Il Gattopardo

Tiikerikissa. 1963, Italia/Ranska. O: Luchino Visconti. * * * * * . To 15.8.2013 klo 20.00, Orion (50 vuotta sitten). 35-mm. Kopio: 3/5: KAVA. Suomennos Aito Mäkinen, ruotsinnos Maya Vanni. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: su 23.9.2001, Orion, 35-mm.

Tiikerikissa on itselleni melkein kirottu elokuva. Se oli ensimmäinen ns. elämää suurempi elokuva, joka tuli televisiosta (6.1.1990) sen jälkeen, kun olin saanut hyllyyni Peter von Baghin legendaarisen ESE-kirjan (josta tuli moneksi vuodeksi jonkinlainen raamattuni), mutta en ollut lukenut teosta vielä niin tarkkaan, että olisin muistanut jokaisen sen (itselleni vielä aika tuntemattomista) elokuvista, ja niinpä Tiikerikissa jäi nauhoittamatta vain huomatakseni mokani heti loppiaisiltana, nähtyäni sitä jonkin verran aiemmin iltapäivillä tädin luona, jossa kattokruunun loisteessa televisio oli sattumalta auki. Oppirahat on aina maksettava...

Kun sitten syksyllä 2001 lähdin junalla Helsinkiin katsomaan elokuvaa vartavasten, mokasin silloinkin, sillä ennen näytöstä oli erään elokuvayhdistyksen perustamiskokous, jossa oli alkoholia tarjolla. En ollut vielä täysin ymmärtänyt, että itselläni pienikin annos sumentaa jo seikkaperäisesti keskittymiskykyä..

Joten olikin aika nähdä Tiikerikissa kunnolla. Visconti on yksi kymmenestä lempiohjaajastani, ja Tiikerikissa on yksi hänen mestariteoksistaan (tästä kyllä vakuutuin jo 12 vuotta sitten).

Koska elokuu on lopuillaan ja muutama sen aikana nähty elokuva vielä bloggattavana ennen kuunvaihdetta, en ehdi tässä syventyä elokuvaan nyt kovin kokonaisvaltaisesti. Niinpä heitän pari huomiota Giuseppe Tomasi di Lampedusan alkuteoksen ja Viscontin tulkinnan eroista, koska luin nyt romaanin viikko pari ennen elokuvaa.

Viscontin loistokas spektaakkeli risorgimentosta, Sisilian seisovasta sielunmaisemasta ja sen aristokratian rikki rapisevista itsetunnon päivistä toimii omilla ehdoillaan - se on viimeistellyssä aikakaudentajussaan ja tihennetyssä tunnelmanluotauksessaan historiallisen elokuvan historian mahdollisesti jopa kaikkein olennaisin oppitunti - mutta siitä huolimatta hämmentää pari seikkaa, jotka ohjaaja on jättänyt elokuvastaan pois.

Lampedusan romaanissa ruhtinas Don Fabrizio (elokuvassa ilmiömäisyyden uudelle tasolle vievä Burt Lancaster) on kiinnostunut tähtitaivaan tapahtumista. Niitä hän tarkkaileekin usein omassa yksinäisyydessään, hiljaisina onnen hetkinään. Tähtitieteen kehityksen vaikutukset yleisen maailmankuvan laajenemiseen ja todennäköiset yhteydet totutun yhteiskunnallisen järjestelmän romahtamiseen ovat toki romaanissa korostamattomana sivujuonteena niin kuin kuuluukin - mitään suuria havaintoja ja käänteitä ei siis tapahdu, mutta Visconti pitää kuitenkin kameran tarkasti maan tasalla ja kaukoputken lähinnä osana rekvisiittaa!

Ehkä jopa mielenkiintoisisin suhde Lampedusan romaanissa Fabriziolla on perheensä ainoaan jäseneen, joka on kaikonnut hänen vaikutuspiirinsä ulottumattomiin. Giovanni-poika on kadonnut Lontooseen ja esiintyy romaanissa vain muutamina Fabrizion muistoina, jotka heräävät Giovannin aniharvoista kirjeistä. Lopussa käy ilmi, että Fabrizio on nähnyt Giovannissa jotain itsestään heidän viimeisisiksi jääneistä keskusteluista päätellen, vaikka Lampedusa humoristisella sivuäänellään kuvaakin näitä tuokioita ruhtinaan yksinpuheluiksi. Katkenneen isä-poika-kuvion poissaolo elokuvassa on suorastaan hämmentävää, kun ottaa huomioon, kuinka väkevä teema perhe ja sen hajoaminen on yleisesti ottaen ollut Viscontille, etenkin juuri hänen Tiikerikissaa edeltäneessä elokuvassaan Rocco ja hänen veljensä (1960). 

Ehkäpä kolme kohtausta nousee ylitse muiden: ihmeellinen kamera-ajo ikään kuin näytteille asetetusta ruhtinaan perheestä, joka istuu kirkonmenoissa omassa sivuaitiossaan jo tulevaisuuden pöly harteillaan, kauppiaan tyttären Angelican (Claudia Cardinale) huumaava esiintulo, minkä vaikutus jaloverisyyden ummehtuneelle käsitteelle on heti ensi sekunnilla elvyttävä, mutta melankolinen, ja tietenkin lopun 40-minuuttinen tanssiaiskohtaus, joka on 1900-luvun pyörryttävintä elokuvan juhlaa. En panisi vastaan, jos Suomessa lopetettaisiin itsenäisyyspäivän vastaanoton televisiointi ja esittäisiin Tiikerikissa vuosittain poroporvariston nöyryyttävien halpiskemujen tilalla - siitä ehkä opittaisiinkin jotain, ei vain tanssimisesta.

*

KAVA:n tiedoissa elokuvan valmistusvuodeksi mainitaan jo 1962, mutta useimmissa lähteissä vuosi on 1963.

Tiikerikissaan päättyi Orionin kesäkausi osaltani. Se oli 187-minuuttisena myös pisin elokuva, jonka näin kauden aikana.

Kopio oli paikoin kuin kultaa, mutta toisinaan myös kulunut. Parvella kuului alussa rapistelua, mutta shh korjasi asian. Jonkun matkapuhelin soi permannolla - sanat eivät riitä kertomaan...