torstai 31. joulukuuta 2015

Cookie's Fortune

Cookien perintö. 1999, Yhdysvallat. * * * * . Ti 22.12.2015 klo 21.05, Orion (Robert Altman). 35 mm. Suom. tekst. Marko Hartama, ruots. tekst. Saliven Gustavsson. KAVI-kopio: +++++. Istumapaikka: permanto, rivi 9, paikka 8. Katsojia silmämääräisesti: 17 (yksi myöhästynyt). Olosuhteet: 4/5. Aiemmat katselut: 1) ke 16.6.1999 n. klo 16.00, Sodankylän elokuvajuhlat, Lapinsuu, 35-mm, ei tekstejä. * * * * .

Itsemurhan tabuluonne toimi voimakkaana taustatekijänä Altmanin läpimurtoelokuvalle M.A.S.H. (1970), jonka poleeminen teemalaulu Suicide Is Painless säesti Viimeinen ehtoollisen irvikuvaa. Pitkien jäähyväisten (1973) yksi keskeisimmistä kohtauksista on itsemurha meren aalloissa.

Monia vuosia myöhemmin Cookien perinnössä Altman on kaikkein lähimpänä teemaa. Mississippiläisen Holly Springsin pikkukaupungin hitusen dementoitunut rouva Cookie (Patricia Neal) kaipaa niin edesmennyttä miestään, että avaa tämän asekaapin ja päättää päivänsä. Näytelmiä kirjoitteleva hössö sukulaisnainen Camile (Glenn Close) löytää ruumiin yhdessä alistuvan siskonsa Coran (Julianne Moore) kanssa. Sosiaalisen häpeän ja putoamisen säikähdyksessään he yrittävät lavastaa tilanteen murtovarkaudeksi ja murhaksi. Löytyy pääepäilty Willis (Charles S. Dutton), Cookien lempeä apumies, jolle menetys on suurin.

Altmanin myöhäistuotannossa vähälle huomiolle jäänyt Cookien perintö on kirkastunut paluu neljännesvuosisata aiemman Varkaita kuten me -teoksen (jota ei jostain syystä ole nähty Orionin retrossa) maisemiin. Ottaen huomion teeman raskauden, se on inspiroituneinta ja rennointa Altmania. Myös kypsintä - M.A.S.H:n poikamaisuus on kaukana takana. Hänen satiiriinsa kohdistuu nyt ennen kaikkea tekopyhään tapaan siivota vaikea asia näkyvistä, mikä tekee tilaa rodullisille ennakkoluuloille.

Jos katsoo puhtaasti elokuvallisen koherenssin näkökulmasta, tässä piilee kuitenkin myös teoksen ongelma. Camillen hahmo jää karikatyyriksi ja ikään kuin koko sekalaisen seurakunnan ainoaksi ikäväksi hahmoksi, tunkiksi tohvelissa.

Kyse on kuitenkin silmänkääntötempusta. Altman vitsailee näytelmäkerhon esityksellä, Wilden Salomella, jota elokuvan kuluessa harjoitellaan. Camillen korkealle tähtäävästä kaunotaiteellisesta visiosta voi olla monta mieltä, mutta ainakin se liihottelee kaukana. Todellinen näytelmä pyörii ympärillä, ja tavassa, jolla elokuva soljuu, on tietynlaista kesäteatterikipaleen henkeä. Näyttelijät pikemmin hengailevat kuin tekevät töitä. Homma toimii.

David A. Stewartin jazz- ja blueshenkinen musiikki on nautittavaa ja kytkeytyy osuvasti altmanilaisuuden ytimeen. Alussa on Ruby Wilsonin komea laulunumero.

Cookien perintö valmistui 1998 ja sai ensi-iltansa amerikkalaisen elokuvan yhtenä hulluna vuonna 1999, jolloin mm. Altmanin opetuslapseksi tunnustautuneelta PT Andersonilta nähtiin Magnolia. Pienimuotoinen Cookien perintö hukkui uuden sukupolven tarjousten sekaan. Luulen, että Altmanin teos osoittaa kestävyytensä ajan juoksussa. Cookien perintö on valmis kulttielokuvaksi.

*

Cookien perintö oli aikanaan ensimmäinen elokuva, jonka katsoin festivaalille akkreditoituneena toimittajana. Se oli stressaamattomuudessaan mitä oivallisin Sodankylän 1999 avauselokuva. Short Cutsin (1993) jälkeisistä Altmanin elokuvista olin siitä eniten innoissani ensi-illan kohdalla. Tampereen mahdollinen ensi-ilta meni itseltäni kuitenkin ohi.

Elokuvasta on vielä toinen näytös Orionissa torstaina 7.1. klo 20.45.

[Kirjoitettu 5.1.2016 klo 18.38.]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti