Salainen puutarha. 1993, Yhdysvallat. O: Agnieszka Holland. * * ½. Su 27.12.2015 klo 16.00, Orion (Satujen maassa). 35 mm. KAVI-kopio: ++++. Olosuhteet: 5/5. Suom. tekst. Timo Porri, ruots. tekst. A-L Holmqvist. Paikka: permanto, rivi 9, penkki 8. Katsojia silmämääräisesti: 60-70 (muutama myöhästynyt).Usein kun ahdistaa, eli melkein aina, yritän palata mielessäni elokuun alun päiviin 1989. Olen lapsuudenperheeni kanssa kesämökillä, mummunikin on siellä vielä. Kaikki on ihmeellisen hyvin, harmonista, ehjää. Ahmin kirjastosta lainattuja kirjoja ja mummun mökistä löytyviä vanhoja lehtiä ja sarjakuvia. Daphne du Maurierin Linnuista siirryn Frances Hodgson Burnettin Salaiseen puutarhaan (1910/1911), joka on jäävä lapsuuteni viimeisiin suuriin lukukokemuksiin. Kirjan kiehtova ja salaperäinen luontoyhteys saa äitini synnyinpaikan, sen syreenit, lähdepolun, tuuheat marjapensaat sokkeloineen, valtavat, synkeästi suojaavat kuuset, kaikki menneisyyden elinehdoista muistuttavat tavarat, aina lukitun ala-aitan, kosteen tummentaman puhelinpylvään, heinikkoon kätkeytyvän kissan hautakiven, tuulen huojunan, isoisoisältä jääneen kävelykepin ja sankat metsät ympärillä tuntumaan entistäkin merkityksemmältä. Tunnen kuuluvani tähän ympäristöön. Teen yksin pitkän kävelyretken syvälle metsään kartalle merkityn rauhoitetun puuvanhuksen luo. Viimeiselle sivulle ehdin juuri viimeisenä, taivaan tummentamana vähän melankolisena iltana ennen kuin palataan kaupunkiin muutamia päiviä ennen koulujen alkua. Hinkuankin jo kaupunkiin, arkeen, kouluun, kulttuuriin, elokuviin, isomman television pariin, yhteiselle kotikadulle kirjan päähenkilön kanssa yhtä kirjainta vaille samannimisen tytön kanssa, mutta samalla tunnen tarvetta vielä palata oman sukuni arvoituksen keskelle.
Kun Salaisen puutarhan uusin elokuvaversio tuli teattereihin pääsiäisenä 1994, se sai melko heikot arvostelut, enkä ollut halukas sitä näkemään, koska romaanista ja sen lukukokemuksesta oli jäänyt niin rakas, kihelmöivä muistikuva. Nytkin epäilin, haluanko palata jo utuiseksi muuttuneeseen muistikuvaan kirjaan tapahtumista, koska sukupaikkani henki on miltei kokonaan kadonnut ja tuska siitä, etten pystynyt sitä puolustamaan, vain kasvaa vuosi vuodelta. Olin jo lähdössä viikkoa aiempaan näytökseen, mutta jämähdin viime hetkellä eteisen vaatenaulakolle. Joulun aikana kuitenkin kypsyi ajatus nähdä elokuva, sillä onhan Orionkin tavallaan melkoinen salainen puutarha - kun sen kerran löytää, mielii sinne varmasti takaisin.
Kirjan tapahtumat palautuivat varsin elävästi mieleen. Puolalaiselle Agnieszka Hollandille suotu ohjaus tavoittaa alkupuolella hyvin Mary Lennoxin (Kate Maberly) kokemuksen hänen ensin menettäessään seurapiirielämään keskittyneet vanhempansa pommituksessa Intiassa ja sitten muuttaessaan setänsä kartanoon Yorkshireen. Kartanon kolkkous ja hemmotellun Maryn vihainen yksinäisyys on kuvattu varsin lumovoimaisesti ja samalla realistisesti Roger Deakinsin ja Jerzy Zielinskin toimesta. Sairaalloisen, vuoteeseensa naulitun serkun löytyminen kartanon pimeyksistä on taitava kohtaus.
Loppu kuitenkin lässähtää. Itse villiintynyt puutarha on antikliimaksi. Vaikka temaattisesti tarinassa onkin kyse lapsenkatseisen mysteerin katoamisesta tässä tapauksessa positiiviseksi silmien avautumiseksi, Holland ei saa tästä siirtymästä teennäistä auvoisuutta kummoisempaa tehoa irti. Zbigniew Preisnerin alkupuolella erittäin komea musiikkikin vaipuu puutarhan portin avautuessa lähes kiusallisimmalle new age -tasolle.
Hämmentää myös elokuvan tietty luokkayhteiskunnallinen naiivius. Piiat ja rengit ovat iloisia ja avuliaita, tavalla, joka ei juurikaan lähde heidän keskinäisistä suhteistaan vaan palvellen yläluokkaa ja sen ongelmien ratkaisua. En muista, miten tämä oli esitetty kirjassa, mutta muistan odottaneeni terveen, mutta köyhän ja sairaan, mutta rikkaan pojan ja heitä yhdistävän rikkaan tytön välillä kehkeytyvän pinnanalaisen jännitteen jotenkin ratkeavan. Elokuvassahan tätä jännitettä ei käsitellä edes pinnanalaisesti vaan ohitetaan täysin tekemällä Duckonista kylläkin tarmokas, mutta oudon tahdoton, luontoon lähes mytologisesti eriytyvä hahmo.
Kun perienglantilaisen lastenkirjaklassikon tuotanto on yhdysvaltalainen ja ohjaaja puolalainen, on siinä ehkä ollut kasvustoa vähän liiankin leveäksi rikaksi asti. American Zoetropen tuottamassa amerikkalaiselokuvassa näkyy 1990-luvun alun Kieslowski-kuume. Preisnerin musiikin lisäksi mukana on Irène Jacob, joka näyttelee Maryn lähinnä valokuvissa esiintyvää, puutarhassa kuollutta tätiä.
Yleisesti ottaen lapsinäyttelijät ovat vähän parempia kuin aikuiset, etenkin Maberly. Hänen tulkitsemaan Marysta tuli oudosti mieleeni eräs omapäinen goottityttö, jonka kerran tunsin - voisin kuvitella hänen olleen lapsena hyvin samankaltainen.
Yleisö oli rauhallista ja naisvoittoista.
[Kirjoitettu 5.2.2016 klo 23.01.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti