Vain tunnit. Cavalcanti, 1926. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pe 3.12.2010, n. klo 19.30, Orion (Elokuvan historia 9: Ranskalainen avantgarde). ****½Alberto Cavalcantin nimi muistetaan ehkä parhaiten yhtenä 1940-luvun Ealing-studion ohjaajista. Hän on jäänyt kummittelemaan mieleeni erityisesti klassisen kauhun kruununjalokiven Dead of Nightin (1945) kahden episodin (joista toinen oli unohtumaton vatsastapuhujan tarina Ventriloquist's Dummy !) ohjaajana. Englantilaisen elokuvan kultakausi oli kuitenkin vain yksi etappi Rio de Janeirossa syntyneen Cavalcantin (1897 - 1982) pitkällä maailmaa kiertävällä uralla - 20-lukulla hän teki avantgardistisia elokuvia Ranskassa, 30- ja 1940-luvuilla dokumentti- ja näytelmäelokuvaa Englannissa ja 50- ja 70-luvuilla mitä erilaisimpia projekteja paitsi synnyinmaassaan Brasiliassa myös Länsi- että Itä-Euroopassa, jopa Israelissa. Löytyykö huimempaa elokuvahistorian kosmopoliittia mistään?
Rien que les heures on Cavalcantin puolituntinen esikoinen, jossa näkyy ihailtavan valveutuneena sekä hänen älyllinen pohdintansa että lapsenmielinen intonsa elokuvailmaisun mahdollisuuksista. Pariisiin sijoittuva elokuva on yksi aikansa lukuisten kaupunkisinfonioiden valioita. Kamera saattaa seurata pitkään automobiilia, joka on vain parkkeerattu kadulle - yhtäkkiä se muuttuu hevosvaunuiksi. Hienostunut mies syö lautaselta lihaa - yllättäen lautaselle ilmestyykin kuva teurastuksesta. Cavalcanti tähdentää kaupunkilaista elämänmuotoa ja vuorokausirytmiä ei niinkään kiihkeänä vaan äkkiseltään vaihtelevana ja monenlaistojen yhteisten ja yksityisten valintojen tuloksena. Näkökulma on ennen kaikkea huvittuneen silmäilijän, "näkijän". Lopussa suurkaupunki pienenee karttapallon myötä osaksi muuta maailmaa ja ikään kuin kasvaa tietoiseksi toisista kaupungeista ja seuduista (kuinka kuvaava aloitus hänen uralleen). Elokuvalla on poikkeuksellisen nautittava "keksinnön" aura, vaikka monet Cavalcantin ilmaisukeinot ovatkin ennestään tuttuja.
Jännittävää on myös, kuinka Cavalcanti kreditoi itsensä esikoisessaan pelkällä sukunimellään. Kyse ei liene ohjaajapersoonan vaatimattomuudesta vaan pikemminkin sen alleviivaamisesta. Vastaavaa tapaa ei muistu heti nyt elokuvahistoriasta mieleen.
