Cyrano de Bergerac

1990, Ranska. O: Jean-Paul Rappeneau. * * ½. To 11.7.2013 klo 18.00, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomennos P. Linto, ruotsinnos A-L Holmqvist. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 3½/5.

Ensimmäisen kerran törmäsin näytelmäkirjailija Cyrano de Bergeraciin (1619 - 1655) - tai oikeammin hänen Edmond Rostandin näytelmästä (1897) uuden elämän saaneeseen hahmoonsa - syksyllä 1987, kun Katson! tv-sivuilla oli kuva isonenäisestä José Ferreristä vuoden 1950 Rostand-filmatisoinnin yhteydessä.

Steve Martinin näköisen postmodernihkon Cyrano de Bergeracin satuin näkemään jopa elokuvateatterissa alkuvuodesta 1988, kun romanttinen komedia Roxanne (1987) oli saapunut ohjelmistoon.

Kun de Bergeracista on suunnitellut elokuvatulkintaa itse Orson Welles, on jotenkin tragikoomista, että hahmoon ovat tarttuneet muiden muassa sellaiset Wellesin kollegat kuin Michael Gordon (1950), Fred Schepisi (1987) ja Jean-Paul Rappeneau (1990).

Viimeksi mainittu on ohjannut toistaiseksi kuuluisimman elokuvallisen Cyrano de Bergerac -tulkinnan, historiallisen spektaakkelin, joka oli ainakin aikanaan Ranskan kallein filmituotanto.

Gérard Depardieu on yhä hyvin muistetussa nimiosassaan, joka mursi hänet lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen, elementissään, mutta jostain syystä minun on tällä kertaa vaikea innostua hänen suorituksestaan. Depardieu on toki parhaimmillaan tällaisissa kuin itselleen kirjoitetuissa rooleissaan, mutta mielestäni vain silloin, kun ohjaajan tyyli on jotain aivan muuta kuin näyttelijäkeskeistä. Rappeneau taas tekee elokuvastaan avoimesti Depardieun juhlaa, mikä taas laiskistaa kokonaisuuden antamaa kuvaa itse Cyranosta.

Rappeneaun ilmeisen rakastetuksikin noussut elokuva tarjoaa rönsyilevän runomitallista dialogia vähän sellaiseen keskitien kulttuurielokuvan tyyliin, jota peruskoulunopettajat vienevät luokkansa mielellään katsomaan.

Mitenkään huono tai ärsyttävä elokuva ei silti ole - mutta riittävää henkeä vailla. Hilpeän alkupuolen kääntymistä sydäntä särkeväksi lopuksi heikentää ranskalaisittain perinteisen valmiiksi pureskeltu asennoituminen komedian ja tragedian suhteellisuuksiin. Cyranon ylpeyden- ja häpeänsekainen hahmo ja hänen suureen nenäänsä ulkoistama sisäinen tragiikkansa, mikä jättää hänet viime kädessä omien tunteidensa haamuksi, kaipaisivat ohjaajaa, joka ei pelkäisi antaa näille vaikeille tunteille ja monitahoisille teoille sekä visuaalisesti että kielellisesti uhmaavaa, läpitunkevaa ulkoasua.

Minkä miehen me Wellesissä menetimmekään!

Kopio oli 1990-luvun elokuvaksi yllättävän naarmuinen muistuttaen monia 1970-luvun kopioita, mutta silti tyydyttävä. Näytöksessä oli lievästi rapinaa ja kännykän valoja.