Altmanin 1970-luvun tahti ei ollut osoittanut minkäänlaisia väsymisen merkkejä A Weddingiin mennessä, ja loppukiri oli vielä edessä, kun seuraavina kahtena vuotena häneltä valmistui neljä elokuvaa. A Wedding on kuitenkin jollain tapaa kuin pieni kuolema - se on läpimurtofilmin M.A.S.H.:n (1970) kenties yhtä odotettu kuin pelätty sukulaisteos, kevyt, rento ja tragikoominen satiiri, mutta Altmanin täyteläisestä laajakangaspensselöinnistä, saippuakuplien herkkyydellä sikiävästä ja säntäilevästä henkilögalleriasta, hätkähdyttävistä tilannesiirtymistä ja pisteliäistä näkökulmanvaihdoksista on tullut jo niin tuttua, ettei siinä kaikessa ole enää mitään poikkeuksellisen tuoretta. A Wedding taitaa olla Altmanin ensimmäinen elokuva, jossa hän ei osoita suoranaista uudistumista.
Etelävaltiolaisen uusrikkaan perheen ja vauraan, järjestäytyneen rikollisuuteen ehkä kytkeytyvän chicagolaissuvun ynnä palvelusväen, henkivartijat, valokuvaajat ynnä muut hyörijät toisiinsa törmäyttävien ökyhäiden seuranta on omiaan suurta kutsuvierasjoukkoa silkkana laidunkarjana liikuttelevalle ja tapakulttuurin huomattavia tai huomaamattomia mokia lennosta poimivalle Altmanille, mutta näinhän olisi tietysti mikä tahansa muukin porvarillisen seremonian kohdalla.
Kompaktissa huvittuneisuudessaan A Wedding on pinnaltaan helposti lähestyttävintä, melkein kuin krapulalääkkeeksi kelpaavaa Altmania, mutta sellaisenakin se kasvaa hajonneen yhteiskunnan sukupolvikuiluja ja arvoristiriitoja kuin punottavina paukamina ruusunpunaisista kulisseista puristavaksi testamentiksi, korisevaksi oodiksi ihanteissaan ummehtumaan päässeelle instituutiolle ja traditiolle. A Weddingiä katsellessa mieleeni tulee aina kotoisesti, kuinka hedelmällisen triptyykin Altman olisi voinut saada aikaan Itsenäisyyspäivän vastaanotosta Suomessa. Se on kuviteltujen elokuvien listallani ykkössijalla.
Heti alussa kulissien takana poisnukkuvana sulhasen isoäitinä nähdään Lillian Gish tiettävästi sadannessa filmiroolissaan ja piispana Hollywoodin kultakauden ohjaaja John Cromwell viimeistä kertaa kameran edessä (Cromwellin viimeiseksi kohtaukseksi jää nähdä mykkää, mutta seksuaalisesti aktiivista morsiamen siskoa esittävä Mia Farrow alastonta morsianta esittävän taulun paikalla). Muista näyttelijöistä erottuvat etenkin mainio Carol Burnett morsiamen hövelinä äitinä, puistattavan hikinen Howard Duff naukkailevana lääkärinä, ihastuttavan irrallinen Geraldine Chaplin hermostuneena hääsuunnittelijana ja viileän tyylikäs Nina Van Pallandt sulhasen kuningatarmaisena äitinä.
Outoa triviaa... Viveca Lindfors esittää pilveä polttelevaa pitopalvelijaa, joka saa lääkäriltä pillerin ja järjestää pian kohtauksen. Hänellä on poistumisrepliikki "parallel lines". A Wedding sai ensi-iltansa elokuun lopulla 1978, jolloin ilmestyi ensimmäinen sinkku Blondien Parallel Linesilta.
A Wedding oli aikanaan ensimmäinen Altmanin kultakauden elokuva, johon sain ensitutustua valkokankaalta ja alkuperäisessä formaatissaan. Olin syksyllä 1997 työharjoittelussa Pirkanmaan elokuvakeskuksessa, ja kun Orionin kevätkausi 1998 ilmestyi, toiminnanjohtaja Kai Ovaskainen pyysi minuakin tekemään toivelistan Tampereen sarjaa varten. Tutkittuaan sitä hän ilmestyi huoneestaan ja kommentoi elokuvamakuani humoristisesti "hyväksi, mutta huolestuttavan epäkaupalliseksi". Yllätyinkin iloisesti, kuinka monta toivettani hän oli lopulta mahduttanut mukaan - A Wedding oli yksi niistä.
A Weddingin katsominen on aina herättänyt itsessäni varsin monitahoisia tunteita, sillä vaikka en kuulu rikkaisiin piireihin, elämäni ensimmäiset sukuhäät oli sen verran kipeä ja traumaattinen kokemus, etten ole sukujuhliin sen jälkeen pystynyt ikäväkseni juuri osallistumaan. Muistan, että ensikatselulla työstin elokuvan kautta tietoisesti juuri tuota traumaa.
Kopion värit tuntuivat vähän punertuneen, mutta en osaa sanoa, kuinka pahasti, sillä elokuvan värimaailma on sekoitus aiheesta kumpuavaa vaalenpunaista ja oudolla tapaa oranssia. Näytöksen alkupuolella oli voimakasta rapistelua, mutta se päättyi aika pian.
Varoituksen sana heikkotasoisesta suomalaisesta DVD-julkaisusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti