Tant qu'on a la santé

As Long As You're Healthy. 1965, Ranska.      * * * ½. La 12.10.2013 n. klo 18.25, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 2+/5.

65-minuuttinen episodielokuva.

Ensimmäisessä episodissa Insomnia Étaix on kaksoisroolissa. Hän lukee aviovuoteessa yölampun varjossa kauhuromaania. Kirjan sivuilta saamme tutustua häneen vampyyrina. Elokuvassa on piinallisen varovainen tunenlma, ikään kuin mies pelkäisi pientäkin ääntä ja liikettä lukiessaan, vaimo vierellään... Värikäs koristekuvio yölampun varjostimessa tarjoaa suurenmoisen säikähdyksen hetken, loistogagin viittomassa hiljaisesti mykän elokuvan kauteen, jolloin filmin värisävytys viittasi eri vuorokaudenaikoihin. Tuo hetki oli Étaixia osuvimmillaan.

Sitten mennään elokuvateatteriin, jonne Pierre on menossa katsomaan länkkäriä. Valkokankaalla jo paukkuu ja sali on täynnä, mutta sankarimme ei tahdo löytää sopivaa istumapaikkaa. Suurenmoista huvia, mutta kun tapahtumat lopulta siirtyvät valkokankaalle, ote vähän herpaantuu. Tapahtumaketju on kuin käänteinen Allenin Kairon purppuraruusulle (1985), mutta Étaix on parempi elokuvateatterin sosiaalisessa ja kummallisen epäkäytännöllisessä todellisuudessa kuin ahkerasti silmäillyssä lumemaailmassa. 

Kolmas episodi Niin kauan kuin terveyttä piisaa vie katuporien tärisyttämään Pariisiin, jossa nuotitkin alkavat putoilla pianolle asetetulta viivastolta. Huima, mutta viattoman viileästi tarkkaileva näky koneellistuvasta kaupunkikuvasta ja elämästä, joka ei palaa ennalleen. Elokuva on kuulemma vaikuttanut Godardin Aviovaimo Pariisissa -elokuvan (1967) kaupunkinäkemykseen, enkä ihmettele - tosin jo Heureux anniversairessa Étaix oli näillä jäljillä.

Viimeinen episodi Ei enää koskaan metsään on paras. Se sopisi hyvin Renoirin Aamiainen ruohikolla (1959) -elokuvan alkukuvaksi. Puronylityskohtaus on sarkastisuuden helmi, ja Étaix yltää jopa epätavallisen mustaan huumoriin, kun matkaradiosta kaikuva rokki säestää sähköaitaan juuttuneen metsästäjän sätkimistä. Uskomaton näky tapakulttuurin muuttumisesta ja sen alaisista väärinkäsityksistä!

Vähän epätasainen ja epäselvä olo episodielokuvasta jäi - miten nämä filmit liittyivät yhteen? Toisaalta - jos 1960-luvun sydämestä haluaa saada nopean ja yleisluontoisen pikakuvan, tämä voisi ehkä olla juuri se elokuva.

Kännykän valoa loisti riviltäni ajoittain. 

Yoyo

Jo-Jo. 1965, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * * ½.  To 3.10.2013 klo 19.00, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. English subtitles. Kopio (KAVA): +++. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: +++.

Voi vaikuttaa ikään kuin siltä, että unohdukseen uinutettu Pierre Étaix olisi noussut uudestaan tapetille Aki Kaurismäen Le Havren (2011) myötä, ja näin itsekin aluksi ajattelin, mutta tosi asiassa Étaixin elokuvat restauroitiin jo kolme vuotta sitten. Toki merkityksellinen sivurooli Kaurismäen elokuvassa on edesauttanut Étaixin uutta tulemista.

Yoyo on pikantti tarina loistoon ja ylellisyyteen kätkeytyvästä kaipuusta 1920-luvulla. Miehellä on kaikkea, palatsi, palvelijat, jopa omat lelut ja viihdytysjoukot. Ei vain rakkautta saati läheisyyttä, vain valokuva tytöstä. Kiertävän sirkuksen saapuminen muuttaa kaiken, siellä on juuri tuo kuvan Elle, nyt taitoratsastajattarena, ja poika, josta mies ei ollut tietoinenkaan. Vuoden 1929 pörssiromahduksen myötä mies on vapaa itsekin liittymään sirkukseen (ja elokuva valmis vastaanottamaan verbaalisen kommunikaation) - kun talous tuhoutuu, ihmisyys pelastuu. 

Tarina ja ajankuva toivat vahvasti mieleeni F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925), jonka luin loppuun juuri alkuvuodesta. Vaikka Étaix välttää elokuvassaan ihmissuhdedraaman väkeviä aineksia ja päätelmiä, siinä on ihme kyllä hiukan samanlaista charmia ja kepeää syvyyttä kuin Fitzgeraldin romaanissa.

Monia hienoja kohtauksia. Eräässä muistelluimmassa (itsekin muistan nähneeni jossain tämän) pienen koiran kävelyttäminen sujuu sen omaa tepsutusvauhtia - Rolls-Royce kulkee vierellä ympäri piha-aukiota. Entä kuinka saada tulta savukkeeseen auton ohjaamosta perävaunun taakse, kun ollaan maantiellä täydessä vauhdissa? (Toivottavasti 1966 kuollut Keaton ehti nähdä Yoyon - ainakin teoreettinen mahdollisuus siihen juuri ja juuri on). Kameran kohteeksi viehkeästi etsiytyvä Zampanon ja Gelsominan juliste viittaa elokuvien kiertävien sirkusten surumieliseen perintöön (kuinka humaanisti Étaix välttääkään sisäpiirin intertekstuaalisen vitsailun!). Lopun sisätiloihin sekasortoisesti ilmestyvä elefantti lienee vaikuttanut Blake Edwardsin hänen keksiessään huipentumaa Pahuksenmoisille pirskeilleen (1968).

Étaixin kiireettömästä kerronnasta tulee mieleen sana flow, vaikka tuo virtaus onkin kaiken muun ohessa kaksoisroolin vetävän Étaix'n tarkassa kontrollissa. Yoyon läpikotainen rakastettavuus perustunee siihen, että se on niin täysin vapautunut sekä perinteisen klassisen kerronnan, mutta toisaalta myöskin uuden aallon asettamista ihanteista ja haasteista. Lähin mielikuva on tietysti Tati, jonka apulaisena Étaix aloitti filmiuransa 1950-luvulla, mutta oppi-isäänsä enemmän Étaix tarjoaa mykkäelokuvamaisia gageja eikä tee niin painokasta pesäeroa vanhan ja uuden maailman välille. Yhdenkin elokuvan perusteella (tai tätä kirjoittaessa olen nähnyt jo kolme) voin sanoa, että äänielokuva tuskin on päässyt koskaan lähemmäs mykän elokuvan komiikkaa kuin Étaixin elokuvissa, joista Yoyo vaikuttaa jo nyt yhdeltä pääteoksilta, tai ehkä juuri siltä.

Yoyon sivustalla maailma muuttuu sotaisasti kohti modernia, sukupolvet vaihtuvat ja yhteiskuntaluokat kohtaavat taistellen, mutta pienet yksityisetkin hyvät teot kantavat hedelmää ja jättävät oman jälkensä surumielen ja katoavan kulttuurin (johon itse elokuvakin tavallaan vuosikaudet kuului) raunioiden keskelle.

Enpä tiedä elokuvan digitaalisesta restauroinnista, koska en ole sen asiantuntija. Ainakin alkujaksossa (jossa erinäiset liikkeiden ja pintojen äänet ovat keskeisiä) tuntui, että äänet pamahtivat liian painokkaina. Kun vanha elokuva näyttää ja tuntuu digitaalisesti restauroidulta, jollain tapaa ylipuhtaalta ja -täsmennetyltä, se hämärtää filmillisen luontaisuuden tuntua - juuri sitä, mitä yritetään tavoitella. Jos kopion alkutekstejä oli uskominen, digitaalinen restaurointi oli ainoa tapa pelastaa Étaixin elokuvat.

Näytöksessä jonkin verran rapistelua.