkä esikoinen, viisi vuotta työstetty Eraserhead on tavallaan hyvinkin ajankohtainen elokuva. Se oli nimittäin ensimmäinen elokuva, jonka Jim Hoberman aikanaan arvosteli The Village Voiceen. Kokeelliseen elokuvaan keskittyneestä Hobermanista tuli sittemmin lehden pääkriitikko vuonna 1988. Pesti jatkui aina 4.1.2012 asti, jolloin hän sai potkut. Erotus oli vuoden ensimmäinen suuri elokuvauutinen ja yllätys, sillä Hoberman on ollut sukupolvensa yksi nimekkäimpiä ja merkittävimpiä amerikkalaisia elokuvakriitikoita. Journalismin nykytilanne on se mikä on. Itselleni Eraserhead oli aikanaan ensimmäinen elokuva, jonka näin sittemmin kotikaupungikseni muodostuneessa Helsingissä. Yhden kopion ensi-iltaa (jonka ikäraja oli sangen outo -K14-) täytyi lähteä vartavasten Tampereelta katsomaan maaliskuussa 1994. Ensi-ilta oli ollut helmikuussa Museokadun Cinemassa, joka toimi silloin toiseksi viimeistä vuottaan (jos joku muuten muistaa, mikä oli nimeltään vanha ravintola, joka sijaitsi vielä silloin kadun toisella puolella, olisin kiinnostunut tiedosta). Kaltaiselleni, joka oli päässyt syvemmin tutustumaan Lynchin pimeimpään puoleen vasta Blue Velvetista (1986) alkavalla kaudella, Eraserhead oli tietysti aika eri maailmasta - se ei tarjonnut minkäänlaista lämmintä postidylliä vaan pelkkää kolkkoa ja luonnosta kaikissa mahdollisissa mielissä vieraantunutta teollisuusympäristöä (siinä mielessä se on hyvin erilainen kuin kerronnaltaan vähän samantyyppinen Lynchin puolituntinen lyhytelokuva The Grandmother vuodelta 1970). Tämän saattoi tietenkin arvata, kun elokuvasta oli ehtinyt haalia kirjoista ja lehdistä - ei vielä netistä - jo valtavan määrän tietoa ennakkoon. 1990-luvun alun Lynch-innostuksen vimmassa ei tuntunut mitenkään itsestäänselvältä, että Eraserheadin joskus ylipäätään pääsisi näkemään (kulttuurinen olosuhde, jota vain viisi-kymmenenkin vuotta myöhemmin hiukankin harvinaisemmista elokuvista innostuneet eivät ehkä pysty käsittämään). Sitten, kun liityin mukaan elokuvakerhotoimintaan 1993, sainkin kuulla, että Finnkinolla on Eraserheadista kopio, jota se on pantannut vuosia. Sekin yllätti, että Eraserhead oli esitetty Tampereella jossain yönäytöksessä 1980-luvulla. Mikään äärimmäinen harvinaisuus siis ei ollutkaan kyseessä. Eraserhead on Lynchin elokuvista helpoimmin luokiteltavissa kauhugenreen, mutta luokittelu ei tässäkään tapauksessa tee elokuvan yhä hämmentävälle originelliudelle oikeutta. Eraserhead on aivan yhtä hyvin perhe-elokuva. Kun haastattelin Lynchiä hänen Suomen-vierailullaan syksyllä 2007, hän kertoi löytäneensä tuon silloisen matkansa tarkoituksen eli transsendenttisen meditaation jo Eraserheadin kuvausten aikana. Sitä ennen hän oli ollut jatkuvasti pahalla tuulella vaimolleen. Tässä valossa on jännittävää, kuinka Eraserhead on toisinaan tulkittu äärimmäiseksi visioksi sitoutumiskammosta. Monista Lynch-kirjoista päätellen ohjaaja eli 1970-luvun alussa varsin konkreettista, epävarmaa ja takapakkista nuoren autotalliohjaajan elämää Philadelphiassa, kaupungin huonomaineisella hökkeli- ja parakkialueella, joka oli täysin toista kuin hänen oma kasvuympäristönsä. Jälkikäteen tuntuu, että hän latasi koko luomisvoimansa esikoiseen, ikään kuin tekisi elämänsä ainoaa elokuvaa. Siihen tapaanhan esikoista pitäisi itse kunkin pusertaa. Eraserhead on nuoren elokuvaohjaajan esikoisohjaukseksi poikkeuksellisessa asemassa, sillä se heijastaa vilpittömästi myös perheellistymisen painetta, esikoislapsen syntymää - tai tarkemmin sen hoitoa, toista nuoren ihmisen, tässä tapauksessa isän, vastuualuetta. Ei ihme, että Lynch on kutsunut teostaan uransa henkevimmäksi. Seuraavan kerran Lynch löysi vastaavasti oman maailmansa vasta Blue Velvetissa (1986). Yllättäväksi koin aikanaan sen, kuinka nuivasti yliopistotasoinen elokuvakerhoväki suhtautui Eraserheadiin, kun se myöhemmin sai ensi-iltansa Tampereella. Omaan innostukseeni vastattiin naurahduksella, että "kyllä sinä sitten joskus vielä ymmärrät!" En ole vielä ymmärtänyt! Torstainen näytös oli olennainen Eraserhead-kokemukseni ensikatselun rinnalla. Alan Spletin ja Lynchin luoma äänimaisema syvältä möyryävine teollisuushurinoineen pääsi oikeuksiinsa Orionin parvella. Istuin näytöksessä aivan konehuoneen ikkunan alla, josta näki välillä pölyn leijailevan projektorin lampun valossa. "In Heaven everything is fine", indeed! Myös se, että näytös alkoi hiukan tavallista myöhemmin kuin Orionin viimeinen näytös normaalisti, loi oikeaan suuntaan vievää tunnelmaa elokuvalle, joka oli yksi 1970-luvun legendaarisista yönäytöselokuvista. Vaivaisilla 20 minuutilla voi olla häkellyttävän psykologinen merkitys. Huomaan kirjoittaneeni tässä vähemmän elokuvan sisällöstä ja visuaalisesta puolesta. Saan tukea Entertainment Weeklylta: "Eraserhead is about that which can't be described". Ehkä Eraserheadin perimmäinen avaaminen vaatisi jälkiteollisessa maailmassa luonnollisuuttaan etsivältä katsojalta yhtä suurta kanttia kuin huolestuneelta Henryltä (Jack Nance) elokuvan lopussa.