Miehen hinta. 1963, Iso-Britannia. * * * * ½. O: Lindsay Anderson. La 10.8.2013 klo 16.45, Orion (50 vuotta sitten). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos ja ruotsinnos Liisa Ahti. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 4/5.Nuoria vihaisia miehiä riitti brittiläisen uuden aallon elokuvan päähenkilöiksi vähintään muutama pubillinen, mutta Miehen hinnan päähenkilö Frank Machin on heistä kyllä useammankin ilmaisen tuopin arvoinen kaveri. Oikeastaan hän ei edes ilmennä vihaa sinänsä vaan jonkinlaista kunnianhimon- ja katkeruudensekaista piittaamattomuutta - sellaisena hän on henkilönä poikkeuksellisen leimallinen yksilö kolkon illuusiottomassa ympäristössään.
Lindsay Andersonin pitkä esikoiselokuva taisikin olla huipennus keittiörealismikauden maskuliinisille aggressioille - siinä on myös tavallista enemmän piirteitä sisäänpäin vievästä modernista näytelmästä, jossa tunteita ei lausuta ääneen. Anderson oli ohjannut jo lyhytelokuvia 1950-luvulla, mutta pääsi onneksi pitkälläkin puolella vauhtiin saatua tarjouksen, joka ensin oli osoitettu Joseph Loseylle ja sitten hänen ystävälleen Karel Reiszille.
On suht epärelevanttia miettiä, mitä Losey tai Reisz olisivat David Storeyn vuoden 1960 romaanista saaneet aikaan, sen verran tyylipuhdas ja epätavallinen Andersonin elokuva on, vaikka liittyykin hyvin saumattomasti aikansa luokkatietoiseen brittituotantoon.
Siviilinäkin varsin angstisen oloinen Richard Harris sopii täydellisesti pääosaan, röyhkeän taktiikkansa vuoksi menestyväksi yorkshirelaiseksi rugbynpelaajaksi, jota juhlitaan pubeissa turpean liigajohdon yhdentekevin letkautuksin ja olalletaputuksin, mutta joka huomaa tyhjyyden muussa, toisin sanoen todellisessa elämässään. Frank tulee työväenluokasta, mutta kaivosmiehen tausta jää seuraamaan nokisena varjona peliuraa, joka on lähtemässä nousukiitoon. Ristiriita on pysyväluonteista, sillä Frank ei pysty lähtökohtaisesti piittaamaan mistään, saati esittämään sellaista. Hänen kunnianhimonsa pysyy abstrakteissa kahleissa, ja Harris yltää tätä ilmentäessään aivan yhtä monimielisiin tehoihin kuin Marlon Brando, jota hän usein muistuttaakin.
Kyse on pohjimmiltaan rakkaustarinasta. Frankin vuokraemäntä on nuorehko leskirouva Margaret Hammond (Rachel Roberts), jolla on kaksi lasta. Mies on kuollut tapaturmassa samassa kaivoksessa, jossa Frank on töissä. Kaivoksen omistaja, joka pyörittää myös Frankin rugby-joukkuetta, on tulkinnut kuoleman itsemurhaksi, ja tämä on noussut yleiseksi käsitykseksi. Tunteettoman ja kovapintaisen Frankin ja estyneen ja surullisen Margaretin välinen tapailu on ikiroudan sulattamista ilman aurinkoa. Yhdistävä tausta ja keskinäinen ymmärrys on tunnistettu jollain pinnanalaisella tasolla, mutta läheisyyden mahdollisuus kaikkoaa sekä sosiaalisen häpeän että kiipijyyden uhkaaviin harhoihin.
Pinnallisen maineen ja sosiaalisen alemmuden ristiriita kärjistyy illalliskohtauksessa, jossa Frank on vienyt Margaretin syömään hienoon ravintolaan, mutta ohjaa siellä odotettujen sosiaalisten koodien pilkallisesta noudattamuudestaan varsinaisen seurapiirishow'n, jossa havahtuu lopulta myös omaan avuttoman kaksinaamaiseen asemaansa, kun pois lähtiessään saa hänet aiemmin yksityiseksi playboykseen halunneelta kaivospampun rouvalta osakseen kylmän halveksunnan.
Frank ei ymmärrä nöyryyttävänsä muiden silmissä nimenomaan Margaretia sillä yhteiskunnallisella angstillaan, jota ei pysty suoraan kohdistamaan korkeammassa asemassa oleviin - joiden pelinappulana hänen koko urheilu-uransa viime kädessä on.
Peter Taylorin leikkaus on Andersonin hyytävän draaman merkillisimpiä elementtejä. Tuskalliset takaumat (jos niitä edes sellaisiksi voi kutsua) iskevät täsmällisinä, tekemättä esteettistä eroa vallitsevaan hetkeen. Vaikutelmassa korostuu Frankin sisäinen ristiriita, se perimmäisdilemma, jota hän ei pue tuimilla mulkoiluillaan sanoiksi, se, mikä on luokkajaossa ilmeistä, mutta mistä kukaan muukaan ei suoraan puhu. Taylorin leikkaus korostaa nimenomaan näennäisten Frankin vaihtoehtojen todellista vaihtoehdottomuutta.
Lopun sairaalakohtaus, jossa Frank saapuu tapaamaan aivoverenvuodon saanutta Margaretia - lähdettyään suorapuheisen riidan jälkeen lätkimään tämän hoteista - hakee kolkkoudessaan vertaansa rakkauselokuvien historiassa. Se lähenee suorastaan kauhuelokuvan tunnelmia, kun seinällä hiipivä hämähäkki vie Frankin huomion hetkeksi epäolennaiseen - juuri hetken kulumisesta on kysymys, tai hetkistä, jotka ovat olleet, jääneet käyttämättä, suuntautuneet sivuun.
Tämä Miehen hinnan loppu, jossa Frank kohtaa menetyksensä laajuuden koko sisimpänsä tummuudessaan, tuntuu jostain takaviistosta ammentavan Fellinin La Stradan (1954) ja Bergmanin Mansikkapaikan (1957) yleispätevistä tematiikoista. Järisyttävintä elokuvassa onkin, että kärsijä on "esikuviinsa" nähden verrattain nuori.
Miehen hinta on yksi synkimpiä, mutta paradoksaalisesti myös älykkäimpiä elokuvia joukkueurheilun maailmasta. Urheilu sidotaan eläimellisinä, miltei zombimaisina yhteenottoina yksityisten ja yleisten suhdanteiden ongelmakenttään. Lopussa Frankin toivo tunne-elämänsä pelastamisen suhteen on mennyttä, hän on omassa äkkipikaisuudessaan hylännyt ainoan ihmisen, joka on tunnistanut hänen sisimpänsä, mikä tarkoittaa, että hänen angstinsa on vain kasvuluontoista, eikä sitä pysty purkamaan ulos missään muussa yhteiskunnallisesti hyväksyttävässä muodossa niin triviaalisen rakentavasti kuin kamppailemiseen perustuvassa joukkueurheilussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti