Judex

Judex - salaperäinen kostaja. 1963, Ranska / Italia. * * * * . O: Georges Franju. Ti 23.7.2013 klo 20.45, Orion (50 vuotta sitten). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Aito Mäkinen esittää. Suomen- ja ruotsinkieliset teksit. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 4½ / 5.

Hiljaa hiipivä aikamatka 1900-luvun alun jatkuvajuonisten sarjaelokuvien maailmaan. Georges Franjun vähäeleinen ohjaustyyli sopii elollistamaan mennyttä maailmaa, myös sen mielikuvituksen lentoa ja tarinankerronnallisia konventioita. Uusin Judex ei muistuta 1960-luvusta vaan 1910-luvusta.

Onko tämä sitten haitta? Minusta ei. Franju ei välttämättä tuo mitään ratkaisevasti uutta Louis Feuilladen ja Arthur Bernèden luomaan monimielisen sankarilliseen kostajahahmoon, vaan antaa hänelle vain uuden, kenties runollisemman mahdollisuuden - sattumoisin vain pari kuukautta Jean Coctaun kuoleman jälkeen.

Näin Franju Orionin esitteessä:

"[Mikä] minut sai tekemään uuden version Judexista oli se, että omat lapsuudenmuistoni liittyvät läheisesti juuri tuohon aikakauteen. Kasvoin ensimmäisen maailmansodan aikana, porvarillisessa ja huolettomassa ilmapiirissä, johon kuuluivat kuvitelmat vakoilijoista, hotellietsivistä, varastelevista mustalaisista, hattuneuloista, nappikengistä, kuomuatutoista, joiden karbidilyhdyt valaisivat loisteen kuin perhosen siivet. Juuri tämän aikakauden ilmapiirin yritimme luoda uudelleen Judexissa."

Judex on esteettisenä kokonaisuutena kuin aikuisen elokuvaohjaajan ilmeisen rakas lapsuusmuisto, paluu asioihin, jotka kiehtoivat häntä kauan sitten. Nykyisin siis jo mahdottomuus? Tämänhetkinen populaariviihteellä kasvanut ohjaajapolvi ei ole ehkä kokenut yhtä valtavaa maailman muuttumista Tähtien sodan jälkeen - ehkä siksi supersankarillisesta popviihteestä onkin tullut elokuvan valtavirtaa; popmytologioiden täyttämään lapsuuden atmosfääriin ei liity enää mitään salaperäistä, sellaista viehättävästi kadotettua, jota edes voisi lähestyä unen logiikalla ja pilke silmäkulmassa niin kuin Franju tässä.

Kopio oli hyvä, paikoin charmikkaan kulunut. Näytös oli yksi vuoden parhaimpia. Aavemaisen vaitonaisessa elokuvassa yleisö oli aivan yhtä hiljaa. Vain siten esimerkiksi yökohtausten säkkipimeä hiljaisuus, jonka mahtia henkilöiden kuulemat satunnaiset äänet vain tukivat, pääsikin kunnolla esiin.