Altered States

Muutostiloja. 1980, Yhdysvallat. O: Ken Russell. * * * * . Ti 16.7.2013 klo 20.15, Orion (Finncon 2013). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Elsko Elstelä, ruotsinnos Eirik Udd. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 1½/5. Aiemmat katselut: ke 4.7. - to 5.7.1990 klo 22.20 - 00.10, MTV2, Vastarannankatu (Tampere), seurana veli, * * * * / ti 1.8. - ke 2.8. välisenä yönä 1995, VHS (nauhoitus vuoden 1990 tv-esityksestä), Vastarannankatu (Tampere), seurana Tero Sternberg.

Muutostiloista palautuu aina mieleeni tietynlainen rajankäynti omassakin elämässäni, lapsuuden loppu. Kun Russellin elokuva tuli televisiosta heinäkuun alussa 1990, jonkinlainen viimeinen viattomuuden kesäni oli juuri keskeytymäisillään; erään tulevaisuuttani koskevan ratkaisun luotaantyöntävyys oli alkanut juuri toden teolla raottua itselleni, toisaalta tietoisuus itsestäni seksuaalisena olentona oli muuttumassa arjeksi, mutta sen löytämisen tuore ilo olikin juuri valitettavasti tukahtumaisillaan syyllisyydeksi ja neurooseiksi.

Vetovoimaisen psykedelis-seksuaalisesti virittynyt Muutostiloja oli oikeastaan viimeinen Maikkarin 1980-luvun lopun kesien "kauhukeskiviikko" omalla kohdallani, vaikka vielä kesällä 1991 kyseinen ohjelmistoperinne jatkuikin.

Brittiläisen shokkiohjaaja Russellin ensimmäinen Hollywood-elokuva merkitsi tajunnallista siirtymääni elokuvallisiin hallusinogeeninäkymiin, joita olin jonkin verran todistanut aiemmin, mutta en aivan vastaavassa laajuudessa. Yhdeksänsilmäinen vuohenpää ristillä roikkuvan Jeesuksen kasvojen tilalla tarjosi mojovaa pohdittavaa yhdessä Jumalan kuolemaan keskittyvän kysymyksenasettelun kanssa.

Muutostiloja onkin holtittoman epätasainen, kuin jonkinlaisen syntymätärähdyksen saanut elokuva siitä, mistä elämässä on kysymys. Tai ainakin: mistä siinä olisi hyvä olla kysymys.

Heti alussa näemme tiedemies Eddie Jessupin (William Hurt ensimmäisessä ja yhä ehkä parhaassa filmiroolissaan) jo kellumassa vedellä täytetyssä eristystankissaan, jossa hän yrittää päästä ihmisen alkutilaan, aistiärsykkeiden ulottumattomiin.

Skitsofreniaa tutkiva Jessup on tankkinsa (paluu kohtuun, huoh...) ulkopuolella täysin levoton sielu ja todellisten ihmiskontaktiensa emotionaalisia merkityksiä suunsa umpiälyllisellä vaahtoamisellaan pakeneva persoona, joka onnistuu kuitenkin ylläpitämään intohimonsa ohessa pelastusrenkaakseenkin tietämättään paljastuvaa ihmissuhdetta omalta alaltaan löytämäänsä Emilyyn (Blair Brown).

Kun Echeverrian (Vaarallisen tehtävä -sarjan uudelleenlämmityksessä juuri kesällä 1990 nähty Thaao Penghlis) avulla Meksikosta löytyvä heimouute saa Jessupin näkemään oitis hallusinaatioita, hän päättää kokeilla sitä myös ennen astumistaan tankkiinsa... (taustana oleva Paddy Chayefskyn romaani perustui John C. Lillyn omakohtaisiin tutkimuksiin tästä sensorisena deprivaationa tunnetusta hoitomuodosta mm. LSD:n alaisena). Vähitellen Jessupin fyysinen olomuoto alkaa muuntua.. Ensin hänen suupielensä vuotavat verta.. Hän ei tule tankista takaisin omassa tietoisuudessaan.. Suihkussa hän huomaa saaneensa lisää karvoja ja varpaita.. Aistiharhojako kaikki vain.. Entä sitten, kun tankista nousee todellakin esihistoriallisen ihmisen näköinen otus. Mitä näemmekään katsojina?

Alun kiihkeässä rakastelukohtauksessa paljastuu elokuvan pakkomielteinen viritelmä: Jessupia vaivaa yhä se, mitä hänen isänsä sanoi tämän maatessa kuolinvuoteellaan. Jessupista on kasvanut neurootikko, joka ei voi keskittyä elämään kaikilla aisteillaan vaan alkukantaisen totuuden jäljittämiseen. Loppuvaiheessa Emily jo toteaa Jessupin tiedemieskollegalle: "Hän haluaisi rakastella mieluummin Jumalaa kuin minua".

Varhaista videoestetiikkaa paikoin muistuttavat visuaaliset tehosteet ovat säilyneet yllättävän elinvoimaisina ja kaikkivoipaisina, etenkin lopussa, olomuotojen taistossa, jossa ne ovat hyvin olennaisessa asemassa. Vasta siinä vaiheessa antautuminen kahden yksilön väliselle kiintymykselle kristallisoituu absoluuttiseen alkukokemukseen palaamisen halun todellisena vaihtoehtona Eddielle - ratkaisevassa asemassa on tosin Emilyn taistelutahto; rakkaus vaatii toisen.

Muutostilojen asetelmassa, jossa uhkarohkea tieteellinen koe ja ihmisuhteen epävarma dynamiikka kytkeytyvät paradoksaalisesti toisiinsa, on paljon samaa kuin Cronenbergin Kärpäsessä (1986), mutta Russellin ja salanimellä esiintyvän käsikirjoittaja Chayefskyn näkemys on näin ohuenakin psykologisempi, asettuen lopulta ihmissuhteen puolelle, miltei hipahtavaa vapautuneisuutta lietsoen.

Kun näin Muutostiloja 12-vuotiaana, se oli silmilleni jotain virkistävää ja avartavaa, mutta en ottanut siitä täyttä tolkkua. Varjelin sen jälkeen noin vuoden itseäni rankahkoilta elokuvilta, en uskaltanutkaan astua rajan taa. Muutostiloja ei muistaakseni kuitenkaan itsessään ollut syy tähän, se vain sattui jäämään toistaiseksi viimeiseksi omaehtoiseksi käynnikseni rajan toisella puolella.

17-vuotiaana päätin katsoa elokuvan uudelleen, kaiketi juuri siitä kiinnostuksesta, että tiesin silloin juuri astuneeni ainakin yhden, tässä mainitsemattoman rajan taa. Samalla olen juuri Muutostilojen kohdalla päättänyt lopettaa elokuvien tähdittämisen - ehkä se kokemuksena ylitti jonkin tällaisen kliinisen arvottelujärjestelmän. Täydellinenhän elokuva ei missään nimessä ole, mutta tolkullisessa tolkuttomuudessaan rakastettavan ambivalentti.

Nyt 35-vuotiaana vihdoin elokuvan filmiltä nähneenä (ensimmäinen mahdollisuuteni olisi ollut jo keväällä 1997), en tiedä enää mitä muuta Muutostiloista sanoa kuin mitä tässä nyt horisen.

Kopio oli mallikas. Näytös sujui teknisesti loistavasti, mutta lähenteli muuten katastrofia. Joku hemmetin urpo kaivoi lähelläni elokuvan alettua laukustaan karkkipussin, ja vaikka vihjasin, että voitko olla syömättä, hän jatkoi rapisteluaan pidettyään vain pienen tauon. Sivuttain edessäni istunut henkilö taas ei malttanut millään pysyä omalla paikallaan. Muutostiloihin astuminen olisi kaivannut huomattavasti parempaa katsomisrauhaa; jotkin Eddien ja Emilyn keskeiset dialogiosuudet menivät itseltäni turhauttavasti ohi.

Blair Brown forever.