Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1966. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1966. Näytä kaikki tekstit

torstai 31. lokakuuta 2013

En pleine forme

Feeling Good. 1966, Ranska. O: Pierre Étaix. * * * . La 12.10.2013 n. klo 18.12, Orion (Pierre Étaix). 35-mm. Kopio: ++½. English subtitles. Paikka: permannon rivi 7, istuin 1. Näytösolosuhteet: 3/5.

Kaupunkilaiskoomikot ovat usein inspiroituneimmillaan, kun menevät luonnon helmaan (mm. Woody Allenin Kesäyön seksikomedia, 1982). Étaix on tässä lähtenyt telttailemaan ja herättyään suorastaan syleilevään luonnonrauhaan alkaa valmistaa aamiaista retkeilijän perusarsenaalilla. Polisi tulee kuitenkin paikalle ja häätää miehen camping-reservaattiin, jossa ei luonnon antimista ole tietoakaan. Pikemminkin paikka muistuttaa keskitysleiriä piikkiaitoineen ja kaupungin sykettä ihmistungokseltaan. Oivallinen pätkä ja ajankuva, jonka Étaix leikkasi vuonna 1971 jostain syystä pois pitkästä episodielokuvastaan Tant qu'on a la santé (1965) - se nähtiin heti tämän jälkeen.

maanantai 27. helmikuuta 2012

La battaglia di Algeri

Taistelu Algeriasta. 1966, Gillo Pontecorvo. La 28.1.2012 klo 19.30, Orion (DocPoint: Insh'Allah - kevään kynnyksellä). 35-mm. Suom. tekst. *****. Aiemmat katselut: ti 2.11. - ke 3.11.1999, TV2.

Legendaarisin elokuva Algerian sodasta (1954 - 1962) on yhä pelottavan ajankohtainen arabimaiden ja läntisen maailman välisen ongelmavyyhdin takia. Pontecorvon iskevä ja viileä (sanan trendivapaassa merkityksessä) mestariteos on alusta loppuun fokuksessa tavalla, josta uutisfilmit vain unelmoivat: se syventyy täysin vain taistelujen strategisiin ja operatiivisiin ytimiin eikä luisuta tiheää tunnelmaansa niiden ympärille. Tunteellista samaistumista ei osoiteta sen paremmin algerialaisiin sissijoukkoihin kuin ranskalaisiin kolonialistiin, joiden kummankin käytännön toiminta osoitetaan yhtä vaaralliseksi Casbahin siviileille. Hengästyttävältä rytmiltään, säälimättömän karkealta visuaaliselta kokonaishahmotukseltaan ja vitaalisilta kaupunkiääniltään aina rummutuksista, mellakkaulvonnoista ja -iskulauseista taisteluhelikopterien lähestyviin roottoreihin, tankkien jyrinöihin ja säälimättömiin pomminräjähdyksiin Taistelu Algeriasta yltää näennäisesti ratkaistavan, mutta syvemmälti ratkaisematta jäävän kaupunkisodan kuvauksena kevyesti sadan voltin tuolle puolen.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Who's Afraid of Virginia Woolf?

Kuka pelkää Virginia Woolfia? 1966, Mike Nichols. To 5.1.2012 klo 20.45, Orion (Elizabeth Taylor in memoriam). 35-mm. Suomenkieliset tekstit. ****. Aiemmat katselut: la 12.10.1996, MTV3 (Tampereen Vastarannankadulla).

Edward Albeen näytelmä (1962) ja sen elokuvasovitus (1966) ovat lähestulkoon käsitteellisessä asemassa, kun puhutaan amerikkalaisesta näytelmäkirjallisuudesta. Mike Nicholsin esikoisohjaus teki suuren vaikutuksen 16 vuotta sitten televisiosta katsottuna - sen juoppohulluus- ja jukebox-kohtaukset, jotka ovat Elizabeth Taylorin uran yksi ehdottomista bravuureista, osuivat silloin erityisen syvälle. Nyt nähtynä Nicholsin elokuva on kuitenkin helppo asettaa hiukan sivuun esimerkiksi monista 1950-luvun ja 1960-luvun alun näytelmäfilmatisoinneista, joiden taustalla useimmiten oli Tennessee Williams, joskus Eugene O'Neill, Arthur Miller ynnä muita. Albeen teksti on hiukan viihteellisempi, hiukan pinnempana elämänpettymyksen syvimpien aallokkojen kohtaamisesta silmästä silmään. Aikanaan tekstiä pidettiin provokatiivisen suorapuheisena, mutta nykykatsojalle esimerkiksi monien Williams-filmatisointien hienostunut tapa viiltää syvemmältä on säilynyt rankempana kuin myös palkitsevampana koettelemuksena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kuka pelkää Virginia Woolfia? toimisi hienosti draamallisena kokonaisuutena - se ei vain yllä aivan niin huipulle kuin voisi. Mike Nichols on yksi kaikkien aikojen lupaavimpia teatterikokemuksessa kouliintuneita esikoisohjaajia - hän osoittaa vaativan aiheen parissa elokuvallisenkin kypsyytensä, mutta myös kasvuvaransa. Taylorin tilalle on vaikea kuvitella ketään muuta; ilman häntä elokuvalla ei olisi sielua, vimmaa saati kasvoja (on ilo lukea parhaillaan hänen ensimmäistä elämäkertaansa, joka ilmestyi vuosi jälkeen "Woolfin", elokuvan, jota hän piti ilmeisesti loppuun asti parhaana saavutuksenaan). Hienoa oli myös nähdä tämä Taylorin ja Richard Burtonin nautittavin ja omakohtaisin yhteistyö vain pari viikkoa Kleopatrasta (1963), jonka kuvauksissa heidän pitkä ja toistuvasti katkeileva romanssissa oli syntynyt. Kuka pelkää Virginia Woolf? saattaa pinnaltaan näyttää kuvaukselta pahimmasta mahdollisesta avioliittohelvetistä, mutta jo ensimmäinen kohtaus antaa ymmärtää, kuinka suuresta, satuttavasta ja epäidealistisesta rakkaudesta lopulta on kysymys. Näytöksessä oli yllättävän nuorta yleisöä (mahdollisesti teatteriopiskelijoita), jotka reagoivat varsin äänekkäästi, melkein kippurassa nauraen ja itseään ilmaisten, lähes jokaiselle elokuvan koomiseksi väljästikin ymmärrettävälle repliikille. Se loi Orioniin poikkeuksellisen tunnelman, joka ei  ollut täysin mieleeni - kuin olisi ollut katsomassa teatterikappaletta elokuvaklassikon sijaan. Mutta toisaalta tällaisten reaktioiden mahdollistuminen teoksen aikana myös kertoo hiukan siitä, mitä edellä yritin kuvata.