Gattaca

1997, Yhdysvallat. O: Andrew Niccol. * * * ½. Ti 2.7.2013 klo 18.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm.
Kopio (4/5): KAVA. Suomennos ja ruotsinnos: Janne Staffans. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 2½/5, jätin kesken lopputekstien alettua. Aiemmat katselut: su 14.12.2003, VHS (Nelosen lehdistönauha), Liisankatu (Tampere).

Gattaca oli yksi 1990-luvun lopun eli DVD-aikakauden alun huomatuimpia videoensi-iltoja. Vähällä se oli tulla myös teatterilevitykseen, sillä filmikopio tekstitettiin ja tarkastettiin. Suomen teatteriensi-iltaa saatiinkin odottaa yli 15 vuotta.

Näin Andrew Niccolin esikoisohjauksen aikanaan VHS:ltä, kun olin saanut tehtävän kirjoittaa silloin juuri ensimmäisessä Kill Billissä leimunneesta Uma Thurmanista Gattacan tv-esityksen yhteydessä.

Gattacassa esitellään tulevaisuuden maailma, jossa luokkajaon perusteena käytetään ihmisen DNA:ta. Geenimanipuloidut ihmisehköt loistavat tehokkaina tärkeimmissä, arvokkaimmissa ja vaativimmissa tehtävissä, kun taas perinteisemmät yksilöt eli biologialtaan koskemattomat sielut (ns. me) saavat lyhyitä elinaikaodotteita, kärsivät fyysisistä ja psyykkistä sairauksista ja tekevät välttämättömän paskaduunin. Luonnollisesti syntyneellä siivoojalla Vincentillä (Ethan Hawke) on tästä taustaa jo omasta lapsuudestaan, kun hänen geneettisesti jalostettu ja ennakkoon tilattu veljensä voitti hänet aina kaikessa kuten uimisessa.

Vincentin unelmana on tulla astronautiksi Gattaca-nimisessä avaruusohjelmassa, mutta siihen hän tarvitsee paremman DNA:n eli väärennetyn identiteetin näytteiden kera. Sellainen paketti löytyy entiseltä mestariuimarilta, nyt liikuntakyvyttömältä Jeromelta (Jude Law) tietyllä vastapalveluksella. Avaruuslentojen todellisuus astuu lähemmäs Vincentiä, kun hänet hyväksytään Gattacaan. Poliisit saavat kuitenkin erään murhatutkimuksen yhteydessä vihiä Vincentin todellisesta identiteetistä, joka taas on rakastumassa uuteen työkaveriinsa Ireneen (Uma Thurman).

Niccolin itsensä (ennen Truman Show'ta) kirjoittaman Gattacan visio heijastelee lupaavasti ja rauhallisesti lähitulevaisuuden ihmiskunnan moraalisia ja eettisiä haasteita, mutta jää teemojensa ja tunteidensa kehittelyssä hiukan kiltiksi ja varovaiseksi. 

Gattacan yhtä visuaalinen kuin rakenteellinenkin eheys on sen juhlavinta antia kaikessa päiväunimaisen raukeassa kellertävyydessään ja kerronnan tyylitellyssä harmonisuudessaan. Kerrankin tieteiselokuvassa on panostettu ennen kaikkea yhteiskunnalliseen kokonaisvisioon ja tälle pohjalle rakentuvan todellisuuden lavastelmaan (Jan Roelfs, Nancy Nye) yksittäisten tehosteiden ja toiminnan sijaan - niitä Gattacassa ei juuri olekaan.

Ehkä tarinan kunnianhimoinen ja sanalla sanoen hiuksenhieno (kai se yksi Uman on tallella!) filosofoivuus ihmiskunnan geneettisen kahtiajakautumisen vaaroista ja mahdollisuuksista koituu vähän Gattacan onnettomuudeksikin. Yhteiskuntadraaman uskottavuuden kannalta olennaiset konfliktit jäävät ohuiksi tulevaisuuden unenomaisen tunnelmoinnin hinnalla, mutta ehkä se johtuu siitäkin, että henkilöt menetettyine ja saavutettuine unelmineen ovat hitusen valjuja. Estetisoinnin alainen draama kun on kuitenkin ihmissuhteiden tasolla hyvin aristoteelista ja konventionaalista.

Joka tapauksessa Gattaca on yksi 1990-luvun tieteiselokuvan olennaisia tapauksia, ja on todella ihme, ettei sitä tuotu teatterilevitykseen aikana, jolloin genre oli jo viimeistäänkin noussut valtavirtaan. Toisaalta, vähän samanlaisen kohtalon koki myös toinenkin rauhallisemman ja asiallisemman tyylin pieni tieteiselokuva Moon (2008) kymmenisen vuotta myöhemmin.

Kopio, jota ei siis ilmeisesti ole esitetty julkisesti koskaan, oli OK, muttei ihan priima. Laajakangaskuva ei projisoitunut koko ajan ihan tasaisesti. Näytöksessä oli rapistelua, ja joku sai tekstiviestin. Gattacan valmistusaikaan sellainen oli vielä uutta...

Näytös alkoi noin 5-10 minuuttia myöhässä. Lähdinkin aika pian lopputekstien alettua, jotta ehdin käydä kusella ennen seuraavaa näytöstä.