The Secret Garden

Salainen puutarha. 1993, Yhdysvallat. O: Agnieszka Holland. * * ½. Su 27.12.2015 klo 16.00, Orion (Satujen maassa). 35 mm. KAVI-kopio: ++++. Olosuhteet: 5/5. Suom. tekst. Timo Porri, ruots. tekst. A-L Holmqvist. Paikka: permanto, rivi 9, penkki 8. Katsojia silmämääräisesti: 60-70 (muutama myöhästynyt).

Usein kun ahdistaa, eli melkein aina, yritän palata mielessäni elokuun alun päiviin 1989. Olen lapsuudenperheeni kanssa kesämökillä, mummunikin on siellä vielä. Kaikki on ihmeellisen hyvin, harmonista, ehjää. Ahmin kirjastosta lainattuja kirjoja ja mummun mökistä löytyviä vanhoja lehtiä ja sarjakuvia. Daphne du Maurierin Linnuista siirryn Frances Hodgson Burnettin Salaiseen puutarhaan (1910/1911), joka on jäävä lapsuuteni viimeisiin suuriin lukukokemuksiin. Kirjan kiehtova ja salaperäinen luontoyhteys saa äitini synnyinpaikan, sen syreenit, lähdepolun, tuuheat marjapensaat sokkeloineen, valtavat, synkeästi suojaavat kuuset, kaikki menneisyyden elinehdoista muistuttavat tavarat, aina lukitun ala-aitan, kosteen tummentaman puhelinpylvään, heinikkoon kätkeytyvän kissan hautakiven, tuulen huojunan, isoisoisältä jääneen kävelykepin ja sankat metsät ympärillä tuntumaan entistäkin merkityksemmältä. Tunnen kuuluvani tähän ympäristöön. Teen yksin pitkän kävelyretken syvälle metsään kartalle merkityn rauhoitetun puuvanhuksen luo. Viimeiselle sivulle ehdin juuri viimeisenä, taivaan tummentamana vähän melankolisena iltana ennen kuin palataan kaupunkiin muutamia päiviä ennen koulujen alkua. Hinkuankin jo kaupunkiin, arkeen, kouluun, kulttuuriin, elokuviin, isomman television pariin, yhteiselle kotikadulle kirjan päähenkilön kanssa yhtä kirjainta vaille samannimisen tytön kanssa, mutta samalla tunnen tarvetta vielä palata oman sukuni arvoituksen keskelle.

Kun Salaisen puutarhan uusin elokuvaversio tuli teattereihin pääsiäisenä 1994, se sai melko heikot arvostelut, enkä ollut halukas sitä näkemään, koska romaanista ja sen lukukokemuksesta oli jäänyt niin rakas, kihelmöivä muistikuva. Nytkin epäilin, haluanko palata jo utuiseksi muuttuneeseen muistikuvaan kirjaan tapahtumista, koska sukupaikkani henki on miltei kokonaan kadonnut ja tuska siitä, etten pystynyt sitä puolustamaan, vain kasvaa vuosi vuodelta. Olin jo lähdössä viikkoa aiempaan näytökseen, mutta jämähdin viime hetkellä eteisen vaatenaulakolle. Joulun aikana kuitenkin kypsyi ajatus nähdä elokuva, sillä onhan Orionkin tavallaan melkoinen salainen puutarha - kun sen kerran löytää, mielii sinne varmasti takaisin.

Kirjan tapahtumat palautuivat varsin elävästi mieleen. Puolalaiselle Agnieszka Hollandille suotu ohjaus tavoittaa alkupuolella hyvin Mary Lennoxin (Kate Maberly) kokemuksen hänen ensin menettäessään seurapiirielämään keskittyneet vanhempansa pommituksessa Intiassa ja sitten muuttaessaan setänsä kartanoon Yorkshireen. Kartanon kolkkous ja hemmotellun Maryn vihainen yksinäisyys on kuvattu varsin lumovoimaisesti ja samalla realistisesti Roger Deakinsin ja Jerzy Zielinskin toimesta. Sairaalloisen, vuoteeseensa naulitun serkun löytyminen kartanon pimeyksistä on taitava kohtaus.

Loppu kuitenkin lässähtää. Itse villiintynyt puutarha on antikliimaksi. Vaikka temaattisesti tarinassa onkin kyse lapsenkatseisen mysteerin katoamisesta tässä tapauksessa positiiviseksi silmien avautumiseksi, Holland ei saa tästä siirtymästä teennäistä auvoisuutta kummoisempaa tehoa irti. Zbigniew Preisnerin alkupuolella erittäin komea musiikkikin vaipuu puutarhan portin avautuessa lähes kiusallisimmalle new age -tasolle.

Hämmentää myös elokuvan tietty luokkayhteiskunnallinen naiivius. Piiat ja rengit ovat iloisia ja avuliaita, tavalla, joka ei juurikaan lähde heidän keskinäisistä suhteistaan vaan palvellen yläluokkaa ja sen ongelmien ratkaisua. En muista, miten tämä oli esitetty kirjassa, mutta muistan odottaneeni terveen, mutta köyhän ja sairaan, mutta rikkaan pojan ja heitä yhdistävän rikkaan tytön välillä kehkeytyvän pinnanalaisen jännitteen jotenkin ratkeavan. Elokuvassahan tätä jännitettä ei käsitellä edes pinnanalaisesti vaan ohitetaan täysin tekemällä Duckonista kylläkin tarmokas, mutta oudon tahdoton, luontoon lähes mytologisesti eriytyvä hahmo.

Kun perienglantilaisen lastenkirjaklassikon tuotanto on yhdysvaltalainen ja ohjaaja puolalainen, on siinä ehkä ollut kasvustoa vähän liiankin leveäksi rikaksi asti. American Zoetropen tuottamassa amerikkalaiselokuvassa näkyy 1990-luvun alun Kieslowski-kuume. Preisnerin musiikin lisäksi mukana on Irène Jacob, joka näyttelee Maryn lähinnä valokuvissa esiintyvää, puutarhassa kuollutta tätiä.

Yleisesti ottaen lapsinäyttelijät ovat vähän parempia kuin aikuiset, etenkin Maberly. Hänen tulkitsemaan Marysta tuli oudosti mieleeni eräs omapäinen goottityttö, jonka kerran tunsin - voisin kuvitella hänen olleen lapsena hyvin samankaltainen.

Yleisö oli rauhallista ja naisvoittoista.

[Kirjoitettu 5.2.2016 klo 23.01.]

The Piano

Piano. 1993, Uusi-Seelanti / Australia / Ranska. O: Jane Campion. * * * ½. Ke 9.10.2013 klo 20.45,
Orion (Elokuva ja psyyke). 35-mm. Kopio (KAVA): 4/5. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit. Paikka: parven rivi 2, paikka 11. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: to 28.10.1993, Nordia 1 (Tampere), 35-mm, seurana äiti, * * * * * .

Jane Campion tuntui jännittävän raikkaalta ohjaajatulokkaalta keväällä 1992, jolloin näin häneltä vastikään avatussa Tampereen Niagarassa paitsi mielettömän Sweetien (1989) myös pari omintakeista lyhytelokuvaa Women Make Movies -viikolla. Monesti hänen parhaakseen nostettua Enkelin kosketusta (1990) en tuolloin vielä nähnyt.

Kuten usein käy omille suosikeille, jotain heidän herättämästään ominaisfiiliksestä tuppaa kadota mielestä, kun he tekevät lopullisen läpimurtonsa. Joskus siihen on muitakin syitä.

Piano oli yksi ensimmäisiä elokuvia (ellei peräti ensimmäinen), joista kuulin puhuttavan art house -elokuvana. 1990-luvun alussa termiä käytettiin eritoten sofistikoituneemmista aikuisyleisön elokuvista, ainakin suomalaisessa lehdistössä - ylipäätään kylläkin suomalainen elokuvajournalismi koki suomenkielisyyden tuolloin vielä kunnia-asiana niin, että etenkin uusia vierasperäisiä termejä välteltiin - en muista esimerkiksi äskettäin kuolleen mestarikriitikon Antti Lindqvistin koskaan käyttäneen art house -termiä.

Kaupallisessa mielessä Pianosta varmasti leivottiinkin vähän samanlaista musiikillista aikuisyleisön hittiä kuin edellisvuoden Kaikista elämän aamuista (1992), ja sellainenhan siitä tulikin. Pianosta tuli myös Campionin toistaiseksi tunnetuin elokuva, jonka jälkeen hänen melko yksimielisesti todettu alamäkensä alkoi. Tosin sen merkit ovat jollain tapaa jo näkyvissä Pianossa. Vaikka se esittäytyy pinnalta hyvinkin sielukkaana elokuvana, siitä jollain tapaa on kutistunut kureliiveihin se sielu, joka oli Campionin tuotannossa aiemmin vapaana näkyvissä. Visuaalisesta uhkeudestaan ja 1800-luvun Uuden-Seelannin eksoottisuudestaan huolimatta se on myös kolmiodraamansa jännitteiltään yllättävänkin asetelmallinen ja ilmeinen.

Melko tasan tarkasti 20 vuoden takaiseen Pianon katseluun liittyy elokuvaharrastuksesssani jonkinlainen käännekohta - lähdin elokuvaan itse asiassa pienessä tuiterissa. Serkkuni oli juuri palannut YK-joukoista Kemalista ja olin veljeni huoneessa minäkin naukkailemassa hänen tuliaisiaan. Olisin kieltämättä halunnut jäädä viettämään iltaa heidän kanssaan, mutta jokin sai minut silti lähtemään äitini kanssa katsomaan Pianoa - se meni muistaakseni viimeistä iltaa Nordian 1-salissa, johon oli edeltävänä kesänä tullut Dolby -äänijärjestelmä.

Pianon katsomiseeni liittyi tuolloin jonkinlainen varhainen vastenmielisyyden tunne klassisen elämyksellistä suuren yleisön taide-elokuvaa vastaan, jota se mielestäni edusti. Muistan vieraantumisen tunteen istuessani salissa, jossa täpötäysi yleisö oli katsomassa tätä suurta elokuvatapausta. 15-vuotiaana en kuitenkaan vielä uskaltanut - tai pikemminkin ehkä osannut - ajatella perustellusti yleistä mielipidettä vastaan, joten päiväkirjassani lopulta annoin Pianolle minäkin viisi tähteä, vaikka erityisesti sen loppu herätti kahtalaisia ajatuksia. Campion itsekin tunnusti viime kesänä, että olisi halunnut lopettaa elokuvansa merenpohjaan, jonne Ada (Holly Hunter) on heittäytynyt pianoonsa köyttäytyen. Varsinainen loppu, mikä seuraa, ei toki ole aivan niin toivoton kuin mitä elämänhalua ja pelastautumista sormettomanakin ylistävä tilanne sallisi, mutta jättää kuitenkin väistämättömän tunteen lopettamisen epävarmuudesta ja yleisestä miellyttämisen tarpeesta. Piano on kaunotaiteellisen henkevyyden kaapuaan hitaasti raottava puhkiromanttinen draama. Loppu ikään kuin symboloi sitä, että rakkaus ja tahto rakastaa, jonka Ada on vihdoin löytänyt itsestään ja George Bainesista (Harvey Keitel), pelastaa hänet elämään - hänen intohimoinen pianonsoittonsa on ollut ikään kuin vain kahden ihmisen välisen korkeimman ihmisyyden korviketta, jonka yläpuolelle hän on nyt noussut.

Michael Nymanin musiikkia on ylistetty, mutta mielestäni se on kokonaisuuden kiusallisin tekijä ykistoikkoisuudessaan. Kohtaukset, joissa Ada soittaa kuin moderni konserttipianisti, ovat väliin suorastaan falskeja kontekstissaan, Uuden-Seelannin mutaisilla takamailla keskellä 1800-lukua.

Toinen keskeinen ongelma elokuvassa on, että se ei oikein pääse riittävän lähelle Adaa (Holly Hunter), joka on mykistynyt kuusivuotiaana ja alkanut ilmaista itseään pianolla. Olennaista on, että hän itsekään ei tiedä, miksi ei pysty puhumaan, mutta sitä kautta hänen mielensä sisälle voisi juurikin yrittää rohjeta taiteellisella vapaudella tunkeutua. Adan arvoituksellisuuden käsittely jää kuvaannolliseksi ja maalaukselliseksi, miltei myytilliseksi. Koen tämän vähän raivostuttavana, sillä itse mykistyin kolme-neljävuotiaana, enkä itsekään tiedä tarkkaa syytä.

Vaikka tässä on tullut paljon moitetta Pianoa kohtaan, en voi kieltää, etteikö sen miehen ja naisen lähestymisen kuvauksessa ole myös jotain harvinaisen aidosti kaunista ja nostattavaa, minkä takia en pysty suhtautumaan siihen niin kriittisesti kuin mitä se ehkä puhtaasti elokuvallisena suorituksena ansaitsisi. Lähtökohta itsessään on tarunhohtoinen ja Campionin aiemmalle tuotannon tavoin erikoinen: mykkä nainen raahauttaa pianoaan järjestetyn avioliiton satamaan, mutta lipuukin kohti rakkautta, villi tytär (Anna Paquin) ihmettelemässä, mitä oikein tapahtuu. Piano vain saattaisi toimia paremmin ehkä lyhytelokuvana tai ainakin pienemmän budjetin draamana.

Jos Piano on jäänyt suurelle yleisölle Campionin uran kohokohdaksi, myös Holly Hunterille Adan rooli on jäänyt uran tunnetuimmaksi työksi, ehkä vähän yllättäen.

Pianon menestystä voi tuskin toistaa tekemällä yhtä korkealla profiililla symbolista musiikkielokuvaa ja nimeämällä se yhtä yksinkertaisesti. Sello? Basso? Huilu? Onnea matkaan.

Pianolla on yhtymäkohtaa omaan soittamiseeni, minkä ilmeisyyden tajusin vähän oudosti vasta nyt elokuvan 20 vuotta myöhemmin uudelleen nähtyäni: kävin viimeisen kerran pianotunnilla vain muutama päivä sen jälkeen, kun elokuva oli ensiesitetty Cannesin filmifestivaaleilla, jossa se sittemmin voitti myös jaetun pääpalkinnon.

M. Butterfly

M Butterfly. 1993, Yhdysvallat. O: David Cronenberg. * * * * ½. To 27.6.2013 klo 18.00, Orion (David Cronenberg). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Jari Niittylä, ruotsinnos Eirik Udd. Istuin: permannon rivi, paikka 9. Näytösolosuhteet: 4/5.

M. Butterfly on monella tapaa erityinen elokuva, ei vain yksistään Cronenbergin uralla vaan myös 1990-luvun tuotannossa kauttaaltaan ja yleisestikin yhdysvaltalaisessa elokuvassa ja oikeastaan kaikessa siinä koko maailman elokuvan historiassa, jossa käsitellään miehen ja naisen suhdetta idän ja lännen kulttuurien kohtaamisen välityksellä...

Sitä voisi helposti tarkkailla aina samaa näennäistä uskottavuutta korostavassa länsimaisen kulttuurin koodistossa epäonnistumisena, koska elokuva oikeastaan hylkää tietoisesti joitain oman taiteenlajinsa keinoja, tavallaan osoittaa niiden lähtökohtaisen rajoittuneisuuden sekoittuakseen Peking-oopperan niin ikään omalla pelkistetyllä tavallaan vajavaisiin ilmaisukeinoihin. Kaikki tämä tapahtuu vieläpä rakkaustarinan ja häilyvien sukupuoliroolien kontekstissa, joita harvemmin on lähestytty näin kokonaisvaltaisesti, kahden taiteenlajin perustavia rakenteita horjuttaen, jotta kahdesta syntyy yksi - tai sitten kahdesta vähenee yksi.

1960-luvulle ajoittuva M. Butterfly on Cronenbergin toistaiseksi kahdesta näytelmäfilmatisoinnista ensimmäinen ja parempi, se perustuu David Henry Hwangin samannimiseen tekstiin (1988), joka kertoo ranskalaisen diplomaatin Bernard Boursicotin ja Peking-oopperan laulajan Song Lilingin tutustumisesta toisiinsa.

Elokuvassa Boursicotina nähdään kieltämättä paikoin hiukan hukassa oleva Jeremy Irons ja Song Lilinginä suorastaan taivaallisen roolisuorituksen tekevä John Lone.

Cronenberg nojaa koko elokuvansa eriskummalliset käyttäytymistavat ja käänteet ajatukselle "vain mies tietää kuinka naisen odotetaan käyttäytyvän". Peking-oopperassa naisroolit olivat muinoin miesten esittämiä, ja 1960-luvulla Maon vakoojat käyttävät tätä kadonnutta perinnettä hyväkseen. Mutta tietääkö Boursicot rakastuneensa Song Lilingissä itämaiseen naiseen vai sellaisen illuusioon, onko sillä hänelle väliäkään?

Lopussa, kun lännen ja idän välinen poliittinen rajanveto tappaa samaan vastaavuussuhteeseen perustuvan rakkauden (ensin synnytettyään sen), Boursicot joutuu kohtaamaan 20 vuotta kestäneen suhteensa todellisuuden oikeussalissa ennen joutumistaan vankilaan. Hänelle jää enää mahdollisuus luoda rakkautensa kohde itsessään, ehostautua siksi ja päättää sellaisena elämänsä, mukaillen Puccinin Madame Butterfly -oopperan dramaturgiaa, jonka edustama stereotypia uhrautuvasta kiinalaisesta kaunottaresta näin kääntyy päälaelleen.

Koko loppu (jossa Irons loistaa) nousee niin henkeäsalpaavan itsevarmasti kaikkien visuaalisten ja teatraalisten todellisuuden oletuskontekstien yläpuolelle, että sellaista rakenteiden järkkymistä harvoin enää kohtaa nykyelokuvassa.

M. Butterfly on Cronenbergin ensimmäinen tasapinoisesti vakava elokuva, lopullinen osoitus kypsymisestä maailmanluokan elokuvantekijäksi.