Nashville

1975, Yhdysvallat. O: Robert Altman. * * * * * . La 26.12.2015 klo 18.00, Orion (Robert Altman). 35 mm. Suom. ja ruots. tekst. KAVI-kopio: ++++. Paikka: permanto, 3. rivi, keskellä. Aiemmat katselut: 1) ma 22.3.1999 klo 20.45, Niagara, Tre, SEA:n näytös, 35-mm, edestä, 2) ma 9.3.2015 klo 19.00, Orion, 35 mm, permanto, rivi 9, penkki 8, 3) la 14.3.2015 klo 18.00, Orion, 35 mm, parvi, 2. rivi, keskellä.

"Does Christmas smell like oranges to you?" (Hal Phillip Walkerin presidentinvaalikampanjasta).

Joskus 1990-luvun alussa, olisiko ollut syksyllä 1993, oli juustosämpylä juuttua kurkkuuni kun luin perjantain Aamulehdestä elokuvakarttaa. Lähiöteatteri Cinolassa meni Nashville. Tavallisesti siellä meni vain pikauusintoja normaaliohjelmiston elokuvista. Kumma juttu, etten kuitenkaan lähtenyt Hervantaan, jonne ei muuten juuri ollut asiaa. Olisikohan tämä ollut jo sen jälkeen, kun olin jo testannut Cinolan eräässä yönäytöksessä ja siellä oltiin mölytty Vuokralaisen aikana? Hämäräksi on jäänyt sekin, mistä kopio oikein oli peräisin - esimerkiksi kerholevityksessä Nashville ei muistaakseni enää tuolloin ollut.

Näin Nashvillen 17 vuotta sitten, mutta viime keväänä se vasta kolahti oikein kunnolla - katsoin sen kaksi kertaa Orionissa. Nyt taas tapaninpäivänä. Enpä muista, että kovin monta elokuvaa olisi tullut katsottua kalenterivuoden kuluessa kolmesti elokuvateatterissa - äkkiseltään tulee mieleen vain India Song, samalta valmistusvuodelta.

Kymmenisen Altmanin elokuvista on itseltäni näkemättä, mutta tiedän kaksi, joissa hän eri tavoin ylittää itsensä - ensimmäinen niistä on Nashville. Yhdysvaltain 200-vuotisjuhliin valmistunut teos on ainutlaatuinen hahmotus kansakunnan tilasta Vietnamin sodan päätyttyä ja videokulttuurin kynnyksellä. Tällaisten suurisuuntaisten kokokuvien aika oli yhdysvaltalaisessa elokuvassa viimeksi 1970-luvulla. 1990-luvun "human interest" -näkökulma toi Forrest Gumpin.

Nashvillen päivänpolttavuus on säilynyt kuumeisen kipeänä, ehkä siksi, että sillä ei ole tilinteon vaan diagnoosin luonne. Kulttuuri, bisnes ja politiikka käyvät käsi kädessä, keräten hyödyn paitsi toisistaan myös siitä, miten yhteisöt ovat hajonneet ja ihmisiä joskus toisiinsa sitoneet arvot ja perinteet karanneet käsistä. Elokuva on kuin keskeltä elettävää historiaa tallentuva, kiistatonta voimattomuutta herättävä, mutta ymmärrystä lisäävä näky rikki revitystä kansakunnasta, kuin lahjomattomalta taiteilijalta epäröimättänä aikana tilattu fresko sivilisaation kaaoksesta. Väärästä sodasta, kierosta presidentistä tai unelmien kääntymisestä rappioksi ei koskaan puhuta suoraan, mutta niiden vaikutuksen aistii joka liikkeestä. Altmanin tyylillinen tavaramerkki, jota voisi ehkä kutsua eräänlaiseksi vasemman käden perfektionismiksi, on Nashvillessa tihentyneimmillään ja huimaavimmillaan.

Monet Nashvillen hahmoista joko ovat keskenään kilpailevia tähtiä, haluavat sellaiseksi tai kuvittelevat olevansa heidän kavereita, autonkuljettaja Normania (David Arkin) myöten. Hän tarjoutuu näyttämään BBC:n radiotoimittajalle Opalille (Geraldine Chaplin) Nashvillen salatumpaa puolta, mutta tämä pamauttaa, ettei koskaan seurustele henkilökunnan kanssa. Itsetietoinen toimittaja on aiemmin rynnännyt haastattelemaan itsenään esiintyvää Elliott Gouldia kuin vanhaa kaveriaan Cannesista.

Elokuvan yksityistä kokemusta ja julkista sirkusta risteyttävä tematiikka on ehkä kiteytyneimmillään elokuvan vanhimman henkilön, toisessa maailmansodassa poikansa menettäneen Mr. Greenin (Keenan Wynn) kohtauksissa. Hänen vaimonsa makaa sairaalassa. Koko elokuvan ajan hän yrittää saada Los Angelesista lentänyttä sukulaistyttöään Marthaa (hurmaava Shelley Duvall), joka on muuttanut nimensä LA Joaniksi, käymään katsomassa vaimoaan, mutta tämä alati karkailee muusikkomiesten perään. Kirkonpenkillä Green itsekin kertoo vierustoverilleen jonkin verran ylpeänä, että samassa sairaalassa on potilaana myös kantritähti Barbara Jean (Ronee Blakley). Vierustoveri on Barbara Jeanin pakkomielteinen fani (Scott Glenn), joka nähdäänkin vauhkoamassa vieressä idolinsa toipumista, kun Mr. Green saa suru-uutisen tylysti sairaalan neuvontatiskillä.

Nashvillen henkilöistä läheisimpiä itselleni on gospellaulaja Linnea Reese (Lily Tomlin läpimurtoolissaan), kahden kuuron pojan äiti, jolla on keskustelematon, Walkerin kampanjaan keskittyvä aviomies (Ned Beatty) ja johon naisia kaatava kantritähti (Keith Carradine) kiinnittää hetkeksi huomionsa. Linnea on varmaankin helpoimmin rakastettava hahmo koko Altmanin tuotannossa.

Näyttelijöiden itsensä tekemä ja esittämä kantrimusiikki on milloin ironista, milloin koskettavaa, milloin naurettavaa, milloin järkyttävää, milloin kaikkea tätä. Lopussa, kun presidentinvaalikampanjan juhlatilaisuus on keskeytyä väkivaltaisesta välikohtauksesta, lauletaan yhdessä "you may say that i ain't free but it don't worry me".

Ollakseen niinkin maineikas elokuva ja monesti Altmanin pääteokseksi nostettu elokuva, Nashvillen lavea laajakangaskuvaus on säilynyt Suomessa varsin palkitsevasti valkokankaan omaisuutena. Tv-esityksiä ja kotitallennejulkaisuja ei ole tiedossa. Siksi jokainen Nashvillen esitys on tapaus.

Näytöksen aikana oli tullut kunnon ensilumi, joten kävin perinteideni mukaisesti ensilumioluella. Paikaksi valitsin Mendocinon, joka oli Orionin lähibaareista hengeltään ehkä lähimpänä Nashvillen tematiikkaa.

[Kirjoitettu 28.1.2016 klo 14.23.]